Jouluntoivotuksia / Xmas greetings!

 Rauhaisaa joulua kaikille,

toivottavat tämän talouden brindlet henkilökuntineen!💖 

Very merry christmas to everyone!

Oulussakin on saatu jännätä joulun kelejä, ja joulukuussa onkin ollut niin kaunista potkukelkkakeliä kuin ihan vesisadetta ja jäisiä metsäpolkujakin. Ulkoilut on siis pitänyt tehdä kelit huomioiden (ja se näkyy heti Kaidan vyötäröllä...). Treenitkin jäi tauolle joulukuuksi töiden takia, mutta ehkä pieni treenitauko tulee tarpeeseen itse kullekin. Yksi parhaista joululahjoista oli kyllä, kun pitkien plussakelien jälkeen juuri sopivasti päivää ennen jouluaattoa sää vihdoin kylmeni ja saimme sittenkin valkean joulun! Nyt nautitaan kotoilu-joulusta, rentoudutaan ja herkutellaan ilman paineita <3

Weather conditions have changed a lot here in Oulu. One day we got a lovely winter weather and next we are having plus degrees and rains, with all the snow melting away. Due to my work we had to take a break from dog training for Decemberm but little pause might be just what all we need at the moment. And we finally, a day before xmas eve, got some snow! So it is white xmas for us after all, now its so nice to spend xmas holiday with dogs and family, just relaxing <3

 

Vihdoin aatonaattona taas lunta taivaalta!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Joulukuun kuudes on jälleen täällä, joten päivän kunniaksi ripustimme kotiin sinivalkoiset koristukset. Koronan vuoksi ohjelmassa ei ole muuta kuin kotona oloa, mutta toisaalta, mikäs sen mukavampaa!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! 

Huurteinen marraskuu ja hallikausi käyntiin

Marraskuu alkoi Oulussa sateisena, mutta toistaiseksi lumettomana, joten ulkotreenikausikin vielä jatkuu, etenkin juniorilla. Kaidan kanssa on kertailtu tokohommia, mutta senkin suhteen pitää ottaa aika maltillisesti spondyloosi-selän vuoksi. 

Minan kanssa on nyt tehty muutamia lyhyitä jälkitreenejä lähialueiden nurmikkokaistaleilla. Mina osaa kyllä ilmaista kepit kivasti (tuo ne käteen, vaikka alunperin lähdin kyllä opettamaan sitä menemään makuulle kepin löytyessä...), mutta se taitaa mennä aika pitkälti vielä ilmavainulla, haahuillen remmin päässä viuhkana kunnes sattuu lähelle keppiä. Hakutreeneihin ei nyt ole päästy, kun kesän treeniseuramme on siirtynyt enimmäkseen aamupäivätreeneihin. Minulla on auto enimmäkseen vain iltapäivisin käytössä, joten haku on nyt ollut pidempään katkolla. Toisaalta, näyttää siltä ettei syksylle ole enää BH-koetta tulossa, joten kokeisiin ei ole mikään kiirus ennen ensi kesää kuitenkaan.

Yhdistyksen hallivuoro starttasi viime viikolla. Molemmille koirille tekee jo hyvää päästä säännöllisesti treenailemaan tottelevaisuutta muiden koirien toimiessa häiriönä. Etenkin Minalla on edelleen paljon tekemistä siinä, että se hillitsisi reaktionsa muita koiria nähdessään. Hallilla on nyt päästy paitsi kertailemaan tokon liikkeitä (Minallakin alkaa jo sujua merkin kierto ja ruutukin on seisomaan pysähtymistä lukuunottamatta hanskassa, vain ryhmäpaikkis on yhä treenaamatta koevarmaksi), myös jatkamaan pk-tottiksen kaaviota BH:ta odotellessa. 

Tänään minulla oli hallilla mukana vain Mina, pääsimme ottamaan mm. paikkista häiriökoiran kanssa. Lisäksi kokeilin pitkästä aikaa hyppyestettä Minalle, keväällähän sillä ei oikein meinannut este innostaa jos siinä oli korkeutta enemmän kuin Minan säkäkorkeuden verran. Nyt kokeilin rohkeasti noin 60-80 sentin korkeuksia, ja epäröimättä Mina leiskautti esteen yli. Hyppy oli sen verran ilmavaa, että metrinen este tuskin tulee tuolle kengurulle olemaan ongelma edes kapulan kanssa.

Lisäksi tuli tahkottua myös seuraamista, ja vähän kokeiltua Minan suorituskestävyyttä. Sillä on kyllä kiitettävän hyvä kontakti, pitää vain varoa ettei sekin ala edistämään kuten Kaida. Onneksi tuli aiemmin saatua kouluttajalta vinkit siihen, että Mina opetetaan fokusoimaan palloon, joka siirretään sitten kainaloon, joten koiran katse on sivulla enempi sinne käden alle, kuin että se yrittäisi tillittää minua kasvoihin ja alkaisi kiertyä samalla huomaamatta vasemman jalkani ympärille. Mina on myös ollut helppo ehdollistaa siihen, että sen ei tarvitse nähdä palloa seuraamisen aikana, joten voin vaihdella sitä, missä pallo milloinkin roikkuu mukana, vai onko se takataskussa piilossa.

Myös sitä liikkeelle lähtöä aina oikealla jalalla, niin että koira odottaa ja liikahtaa vasta vasemman jalan tahdissa (näin koiran lapa pysyisi nätisti vasemman jalkani kanssa linjassa), mutta ilmeisesti minulla on vain kaksi vasenta jalkaa, niin usein unohdan keskittyä siihen oikean jalan starttiin!

Ohi syyskuun ja läpi repaleisen lokakuun

Tuskin on ehtinyt alkaa nauttia kesästä ja ulkoharrastuksista, kun jo yhtäkkiä puut puskevat ruskan sävyjä ja samantien taivaalta putoaa jo ensilumetkin. Yritä tässä nyt sitten down shiftata ja viettää hidasta elämää ja nautiskella koirien kanssa ihan vaan kotoilusta! Vaikka mitään ei tekisi, sitä tuntuu olevan niin kiireinen koko ajan.

Mina palaili kyläilyreissultansa Joensuusta kotiin lokakuun alussa. Se oli kuulemma ollut varsin helppo ja huomaamaton hoidokki kasvattajan oman koiralauman seassa. Mina oli tullut lunkisti toimeen muiden koirien kanssa, vaikka ei syvemmin kaveeraamaan alkanutkaan edes emonsa kanssa. Joensuussa Mina kävi ennen paluuta luustokuvissa, kun 2 vuotta tuli mittariin pikkuneidilläkin. Synttärit jäi kyllä nyt kokonaan juhlistamatta kun Mina ei ollut kotona, hupsista! Pitää sitten ensi vuonna juhlia kolmivuotissynttäreitä tämänkin vuoden edestä (ja toivoa että Mina edes siihen mennessä olisi vihdoin edes vähän aikuistunut ja kypsynyt!).

