torstai 22. syyskuuta 2022

Mina-minioni 4 vuotta!


 Niin se vaan Minakin on taas vuoden vanhempi, mutta viisaammasta ei tiedä vielä 😁 Näin kesken työviikon ei hirveästi ehditty juhlia, joten viihdytimme Minaa sen lempipuuhilla: ensin pieni ulkolenkki ja sitten koirauimalaan polskimaan puoleksi tunniksi. Kotona sitten vielä herkuteltiin uinnin päälle. Synttärisankari vaikutti tyytyväiseltä juhliinsa!





Minan kanssa tämä vuosi on kyllä tuntunut luvattoman laiskalta. Töiden takia kaikki treenaus tuntuu olleen minimissä, eikä hakuhommissakaan ole päästy lähellekään koekuntoon tälle kaudelle. Tokoa sentään on ehditty välillä hioa ja tämän kaden ainoa tuloksemme olikin tokon aloluokan kaksi ykköstulosta, eli tienasimme TK1-koulutustunnuksen. Katsotaan ehditäänkö tälle vuotta korkata vielä avoin luokka, ainakin ruutu ja merkinkierto on ollut jo hyvällä mallilla treeneissä.

Treeninpuutteen ja virallisten skabojen puutteessa ollaan nyt syksyllä sitten kokeiltu lajia, jossa Mina on synnynnäinen lahjakkuus: sulanmaan vetokisoja! Oulun Palveluskoirayhdistyksemme järjesti (Kiitos vielä kerran järkkääjille ja talkoilijoille!) kolmiosaisen epävirallisen veto-cupin, jossa 1-koiran kärry B-luokassa juostiin 2 km matka. Minaa ei ole koskaan tarvinnut erityisesti opettaa vetoon: sille laitetaan valjaat päälle ja eteen baanaa ja annetaan lupa vetää, niin neitihän sitten juoksee niin kauan kunnes alan toppuutella! Lenkkeilykäyttöön hommaamani Kickbike Freeride-potkupyörä ei ole optimaalinen pehmeällä radalla kisaamiseen, mutta toisaalta se oli ketterä ja kevyt ajopeli pujotella sprinttirata vaikka upottavaa hiekkaa etenkin tiukoissa kurveissa olikin hidasteena.

Paransimme joka osakilpailussa vähän vauhtiamme: ensimmäisellä kerralla aikamme oli 6:24,9, toisella kertaa 6.14,4 ja kolmannella 6.01,0. Kahdessa ekassa osakilpailussa olimme luokkamme nopein, viimeisellä kerralla olimme kolmossijalla kun kyseisellä kerralla mukana oli ilmeisesti kokeneempiakin B-luokan vetosprinttereitä. Hauskaa kyllä oli päästä tekemään kokeenomaista treeniä vetohommissakin. Minasta olisi kyllä aineksia virallisiinkin kisoihin, mutta meidän täytyisi vielä nostaa kuntoa pidemmillä treenilenkeillä, koska virallisissa kisoissa juostavaa voi olla esim 5 km. Ohjaajalla ei ehkä ihan äkkiseltään riitä kunto potkutella sitä matkaa täysiä koiran apuna 😅

Loppuun vielä veto-cupin kuvaajien upeita otoksia radan varrelta!

Kuva (c) Saara Loukkola

Kuva (c) Saara Loukkola

Kuva (c) Saara Loukkola

Kuva (c) P.M.

Kuva (c) P.M.


maanantai 8. elokuuta 2022

SM tokot koettu, Minalle TK1!

 Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä päästiin kuin päästiinkin osallistumaan Minan kanssa tämän vuoden tokon SM-kokeisiin Nivalassa, osana Oulun Palveluskoirayhdistyksen joukkuetta. Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että Minalla alkaa juoksut samalla kun Kaida aloitti taas pari kuukautta etuajassa. Onneksi Minalla tiputtelua ei kuitenkaan jatkunut, vaikka tähän asti Mina on aina aloittanut juoksunsa "isosiskon" esimerkistä. Ennen koetta Mina ehti myös teloa hieman anturaansa, mutta sekin parani nopsasti eikä haitannut treenailua. Koeviikonlopun säätä saatiin jännittää kunnolla, mutta meidän onneksi sadekelit osuivat lauantaille ja meidän koepäivänä sunnuntaina saatiin koe suorittaa puolipilvisellä kelillä.