Jännitin aika paljon noita Minan luustokuvia etukäteen. Kun kahden edellisen koiran kohdalla luustokuvista on paljastunut ikäviä yllätyksiä, ei pessimistinä uskaltanut odottaa liikoja. Onneksi kuitenkin tällä kertaa tulokset olivat niin hyvät kuin toivottiinkin! Lonkat ja kyynärät olivat priimaa ja selkäkin puhdas, vain ristiluusta kuvien lausuja löysi pienen kosmeettisen virheen. Kuten emälläänkin, Minalla ristiluu muodostuu kolmen sijasta neljästä nikamasta kun ensimmäinen häntänimaka on siinä kiinni. Tuosta luustomuutoksesta ei kuitenkaan koiralle ole mitään vaivaa, eikä se rajoita jalostussuunnitelmiakaan, joten luustoterveyden osalta voi Minan kohdalla huokaista helpotuksesta. Toki vielä pitää tutkia ainakin silmät ja kilpirauhasarvot, ja lisäksi olisi suotavaa että tuo kakara tosiaan myös vähän kypsyisi tuosta pentumaisuudestaan. Se vaikuttaa olevan vallaton ikinuori, jolla ei ole mikään kiirus niin fyysisen kuin psyykkisenkään aikuistumisen kanssa!

Muutoin syksyn etenemistä on vietelty kotona relaten. Vähän tuossa toki Minan kanssa bh-treeniä on yritetty tehdä. Kävimme mm. tekemässä kokeenomaisen treenin pk-yhdistyksemme BH&tottis-esittelypäivässä, jossa olin paitsi järjestäjänä, myös demokoirakkona näyttämässä Minan kanssa käyttäytymiskokeen kulkua. Hieman optimistinen haave olisi saada Minalle tehtyä BH alta pois jo tämän vuoden puolella, mutta saa nyt nähdä ehditäänkö omallakaan yhdistyksellä järjestää enää kokeita, kun talvi näytti yllättävän koiraharrastajan taas tänä vuonna. Ensi vuonna kesäkaudella saisi sitten keskittyä täysin vain maastotreeneihin, kun talven aikana hioisi vielä tottiksen loput liikkeet kuntoon. 

Me ehdittiin tässä viime viikkoina aloitella Minan kanssa myös jälkitreenaus. Minua kiinnosti alkaa kokeilla Palveluskoira-lehdestä lukemaani jälkitreenityyliä, jossa ei tarvi kylvää makkarajälkiä pitkin maita ja mantuja, vaan jälki treenataan keppien ilmaisun kautta. Siinä on jotain samaa kuin eleettömässä hakutavassa, jonka olen kokenut hakupuolella itselleni sopivaksi tyyliksi treenata koiria. Keppijäljelläkään koiraa ei makkaranpaloilla houkutella jäljestämään, vaan koira saa itse hoksata, että jäljeltä kun etsii kepin, siitä saa palkan. Aika kivinen toki tie voi olla yrittää ominpäin oppia uutta lajia, joten täytynee jossain vaiheessa hakeutua jonkun kokeneemman jälkiharrastajan seuraan, jotta en mene kuitenkaan ihan päin mäntyä opettamaan Minalle tätä jäljestystä!

Kaidakin sai lepuutella selkäänsä rauhassa syyskuun kun Mina oli pois. Sillä ehkä oli kesän treenauksen seurauksena kehittynyt tulehdusta selkään, sillä selkäkuvien jälkeen otetun lääkekuurin loputtua kaikki selän oireilu on kadonnut ja Kaida on taas ollut paljon liikunnallisempi. Varsinkin nyt, kun Mina on taas kotona, raitapaidat vetävät harva se aamu riehulit olohuoneessa pysty- ja vaakapainina, sekä pihalla ja metsälenkeillä neidit rallaavat peräkanaa. Mina on siis hyvä personal trainer pitämään Kaidan selän notkeana ja lihaskunnon timminä! Mina puolestaan oli Joensuun hoitojaksolla laihtunut pari kiloa, kun oli nirsoillut syönnin kanssa eikä varmaan ollut niin kovalla liikutuksellakaan kuin kotona ja treenikaudella, joten painonpudotus näkyi ennen kaikkea lihasten katoamisena. Mutta eiköhän ne lihakset sieltä taas pian saada treenattua näkösälle, ainakana noita koiria ei tarvitse erikseen kannustaa liikkumaan! 

Ja jotten itse hyytyisi holskujen rinnalla, hankin itselleni apuvälineen: potkupyörän! Nyt taloudesta löytyy Kicksparkin eli potkukelkan lisäksi myös Kickbike potkupyörä sulanmaan kautta varten. Sen kanssa on helpompi pitää yllä vähän reippaampaa lenkkeilyrytmiä ja tehdä kunnon pitkiä lenkkejä koirille sopivalla ravitahdilla, jee!

Haaveet kaatuu: Kaidan pk-uran loppu / End of an era for Kaida

Lähes tasan vuosi sitten teimme Kaidan kanssa historiaa, kun saimme Suomessa ensimmäisenä pitkäkarva holskuna koulutustunnuksen HK3 palveluskoirien kansallisten lajien korkeimmasta luokasta. Ja kun kyseessä oli vieläpä ykköstulos, alkoi varovainen haaveilu siitä, että Kaidasta vielä jonain päivänä saataisiin myös ensimmäinen käyttövalio pitkäkarvoihin (siihen olisi tarvittu 3 ykköstulosta korkeimmasta luokasta). Tätä kohti treenattiin ahkerasti vuoden verran, kunnes taas Murphyn lait tykittivät nyrkillä naamaan ja haaveet lensivät roskiin.

Kaidalla on pitkin kesää ollut haasteita tottiksen hyppynoudossa (se kiertää esteen yhä herkemmin) ja lisääntynyt haukkuminenkin aiheutti ohjaajalle harmaita hiuksia, kun siihen ei tuntunut löytyvän järjellistä syytä. Ajattelin tottiksen vaikeutumisen johtuvan koiran pehmeästä luonteesta ja siitä, että se paineistuu minun koejännityksestä yhä enemmän mitä korkeammalla luokalla kisaamme. Kesän mittaan kokeiltiin monenlaisia koulutuskikkoja ja osa toimi paremmin, osa huonommin. Treenatessa haukut kuitenkin saatiin hyvin kuriin kun aloin kiinnittää huomiota siihen, mistä palkitsen koiraa ja miten reagoin jos se alkaa haukkua, ja hypytkin sujuivat paremmin kun annoin koiralle reilun ponnistusmatkan ja niin edelleen. Aktiivinen treenaus tuntui kuitenkin jumittavan koiran lihaksia, joten sitä hoidettiin hieronnalla ja osteopatialla, mutta silti tuntui että koira oli vähän väliä kankea ja haluton hyppäämään autoon tai sohvalle.

Meillähän piti olla syyskuussa kaksi hakukoetta. Sunnuntaina 6.9. kävimme kokeessa Kuusamossa. Koe aloitettiin tottiksilla, jossa Kaida villiintyi haukkumaan ampumisia sekä seuraamisessa että paikkamakuussa. Noudot se sentään suoritti menomatkat ja paluut tuli kiertäen. Tulos olisi voitu siis saada, ellei koira olisi paikkiksesta noussut seisomaan ja haukkumaan ja lähtenyt hivuttautumaan minua kohti. Tottispisteemme jäivät alle hyväksytyn rajan, mutta lähdimme kuitenkin maasto-osuuksiin mukaan treenimielellä kun stressiä ei enää ollut. Esineruudun Kaida teki täydellisesti, etsien kahdessa minuutissa kaikki 4 esinettä. Maasto oli kohtuu raskasta rinnettä, ja Kaida tapansa mukaan säästeli itseään eikä turhaa juossut tyhjillä alueilla, vaan bongasi taas laajoilla kierroksilla molarien hajut kaukaa. Kaikki 3 maalimiestä löytyivät, vaikka Kaida toisen piilon kohdalla tekikin kummallisen tempauksen tulemalla minua vastaan kesken ilmaisun. Onneksi olimme jo niin lähellä piiloa että näin sen, joten tuomari hyväksyi löydön. Kaida etsi hyvällä draivilla viimeiseen molariin asti, eikä vaikuttanut maastosuoritusten jälkeen edes erityisen väsyneeltä.

Kuusamonreissun jälkeen seuraavaan kokeeseen oli vain 2 viikkoa aikaa, ja siitäkin ekan viikon jäimme lomailemaan Kuusamoon, joten kovempaa treenausta en ajatellut Kaidalle ottaa, vaan hioa lähinnä tottista. Se näyttikin viikkoa ennen koetta sujuvan jo paremmin, Kaidan mielentila alkoi tuntua seuraamisissa paljon rauhallisemmalta paukuista huolimatta. Kokeen lähestyessä Kaidan jäykistely kuitenkin lisääntyi lepopäivistä huolimatta. Lihakset tuntuivat etenkin takajaloissa olevan todella jumisia. Makuulta noustessa se asteli todella kankeasti, jopa välillä ontuen vuorotellen eri jalkoja. Sohvalle hypätessä se saattoi toisinaan vinkaista lyhyesti, joten eipä siinä auttanut kuin varata tutkimusaika eläinlääkärille ja ilmoittaa Oulun koirakerhon hakukokeeseen, että emme ole tulossa. Olin ehtinyt jo monet yöt pyöritellä päässä eri diagnooseja ja koska Kaida ontumisen lisäksi myös pissaili paljon ja välillä tuntui aristavan mahaa, pelkäsin kaikkea mahdollista märkäkohdusta kasvaimiin ja nivelrikkoon. Onneksi sain heti samalle päivää vielä ajan Oulun kaupungin eläinlääkäriltä (Pohjois-Suomen eläinsairaalan taidamme jatkossa kiertää kaukaa sen kesäisen kyynpurema"hoidon" ansiosta). Toki pessimistinä pelkäsin että tutkimuksissa löytyy jokin vaiva, joka vaatii samantien leikkausta, tai pahimmassa tapauksesta sitä että koira jäisi tutkimuspöydälle ilman että sitä herätettäisiin nukutuksesta enää ollenkaan. Olin eläinlääkärin kanssa yhtämieltä siitä, että koiran maha ultrattaisiin ja selkä kuvattaisiin läpi röntgenillä, koska tiedossa oli että siitä oli 2 v kuvauksissa löytynyt spondyloosia.

Odotusaika eläinlääkärissä tuntui ikuisuudelta, ja päällimmäisenä oli helpotus, kun eläinlääkäri tuli vihdoin kertomaan, että kohtu ja maha ovat kunnossa, eikä nivelissä ole nivelrikkoa...MUTTA selässä on isot muutokset. Ja karua katsottavaahan ne selkäkuvat olivat. Kun Kaidalla oli 2 vuotiaana ollut pari nikamamuutosta, nyt pitkin selkä- ja lannerankaa oli melkein enemmän nikamavälejä, joihin oli muodostunut luusilta, kuin normaaleja välejä. Kaularanka sentään oli edelleen puhdas. Ilmeisesti spondyloosi oli edennyt etenkin kuluneen vuoden aikana ja kesän aktiivitreenaus oli saanut selän kipuilemaan ja sitä kautta lihakset jumittamaan tulehdukseen asti. Siinä röntgenkuvia seinältä katsellessa kävi selväksi, että Kaidan pk-ura oli siinä. Loppu, finitto, kerrasta poikki. Vaikea kuvitella, milla ihmeen sinnillä Kaida oli kesän aikana ylipäätään hypännyt yhtään hyppyä, kun selkänikamat ovat luutumassa yhteen useammasta kohdasta?!

 

Olisin kuvitellut, että tämä käyttövaliohaaveen romuttuminen näin äkisti olisi romahduttanut maailman paljon pahemmin. Eläinlääkärissä olin kuitenkin lähinnä huojentunut siitä, että Kaidasta ei löytynyt mitään leikkausta vaativaa vaivaa, saati mitään pahempaa lopetusta vaativaa. Spondyloosissa on se "hyvä" puoli, että kun luutumat ovat kehittyneet loppuun, ja nivelet taas stabiilissa tilassa, koira voi viettää taas kivutonta elämää. Toki kaikki rankaa rasittava harrastaminen pitää jättää pois, sillä luusiltojen murtuminen olisi koiralle todella kivuliasta ja voisi aiheuttaa jopa hetkellisen halvaantumisen. Kaidahan oireili silloin parivuotiaana tulleita spondyloosimuutoksia vain lyhyen aikaa, ja on sen jälkeen elellyt oireettomana aktiivisesta treenauksesta huolimatta viimeiset neljä vuotta. Jos nyt olevat kiputilat ja lihasjumit saadaan helpottamaan, saisimme kuitenkin yhä pitää Kaidan luonamme ja jatkaa kevyempien harrastusten parissa. 

Tuosta eläinlääkärireissusta on nyt reilu viikko, ja lääkekuurit (tulehduskipulääkettä ja lihasrelaksanttia) on syötetty loppuun pari päivää sitten. Pieni pelko itsellä kyti takaraivossa, että mitä jos lääkkeet eivät autakaan ja kipuilu jatkuu kun tabletit loppuu? Kaida oli itseasiassa eläinlääkärireissun jälkeen paljon kipeämpi, mitä se oli ennen käyntiä. En tiedä onko sitä nukutuksen aikana nostettu jotenkin huonosti, mutta pari seuraavaa päivää tutkimusten jälkeen Kaida kulki selkä köyryssä ja löi peffan maahan välillä kesken ravin, selvästi haluttomana oikaisemaan selkää. Petasin itselleni pedin olohuoneen sohvalle, niin että saatoin ottaa Kaidan viereeni nukkumaan, sillä muutoin se näytti olevan levoton ja yritti nukkua istuvassa asennossa. Parin päivän päästä koira alkoi kuitenkin rentoutua ja kulkeminen normalisoitui ja nyt, kun Kaidan askel on taas lennokas ja koira on varsin innokas peuhaamaan niin sisällä kuin ulkonakin. Ontuminen ja lihasjumit ovat kadonneet ja hyppääminen autoon tai sohvalle ei ole enää ongelma.

Sattui siinäkin mielessä hyvä tuuri, että Kaida alkoi oireilla eniten juuri nyt, kun Mina on vielä reissullaan Joensuussa. Saimme siis hyvin rauhoitettua talon niin että Kaida on voinut ottaa rennosti ja lenkit on voitu tehdä sen voinnin mukaan. Nyt olemme taas tehneet pari pidempää rentoa maastolenkkiä, eikä Kaidan vointi ole ollut moksiskaan. Mina haetaan ensi viikolla, lokakuun ensimmäinen päivä, vihdoin kotiin (kun kasvattaja on ensin käyttänyt sen luustokuvissa), joten siihen mennessä Kaida on varmasti ehtinyt lepuuttaa yllin kyllin.

Palveluskoiralajeista valioituminen on siis Kaidan osalta jäänyt vain haaveeksi (niin mielelläni kuin olisinkin näyttänyt, että kyllä pitkisholskustakin on siihen!), kun noita hyppynoutoa ja estenoutoa ei koiraa  halua enää laittaa tekemään tottiksessa. Kaikki muut kokeen osa-alueet luultavasti Kaidankin selkä kestäisi, joten meillä koeura jäi nyt turhauttavasti sitten noista hypyistä kiinni. Tottisosuus on pisteytetty niin ikävästi, että mikäli koira ei noita kahta estettä suorita, sillä on liki mahdoton saada tottiksen kokonaispisteitä yli hyväksytyn minimin. Toki olisi mahdollista jatkaa pk-uraa ilman tulostavoitetta, ja jättää vain tottiksessa noudot nollille. Aloin vain laskeskella, että kun tähän mennessä on pelkästään pk-kokeisiin mennyt itsellä lähes 500 euroa viimeisen neljän vuoden aikana, olisi 0-tuloksien haku vähän turhan kallis harrastus kun niitä ykköstuloksia ei enää voida saavuttaa tottispisteiden takia. 

Nyt siis pidetään rauhassa lepoa Kaidalle ja katsellaan sitten kun doping-varoajat on ohi, että mille alamme harrastusrintamalla. Tokoa nyt ainakin voidaan vielä kokeilla, siitä sentään on mahdollista napata edes se yksi avo-luokan ykköstulos lisää ja saada TK2-koulutustunnus. Eikä voittaja-luokkaan eteneminen ole ihan mahdoton ajatus, jos löydetään jostain joku opettamaan meille luokassa tulevat uudet liikkeet, jotka ovat itselleni vielä aivan vieraita. Ja toki NoseWork on lajina myöskin kiinnostava, minulla on hyvän tovin odottanut haju-putelit ja treeniin hankitut muovikorit, että ehtisin sitäkin lajia alkaa opetella kotioloissa. Ja kun Minalle joka tapauksessa tarkoitus on jälkeä opettaa, voisi sitäkin tehdä Kaidalle mielenvirkistysmielessä, kun sen nenän toiminnassa ei ole mitään vikaa, vaan päinvastoin. Olisihan se toki mahdollista lähteä tavoittelemaan käyttövalioitumista FH eli erikoisjälkipuolella, siinä kun ei tarvi tottista tehdä. Mutta kun koiralla on ikää 6,5 vuotta, tuntuu ihan upouuden lajin opettelu alkeista lähtien aika pitkältä projektilta, joten en pidä realistisena että siinä ehtisimme päästä haalimaan valioitumistuloksia.

Vaikka parit itkut diagnoosin jälkeen onkin tullut tirautettua, niin ihmeen kevyesti silti näinkin iso mullistus tuli omaksuttua. Eniten ehkä kaihertaa tuttujen hehkutuspäivitykset facebookissa hyvistä koetuloksista saati sitten käyttövalioitumisista. Ne ovat kuin puukon kiertoa kylkiluiden välissä, ja katkeruus jää hetkeksi kaivertamaan mieltä, että miksi juuri meidän kohdalle osui spondyloosia ja miksi me ei päästä nauttimaan käyttövalio-kakkua vaikka sen eteen on tehty niin pitkään töitä, treenattu kymmeniä tunteja, ajettu satoja kilometrejä ja käytetty koulutuksiin pieni omaisuus jne jne. Mutta ei tämä elämä mikään reilukerho ole. Ja tuppaa jopa huvittamaan ellei itkettäisi, että kun itse siirryin pois corgeista normaalirakenteisten paimenkoirien pariin ettei tarvisi pelätä kropan pettämistä, niin toki meidän kohdalle sitten sattuu se holsku jonka selkä loppuu kesken parhaan harrastus- ja kisaiän. Mutta sitten taas onneksi tulee mieleen, että huonomminkin voisi olla: vielä kehnommalla tuurilla spondyloosi olisi jo aiheuttanut sen että koira on jatkuvasti kipeä ja olisi pitänyt lopettaa jo aikaa sitten. Niinä hetkinä sitä vain haluaa halata koiraansa ja iloita siitä, että vaikka ranka jäykistyy niin silti Kaida saa elää täyttä koiranelämää ja nautiskella juuri niistä asioista mistä se eniten tykkää. Jo tähän asti olemme saavuttaneet Kaidan kanssa enemmän kuin olisin ikinä osannut haaveilla pitkisholskun roduksi valitessamme. Vaikkei Kaidasta käyttövaliota tule, tulee se jo nykyisillä saavutuksillaankin aina olemaan edelläkävijä pitkiksissä, se yksi tähdistä joka viitoitti tietä pitkisholskujen harrastuspotentiaalille. Eipä sen enempää voisi koiranomistajana toivoa💖

Kaida - the one and only <3

Briefly in English: 

Almost a year ago we did history with Kaida as we got HK3 (Finnish national search) as first longhaired dutch in Finland. After that all the hopes were going for getting two more first place finishes and getting that first ever working trial champion title for a longhair. But Mr. Murphy didn't like this plan and as year went on, training got harder and more physical, Kaidas back had more and more trouble. Muscle pains, aching back and inflamed muscles had Kaida on the ropes most of the summer. Training didn't go anywhere, Kaida had more problems to focus on training with whining and barking, and she started to bypass jumps. We did few trials and got good results but those problems always dropped the score so first place finish eluded us. After trial in Kuusamo she had trouble to get on the couch and in the car, so before going to next trial we took her to vet.

We had inkling that this might be back and spine related but as she had sore stomach and limping, fears also included pyometritis and osteoarhritis. In the vet we took ultra and x-rays. Ultra didn't show anything so that was relief but x-ray didn't look good. When she was 2 and we took first x-rays she had bone formations, spondylosis, on two places in spine. Now it was in almost half of the spine. Hard training and bad luck most likely accumulated this growth and in this summer it started to really bring complications.

Although this was bad news and we really were feeling down about this, there is a bright side. There was nothing life-threatening and nothing that would need drastic changes or even euthanasia. So, in hindsight, we got best possible results from vet and only search trials are going to stop with Kaida. It is bit depressing that we didn't meet that goal in the end but at least we have many more years, hopefully, with Kaida and as the medication seems that it worked and she is now like she was, there is really nothing to feel depressed. We will now focus on some other trials that don't use jumps, possibly nosework.

Kaida achieved results that were excellent for longhair. She is forerunner in working dog trials for longhair and few of the stars that really showed what longhairs can do. And that is more than any dog owner can ever hope for.

Suddenly syksy

Mihinkäs ne viime kuukaudet menivätkään?

Kesä mennä vilahti ohi työkiireiden lomassa. Heinä-elokuu oli siis melkoisen työntäyteistä aikaa. Kotona ehti käydä nukkumassa ja vapaa-aikoina yritin sitten ehtiä treenaamaan koiria. Elokuun alussa käytiin Kaidan kanssa myös hakukokeessa, mutta vaikka siellä maastot menivätkin mallikkaasti, tuli tottiksissa yllärinä Kaidalta (perinteisen äänekkään tottishaukkumisen lisäksi) esteiden kiertämiset, joten loppupistemäärä jäi alle tulosrajan.

Hakutreenejä ja tottista on kuitenkin treenailtu molempien koirien kanssa aina kun ehtii. Minan ilmoitin myös viiden kerran näyttelytottumustreeneihin, jotta sille tulisi edes jonkinlaista treeniä myös muiden koirien kanssa ja etenkin sitä rauhoittumaan opettelua myöskin. Tänä vuonna ei juuri näyttelykehiä ole luvassa koronan myötä, joten meillä on vielä hyvin aikaa treenata kehäkäytöstä. Yllättävän haastavaksi on osoittaunut saada Mina hoksaamaan, että näyttelyremmin kanssa ei voi kiskoa nelivedolla tai sinkoilla muiden koirakoiden perään, mutta ei myöskään mennä tiivistä tottisseuraamista kehää ympäri.

Elokuun lopulta varastin töiltä aikaa sen verran, että ehdin käydä koirien kanssa parin päivän "loman" Kuusamossa isäni luona. Koiratkin saivat vähän vaihtelua arkeen, vaikka Minan lomailu ei ehkä kaikkein rennointa mahdollista ollutkaan: heti ekalla päivälenkillä se karkasi metsään, todennäköisesti jonkun eläimen jälkiä seuraamaan. Vaikka jäljestysreissu kestikin vain muutamia minuutteja ja Mina palaili itse omia jälkiään takaisin, sen jälkeen juniori lenkkeili vain remmissä kaiken varalta.

 Kaidalle on nyt kalenterissa yksi hakukoe Kuusamoon tämän viikon sunnuntaille ja vielä toinen parin viikon päähän Ouluun OKK:n kokeeseen. Kiva päästä katsomaan, vaikuttaako vierailla kentillä tottistelu Kaidaan positiivisesti. Sormet on tiukasti ristissä, jotta haukkuminen yms hölmöily olisi vain meidän tutun kotikentän juttu, mutta toki näin pessimistinä ei uskalla edellisen kokeen jälkeen asettaa kummempia tulostoiveita. 

 Minan MH-luonnekuvaus ja reissu kotikulmille

Juuri alkanut syyskuu menee vähän erilaisissa merkeissä, yhden koiran taloutena. Kävimme elokuun viimeisinä päivinä Hämeenkyrössä asti käyttämässä Minaa kasvattajan sopimassa MH-luonnekuvauksessa, jonne saapui myös kaksi muuta sisarusta samasta pentueesta. Koska viime keväänä muiden kiireiden ja koronan vuoksi jouduimme lykkäämään Minan menoa kasvattajalle hoitoon, otettiin nyt sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja Mina lähti MHsta kasvattajan kyytiin. Koska kyseessä on sijoituskoira, on hyvä että kasvattajan koti Joensuussa pysyy Minalle tuttuna ja mieluisana paikkana, siltä varalta että se joskus menee sinne tekemään oman pentueensa. Mina saa nyt siis olla hoidossa lähes kuukauden, jotta kasvattaja saa otettua myös neidin viralliset luustokuvat jahka syyskuun lopulla tulee pentueella ikää 2 vuotta täyteen. Vaikka onkin haikeaa olla erossa koirastaan useamman viikon, niin toisaalta kotona saa nyt lepuuttaa omia hermoja. Tauko päivittäiseen lenkeillä remmissä tempovaan lentävään hollantilaiseen ja autoillessa keuhkojaan turhankin kanssa tuulettavaan huutajaan tulee ihan tarpeeseen! :D Nyt saamme keskittyä Kaidan kanssa rentoihin, hiljaisiin metsälenkkeihin ja kunnon kohotukseen kohti syksyn koekautta.

Itse MH-luonnekuvaus meni Minan osalta aikalailla kuten odotinkin. Eniten ehkä yllätti se, ettei viehe-osuudessa tuo wannabe-adhd-metsästyskoira mennyt ja syönyt koko viehettä. Mina kyllä ryntäsi liikkuvan fleecerääsyn perään, mutta ekalla kerroilla se jäi ihmettelemään tienreunoille asetettuja häkkyröitä (joita vieheen naru kiersi) ja toisella kerralla juoksun lopuksi se pysähtyneen vieheen sijaan lähti tutustumaan metsän puolella piilotelleeseen vieheenvetäjään.

Haalari-ja kolinapöytä-osuuksissa Minalle jäi päälle jonkinlainen komento/puolustushaukku, eikä se käynyt nuuhkimassa laitteita ennen kuin olin itse niiden luona kyykyssä ja kutsuin koiraa. Niinkin kova ja terävä kuin Mina onkin, sillä ei selvästi vielä alle 2 vuotiaana ole itsevarmuus ihan huipussaan, vaan jonkinlaista mörköilyä on yhä havaittavissa tälläisissä yllättävissä tilanteissa. Myös loppu-aaveille Mina haukkui voimakkaasti, mutta tuli kyllä mukani haistelemaan (ja vähän nuolemaan aaveiden käsiä) nuo oudot hiipparit. Lelulla leikkimisosuuksissa Mina oli tyypillisesti iskemässä leluun kiinni vauhdilla ja leikkimässä voimalla, huolimatta siitä oliko lelun toisessa päässä minä, koetoimitsija vai etäleikkijä.

Myös Minan sisarukset, lyhytkarvainen narttu Koru ja pitkäkarvainen veli Ruuti (joka oli kyllä Minan uros-versio käytökseltään, mutta vähän tasapainoisempi ja tyynempi), vetivät kuvauksen läpi ilman isompia yllätyksiä. Etenkin Ruuti otti testin tuomat yllätykset ja uhkat vastaan ihailtavan lunkisti. Harmillisesti testin lopun ampumisissa tuomarien tulkintaero piti Ruutia laukauksiin eniten reagoivana, koska innokas uros sai ampumisten jälkeen leikityslelun itselleen ja koska koira oli vielä irti, se lähti rallaamaan palkintonsa kanssa takaisin omaan autoonsa, kuten se kuulemma aina treenienkin lopuksi on oppinut tekemään. Tämän tuomarit merkkasivat ampumisista johtuvaksi pakokäyttäytymiseksi jostain syystä. Mutta onneksi kukaan näistä kolmesta junnusta ei osoittautunut paukkuaraksi ja muutenkin näyttäisi olevan palikat kohdallaan päässä. Toivon mukaan saan myöhemmin linkattua tähän mukaan kasvattajan kasaaman taulukoinnin tämän pentueen MH-profiileista. Ja myös videomatskua on tiedossa myöhemmin toivon mukaan!

Mina on nyt vajaan viikon majaillut Joensuussa ja ilmeisen hyvin pärjännyt. Se tulee toimeen kasvattajan kotona olevan holskulauman kanssa ok, vaikkei olekaan erityisesti alkanut bondailemaan kenenkään kanssa. Myös oman emokoiransa kanssa näyttäisi junnu tulevan yhä toimeen, mitä nyt emo on tähän asti ollut innokkaampi hieromaan ystävyyttä. Metsälenkit uusien koirakavereiden kanssa on sujunut myös hyvin. Jonkin verran kuulostaa Minalla olevan nirsoilua ruuan päälle, mutta sitä sillä oli jo kotona viime viikkoina. Mutta tuskin se itseään nälkään tappaa, vaikka vaikuttaakin siirtyneen aiemmasta kahdesta ruuasta päivässä vain iltaruuan syöntiin!

Lopuksi vielä sisaruskuvia joita saimme MH-kuvauksen yhteydessä:

Koru, Ruuti ja Mina

Tässä vielä pari kuvaa Korun ja Ruutin kuvauksista:

Houston, we have a problem

Koiraharrastuksessa voi tulla eteen monenlaisia haasteita. Palveluskoiralajien treenamisessa on monta liikkuvaa osaa ja treenattavaa riittää niin koiralle kuin ohjaajallekin. Kaidankin kanssa tuli tehtyä paljon virheitä treenauksessa, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta koulutuksessa on edetty. Kun sitten alkaa treenata seuraavaa koiraa alusta, sitä voi välttää tekemästä samoja virheitä. Mutta aina sitä ei kuitenkaan osaa varautua siihen, minkälaisia uusia ongelmia eteen tuleekaan!

Baskervillen kuonokoppa testissä (ei pysy satavarmasti)

Olemme edenneet Minan kanssa pk-haussa varsin lupaavasti ja Mina selvästi nauttii henkilöhausta. Se on innokas, vietikäs ja sinnikäs treenaaja. Isoin ongelma junnulla on turha vauhdikkuus ja ylimääräinen into juosta metsässä kierroksia ennen kuin se hoksaa avata nokkansa. Jopa haukkuilmaisu on lähtenyt rullaamaan hyvin, ja maalimiehillä Mina on korrektisti haukkuen kauempana. Maaston osalta se voisi olla jo tänä vuonna valmis pk-kokeisiin. Silti joudun pohtimaan vakavasti, joudummeko lopettamaan haun treenauksen ja vaihtamaan lajia johonkin, jossa ei tule niin paljon autossa oloa omaa vuoroa odotellessa. Ongelman nimi on nimittäin pakonomaisesti autosta ulos pyrkivä koira. Minalle autoilu on jostain kumman niin kiihdyttävää, että se ei pysty autossa rauhoittumaan vaan vinkuu, haukkuu ja pyörii hyrränä sekä silppuaa kaiken irtotavaran mitä sille konttiin jättää. Ihan sama kuinka väsynyt koira on aluksi, autoon päästyään se ei rentoudu. Mina ei siis vihaa autoilua, päin vastoin se nimenomaan pyrkii joka välissä konttiin toiveikkaana jos kuljemme auton ohi tai auton ovia pitää muusta syystä aukoa. Se siis on intopiukeana aina lähdössä auton kyytiin. Ruoka, lelut, kehut, kiellot, ingnooraus ja moni muu keino on kokeiltu, mutta mikään ei ole auttanut kun Mina pitäisi sitten saada autossa rauhoittumaan.

Jo viime vuonnahan ongelma kärjistyi siihen, että Mina rikkoi hampaitaan purressaan auton koiraveräjän kaltereita, sekä järsi vanerista väliseinää. Vaikeinta Minalle on odottaa autossa, jos Kaida on myös mukana ja Mina jää autoon Kaidan treenin ajaksi. Tai sitten se, jos treenin ajaksi yritän jättää auton takaluukun auki jotta ilma vaihtuisi: Mina näkee tien ulos eikä lepää ennen kuin on päässyt kontista pois. Veräjää on kiristetty, siihen on lisätty tukevoittavia rautaputkia ja Minalle hankittiin myös tukeva Baskerville-kuonokoppa estämään järsiminen. Tottistreenien aikana tämä kombo toimi, kun saatoin valvoa Minaa ja käydä tiheään palkkaamassa sitä avoimeen konttiin. Silloin voin myös vahtia, ettei Mina yritä riisua kuonokoppaa pois. Mutta hakutreenien ajan joudun väkisinkin jättämään Minan itsekseen pidemmäksi aikaa ja se ehtii touhuilla omiaan kiihdyksissään kun tietää että on pääsemässä hakumetsään.

Viime sunnuntain treeneissä luotin liikaa kuonokoppaan ja jätin takakontin auki viilennykseksi kuumalla kelillä. Tuloksena oli se, että kun aloitimme tallaamaan aiottua hakualuetta, Mina kirmasi yhtäkkiä paikalle koppa päässään. Tämä taisi olla jo kolmas kerta että se pääsee luikertelemaan ulos autosta ja tulee ominpäin perässäni metsään. Kulkukoira-merkkisen takakontin veräjän sivutapit eivät näytä olevan Minalle vastus eikä mikään, kun se haluaa autosta pois. Kopan kanssa se ei voinut kiskoa tappeja sisään, joten tällä kertaa Mina oli kai vain puskenut itsepäisesti sivutappeja vasten umpiluupäällään, kunnes ne ovat taittuneet ulospäin. Ja siitä kolosta, josta Mina saa päänsä läpi, se punkeaa kyllä loput kropastaankin. Treeni piti hoitaa loppuun niin, että pidin kontin kiinni, kävin vain toisten koirien treenien välissä välissä aukaisemassa kontin ja päästin ilman vaihtumaan. Onneksi investoimme jo aiemmin koko auton peittävään folio-peittoon, joka estää autoa lämpenemästä, ja takaikkunat voi jättää auki lisäämään ilmastointia. Toki jossain vaiheessa Mina myös sai kuonokopan kiskottua päästään kun ei muutakaan keksinyt, mutta ei sentään ehtinyt purra sitä palasiksi ennen kuin tulin tarkistamaan tilanteen.

Juniori Haudini teki taas katoamistempun takakontista

Ongelmaan auttaisi toki, jos olisi varaa vaihtaa kalliin veräjän tilalle vielä kalliimpi umpinainen kuljetushäkki Minalle. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole mahdollista alkaa muuttaa kuljetuskalustoa. Se ei myöskään poistaisi sitä ongelmaa, että ajon aikana (tai viimeistään silloin kun auto pysähtyy parkkiin) voi joutua kuuntelemaan hermoja koettelevia räkytyskonsertteja. Helpompi ja halvempi ratkaisu olisi siis vain olla ottamatta Minaa treeneihin mukaan. Joka tapauksessa on ollut idea alkaa opettaa sille jäljestystä. Sitä voisi tehdä ihan kotikulmillakin lähimetsissä ja nurmialueilla, ilman tarvetta aina ajaa treenimaastoihin ja etenkin ilman pitkiä odotteluja autossa yksin. Ehkä nenätyöskentely rauhoittaisi sitä? Jatkamme eloa siinä toivossa, että iänkin myötä Mina oppii rauhoittumaan autossa ja sitä voisi joskus kuskata kodin ulkopuolelle rennoin mielin. Kun ei tälläisen ongelman  kanssa ole aiemmin ollut tekemisissä, niin edessä voi kuitenkin olla vielä paljon lisää aivan uusia "yritys ja erehdys" kokemuksia, valitettavasti.

Parempaan päin koti- ja koerintamalla

Minan ja kyyn kohtaamisesta näytetään selvinneen säikähdyksellä (ja lovella lompakossa). Kävimme puremaa seuranneena päivänä (noin 24 h puremasta siis) vielä ottamassa kontrolliverikokeet eläinlääkärillä. Kaikki arvot näyttivät edelleen hyviltä, olivat muutama rajalla kiikkunut arvokin parantunut edellisestä päivästä. Mina sai kuitenkin varuiksi nestettä suonensisäisesti, se kun on lähinnä nukkunut kotona, joten veden juonti on ollut vähäistä muutoin. Muutenkin juniorin vointi ja käytös normalisoitui nopeasti, jalassa oleva turvotus katosi muutaman päivän aikana asteittain varpaista lähtien. Nyt muistona tapauskesta on enää kalju tassu ja muut sheivatut läntit koirassa. Itselle toki jäi astetta vainoharhaisempi mielikuvitus lenkkeilyyn, nyt ihan kaikkia mahdollisia pientareita pitää potentiaalisina kyykeskittyminä...mutta kun koiria ei voi pumpulissa pitää eikä pelkästään keskellä asfalttitietä lenkittää, niin ei auta kuin yrittää päästä tästäkin pelosta yli (mitä nyt pitää sormet ristissä ettei samaa satu meidän kohdalle toiste).

Kyytapaturma vei toisaalta oman hermoilun tulevista hakukokeista. Selvisimme kuitenkin Kaidan kanssa la-aamuna koepaikalle. Kaikeksi onneksi pahin helle väistyi juuri lauantaina, ja koe saatiin läpi mukavasti pienessä tuulessa lämpötilan pysytellessä max 20 Celsiuksen tietämillä. Väsyneenä mutta ehkä aavistuksen vähemmän stressaantuneena valmistauduin kokeen aloittavaan tottisosuuteen. Liekö sitten keskittymiseni herpaantuminen sai Kaidan taas olemaan ylivirittyneellä päällä. Saimme tehdä ensin paikkiksen, mikä sujui nyt ongelmitta. Tottiskaaviota vuorollamme suorittaessa Kaida toisti vanhan temppunsa: se piippasi jo lähdössä, mutta ampumisten myötä se aloitti taas haukkumisen ja räkytti minulle temponvaihteluihin asti. Seuraamisessa oli muutenkin taas tuttua väljyyttä. Noudoissa sen sijaan yllätti, kun estehypyssä Kaidalla hipaisi tassut ylärimaan mennessä ja vielä selvemmin paluuhypyssä, vaikka tällä kertaa muistin jättää reilusti vauhdinottotilaa koiralle ennen estettä. Myös A-este meni vähän takellellen: Kaida takaisin päin tullessa joutui tosissaan punnertamaan itsensä esteen harjalle. Kävimme ennen koetta osteopaatilla, joten selän ei pitäisi olla jumissa, mutta jotenkin sen reidet tuntuivat nyt olevan heikossa kunnossa. Lisää hyppy/kiipeilytreeniä siis ohjelmistoon tälle kesälle! Jäävät ja eteenlähetys menivät ok. Saimme tottiksesta 83 pistettä sentään raavittua kasaan, mutta mieli oli kyllä täynnä ankeilua koko matkan maastoon. Ehdin moneen kertaan päässäni ajatella, että "miksi tätä pitää harrastaa kun en tästä kokeissa olosta nauti sitten yhtään, eikö voisi harrastaa vaikka jotain oikeasti kivaa?".

Maastossa piti keskittyä pitämään koira viileänä. Autot saatiin kuitenkin hyvin varjostettua ja tuuli viilensi ilmaa, ja piti sopivasti hyttysetkin pois kimpustamme! Olimme onneksi toisena suoritusvuorossa, joten odottelua ei ihan tuntikausia tullut. Hakurata oli tällä kertaa tehty niin, että keskilinjana oli tie, ja oikealle nousi rinteeseen avointa kangasmetsää, kun taas radan vasenpuoli oli alaspäin laskeutuvaa sakeampaa sekametsää. Etukulmiin Kaida ei uponnut loppuun asti, vaan kaarsi hyvin nopeasti etenemään alueella. Sillä tuntui lämpimällä kelillä olevan aika laiska juoksutahti, joten annoin sen tehdä aika itsenäisesti töitä. Tyhjien etukulmien jälkeen eka umpipiilo olikin vasemmalla puoliskolla alo-avo alueen rajalla. Ekan löydön jälkeen koiralla oli suht hyvä into jatkaa hakua, mutta oikealle puolelle ylämäkeen se ei uponnut hirveän hyvin. Teimme muutaman tyhjän piston ja näin jo kauempana edessäpäin tiellä häämöttävän 300 m kyltin. Olin jo melkein varma että oikealta olevan maalimiehen ohi on jo menty. Kaida ilmaisi seuraavaksi vasemmasta takakulmasta toisen umpipiilon. Saatoin päätellä, että vasen alue on tyhjä, joten vielä pitäisi jotenkin saada haravoitua oikealta puolen rinne läpi. Palasimme avo-voi alueiden rajalle ja mietin miten koiran saisi motivoitua vielä, jos edessä oleva alue on tyhjää. Kaida oli jo selvästi väsyneempi, ja minun piti toistaa keskilinjalla hakukäsky että koira lähti jolkottamaan ylämäkeen. Nyt se kuitenkin kaikeksi onneksi juoksi suoraan 50 m syvyyteen, kääntyi kaatuneen puunrungon taa - ja aloitti ilmaisuhaukun. Ohjaajalla kaikki stressi katosi samantien, olin niin tyytyväinen että koira tsemppasi vielä viimeisen piston ja saisi nyt palkan kovasta työstä! Kävimme nostamassa viimeisenkin maalimiehen pressun alta ja vaikka saimme vain 150 pistettä (työskentelypisteistä menetettiin roimasti uusintakäskyjen vuoksi yms), niin maastopisteet tulokseen olivat nyt jo kasassa. Ei tarvinne kertoa että olin nyt hyvin eri fiiliksissä kuin tottiksen jälkeen, tämähän olikin sittenkin kiva harrastus!

Esine-etsinnästä en jaksanut ottaa paineita, ajattelin että jos se 3 sieltä nousee, niin tyytyväinen voin olla. Mutta mitäpä Kaida teki? Se tempaisikin ensimmäistä kertaa ikinä täydellisen esineruudun: heti ekalla lähetyksellä nousi ensimmäinen esine, ja sen jälkeen alle minuutin välein toiset, ja 4 minuutin kohdalla minulla oli jo kaikki neljä esinettä käsissäni. Tuomari antoi esine-etsinnästä Kaidalle täydet 30 pistettä, jes! Raitapaita teki hienon läpivedon maastossa, lämpimällä kelillä ja näin vähällä treenauksella tälle kesälle en olisi odottanut näin hyvää suoriutumista. Inasen toki jäi ketuttamaan, että loppupistesaldomme 263 jäi siis vain 7 pisteen päähän ykköstuloksen rajasta...mutta onneksi kokeita on tänä vuonna vielä tulossa. Jos niihin valmistautuisi kunnolla ja saisi tottiksen toimimaan, niin ei ole mahdoton ajatus kerätä tälle vuotta taskuun vielä ykköstulosta haun kolmosluokasta.

Tällä kertaa emme hakeneet tulosburgeria, vaan Kaidalle mieluisin palkka oli heti kokeen jälkeen päästä kahlailemaan läheiseen lampeen: samalla sai sekä viilennyksen että pään nollauksen keppien sukeltelun myötä. On se vain melekonen tiimikaveri tuo Kaida <3

Tottiksen jälkeen viilentelyä

Maastossa viilennystakki oli pop!

Kokeen jälkeen otettiin kunnon pulahdus lampeen

Surkeiden sattumusten sarja jatkuu episodilla: kyy vieköön!

Monenlaista vaivaa ja tapaturmaa on koirien kanssa ehtinyt vuosien varrella sattua, mutta nyt kohdattiin yksi uusi ikävämmästä päästä oleva koiranomistajan painajainen: koiraa pureva myrkkykäärme😰

Hellepäivien vuoksi koirien kanssa on tehty keveitä remmilenkkejä, ja keskiviikkona suuntasimme avokin kanssa koirien kanssa läheiselle puron uomalle uittamaan koirat. Koirat saivat vilvoitella virrassa hetken, jonka jälkeen ajattelimme kiertää kotiin varjoisan metsän kautta. Ehdimme edetä ehkä 100 m, kun kevyenliikenteenväylän pientareella pellon reunassa kävellyt Mina yhtäkkiä teki pienen ilmahypyn, alkoi skannailla maata epäluuloisesti ja sitten järsi hieman takatassuaan. Tutkin käpälän tarkoin, mutta se näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Jatkoimme matkaa ja ehdin jo ääneen vitsailla, että miten vainoharhaiseksi itse nykyään on käynyt ja alan sekunnissa epäillä kaikkein pahimpia skenaarioita kun näkee koiran aristavan jotain käpälää: onhan viime kesinä meillä ollut harmillisen perinne että Kaida on saanut jossain vaiheessa jonkun tassunsa kipeäksi. Lenkki jatkui normaalisti vielä reilut 100 metriä metsän puolelle, mutta sitten Mina alkoi taas yhtäkkiä linkuttaa takakoipeaan. Vieläkään siinä ei näkynyt tai tuntunut mitään haavaa tms mikä aiheuttaisi kipua, vain pientä punoitusta parin varpaan välissä. Sitten Mina kuitenkin kieltäytyi enää kävelemästä ja pisti maate ruohikkoon, mikä toki heti pisti ihmisillä hälytyskellon räpättämään täysiä. Villille nuorelle koiralle käytös oli niin vierasta, että puoliso lähti heti takaisin kotia kohti Kaidan kanssa hakemaan autoa. Minä jäin Minan kanssa metsäpolulle ja kyytiä odotellessa kannoin sitä lähemmäs tietä. Tuli taas mieleen, että pitäisi treenata koiran kanssa kantamista harteilla: pelkillä käsivarsilla 25 kiloista koiraa kannatellen 100 metrin matka maastossa tuntui melekoisen pitkältä ja vaati pari lepotaukoa välissä!

Onneksi emme olleet ehtineet kauaksi kotoa, joten Mina saatiin nopeasti autokyytiin. Soitin samantien tuttuun eläinsairaalaan, jonne suuntasimme nopean koti-välipysäkin kautta. Niin kipeä Mina ei ollut, etteikö se tuttuun tapaan olisi haukkuen kommentoinut auton takaluukun sulkemista, mutta ajon aikana oli todella outoa kun koiraa ei näkynyt koko matkaa maisemia tillittämässä kuono lasissa kiinni. Klinikalle päästyämme Minan tassu olikin jo ehtinyt turvota melkoisesti ja oli yhä vaikeampi kaivella anturoiden välejä ja etsiä mahdollisia purema/pistojälkiä. Koska emme olleet itse nähneet suht paljaalla pientareella käärmeestä vilaustakaan, toivoimme tuossa vaiheessa vielä että kyseessä olisi vain esimerkiksi maa-ampiaisen pisto tassun pohjaan.  Oli kuitenkin selvä, että kipeä koiralla oli olo: Mina lähinnä makasi kyljellään, läähätteli ja kuolasi, ja vaikka se valppaana seurasi ympäristön tapahtumia, se ei juurikaan yrittänyt esimerkiksi haukkua vierestä meneville koirille.

Huonoksi onneksemme eläinklinikalla oli pahasti ruuhkautunut potilasjono, joten saimme kuluttaa odotusaulan penkkejä useita tunteja, ennen kuin keskiyöllä jo vuorokauden vaihduttua pääsimme toimenpidehuoneeseen ja hoitaja tutki tassua. Minasta otettiin verinäytteet ja käpälästä trimmattiin karvat kauttaaltaan kun etsimme turvotuksen aiheuttajaa. Lopulta ainoa löytö oli 2 pientä punertavaa aluetta kahdesta vierekkäisestä varpaasta. Hoitajan mielestä löydöt eivät vielä viitanneet kyyn puremaan. Jokusen tunnin päästä saimme vihdoin eläinlääkärinkin paikalle kertomaan verikoetulokset. Eläinlääkäri piti oireita hyvin selvästi kyyn pureman aiheuttamina. Verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttäviä muutoksia, mutta lääkäri kuitenkin piti parhaana ratkaisuna antaa koiralle kyyn vastamyrkky-seerumia jotta mahdollinen myrkytystila ei pahenisi myöhemmin. Seerumi on kallista tavaraa ja sitä voi antaa potilaalle vain kerran elämän aikana, mutta Minan koko jalka alkoi olla niin turpeana että päädyin melko nopeasti seerumihoitoon. Mina alkoi jo olla tuossa vaiheessa hyvin väsynyt ja se torkahteli hoitopöydälle ja välillä vain heräsi järsimään takajalkaansa. Koska hoitoonpääsy oli jo venynyt kohtuuttomasti, oli jo riskinä kudosvauriot ja mahdolliset ongelmat maksan tai munuaisten kanssa myöhemmin, jos kroppaan iskee pahempi tulehdustila päälle myrkyn edetessä kropassa.

Mina sai vihdoin kanyylin kautta suonensisäisen nesteytyksen sekä testipistoksen seerumia varten, jolla varmistettiin ettei vastamyrkky aiheuta Minalle vaarallista allergista reaktiota. Minan kroppa ei kokeessa hyljeksinyt seerumia, joten lopulta saimme koiralle lääkkeet kankkupistoksina ja noin kolmen aikaan yöllä pääsimme vihdoin kotimatkalle, koko porukka nuutuneina, univelkaisina ja nälkäisinä, noin 9 tuntia eläinsairaalalla vietettyämme (ja lompakko kovasti keventyneenä, mutta onneksi on mahdollisuus hakea vakuutuskorvaukset!).

Minalle eläinlääkärin laittama kipulääke oli ilmeisen vahvaa, joten kotona koiruus painui suoraan makuuhuoneeseen nukkumaan ja nukkui lähes taju kankaalla aamuun asti. Saimme onneksi työ/työharjoittelupäivämme soviteltua niin, että Marko saattoi jäädä koko päiväksi kotiin toipilasta seurailemaan ja minäkin menin töihin vasta puoliltapäivin joten ehdin edes pari tuntia nukkua eläinlääkärireissun jäljiltä. Aamulla yhdeksän aikaan Mina oli edelleen hyvin pöpperöisen oloinen, eikä alkanut tekemään pisuja pihalle. Kuulemma vasta myöhemmin iltapäivästä pihalla käydessä iski pisuhätä. Toiset pisut tuli illasta kuuden maissa, kun vein Minan taas klinikalle kontrolli-verikokeeseen, kun puremasta oli silloin kulunut 24 tuntia. Tällä kertaa saimme varsin nopeaa palvelua, ja selvisimme noin tunnin visiitillä. Minalta otettiin ensin verikokeet valmistumaan ja sillä välin se sai varalta lisää suonensisäistä nesteytystä (ja kertoi kyllä ääneen mielipiteensä siitä jatkuvasta tassun pistelystä piikeillä). Mina oli myös huomattavasti pirteämpi jo, ja jaksoi jo tempoa klinikalla remmissä, haukkua autossa ja huomioida kaikki muiden eläinten äänetkin. Tämän päivän aikana käpälän turvotus on jo laskenut, mutta raaha on yhä ylenpää selvästi täynnä nestettä. Mina saattoi kuitenkin jo astua jalalla normaalisti.

Kun saimme lopulta verikokeiden tulokset takaisin puhtaina, ilman mitään muutoksia huonompaan (eiliset pari rajalla killuvaa arvoakin olivat normalisoituneet), saatoin jo huokaista helpotuksesta. Jospa tästä ei tulisi mitään pidempiaikaista vaivaa, vaan selvisimme säikähdyksellä ja rahanmenolla. Kuulemma tänä kesänä kyynpuremia on hoidettu Oulun eläinlääkäreillä jo varsin tiuhaan tahtiin. Meidän täytyy nyt Minan kohdalla erityisesti pitää sormet ristissä, että koira jatkossa hoksaisi välttää käärmeiden läheisyyttä!

PS. Pakollinen kultareunan kaivelu tästäkin onnettomuudesta: Minan tapaturman takia en itse ole ehtinyt yhtään jännittää sitä, että Kaidan kanssa pitäisi olla ylihuomenna kauden ekassa hakukokeessa, ilman että olemme päässeet näillä hellekeleillä treemaan kunnolla! Tämän kyy-episodin rinnalla ihan vaan kokeessa käynti on nyt ihan piece of cake, josta ei jaksa stressata 😅