Tavoitteena oli itsellä pessimistinä ihan vain saada hyväksytty suoritus kokeesta. Mina on välillä niin adhd että vaikka pari viikkoa ehdittiin treeneissä keskittyä erilaisiin häiriösietoihin tokokehässä, niin ei voinut yhtään olla varma, etteikö urheilukentällä kaiken hulinan keskellä voisi koiralle mennä pasmat aivan sekaisin. Onneksi tokojoukkueeseemme kuului kokeneista arvokisakävijöitä, jotka osasivat antaa hyviä vinkkejä kehään ja treeneissäkin ahkerasti käskytettiin, kolisteltiin, taputeltiin ja hypittiin häiriönä.

Olin todella tyytyväinen että olimme suoritusvuorossa kuudensina: ehdin katsoa ensimmäisen neljän alokoirakon suorituksen kokonaisuudessa, ennen kuin oli vuorossa seuraavat 4 koiraa, eli meidän slotti. Paikkamakuussa meillä ei tullut ongelmia, vaikka treenatessa Mina on välillä vaatinut tuplakäskyjä kun se unohtuu tuijottamaan liikkeenohjaaja. Meidän taakse kehän ulkopuolelle parkkeerannut haukkuvainen kultainennoutaja tosin vähän itseäni jännitti, mutta Mina ei siihen onneksi kiinnittänyt huomiota. Samoin makuullaolon aikana jostain selkäni takaa toisesta kehästä kuului äänekäs "kom!" käsky, jolloin Mina aavistuksen nytkähti, mutta pysyi kuitenkin maassa. Saimme paikkiksesta 9,5 pistettä, puolikas miinusta tuli vartaloavustani Minalle maahan-meno käskyä antaessa. Vaikka kuinka kuvittelen olevani patsaana, niin ilmeisesti olin kuitenkin taas vähän kallistunut koiran puoleen käskyn aikana, äh!

Alokasluokan liikkeet suoritettiin kahdessa kehässä. Ensin yhdessä paikkamakuu 4 koiraa kerrallaan, sitten yksilöliikkeet seuraaminen ja luoksetulo samassa kehässä, ja toisessa kehässä sitten liikkeestä maahan meno, kauko-käskyt, hyppy ja kapulan pito. Kehien välillä koiraa ehti mukavasti palkata ja vapauttaa. Mina lähti seuraamiseen aika tiiviisti, mutta kaavion aikana sillä oli myös vähän seilaamista, kun sen huomio herpaantui minusta. Samoin se teki yhden pysähdyksen yhteydessä ylimääräisen maahan menon...ehkä oltiin vähän liikaa hiottu maahanmenoa tässä koetta edeltävällä viikolla! Seuraamisesta saimme 8 pistettä. Pisteen tai parin menetys seuruussa on harmillinen, sillä seuraamisen pisteillä on kerroin 3, eli se tekee loppupisteisiin yllättävän paljon. Liikkeestä maahanmeno sujui ongelmitta, pisteitä saimme 9, en osaa sanoa mikä siinä tiputti yhden pisteen. Kauko-ohjaus sujui myös mukavasti, tällä kertaa Mina ei onneksi ennakoinut viimeistä maahanmenoakaan edes eikä myöskään liikkunut paikaltaan asentoa vaihtaessa kuten viime kokeessamme. Kauko-ohjauksesta saimme pisteitä 8, tällekään en nyt muista tuliko perusteita, mistä lähti 2 pistettä pois. Estehyppy meni myös hyvin, ilman ongelmia, siitä 8,5 pistettä kun lopussa perusasento oli vino. Viimeisenä liikkeenä oli vielä noutokapulan pito. Sitäkin on viime viikot hiottu ja olen hirveästi pohtinut, pitäisikö minun vaihtaa tokoon kevyempi kapula. Tähän asti olemme menneet kohtuu painavalla tottiskapulalla, joka alkaa vieläpä olla aika pureskeltu. Kokeneempien neuvosta menimme kuitenkin kokeen vanhalla kapulalla, ja ilmeisesti treenaus on toiminut, sillä Mina otti kapulan nätisti eikä mälvännyt sitä hampaissaan. Tästä liikkeestä saimme ainoan 10 pistettämme, hyvä että edes siitä! :) Kokonaisvaikutelmapisteet olivat molempien kehien tuomareilta 9.


Suorituksen jälkeen oli ihan onnistunut olo, ei ainakaan nollattu mitään liikettä! Pisteet 176,5 riittivät myös ykköstulokseen, joten Mina saisi myös TK1-koulutustunnuksen, jee, tulosburgeri tienattu sekä ohjaajalle että koiralle omansa! Hieman toki harmitti ne pienet, helpot pistemenetykset, kun ihan kaikkea ei näköjään oltu saatu viilattua. Alokasluokassa pääsimme sijalle 18/41, eli sentään TOP20 paremmalla puolella. OPKYn joukkuekin keräsi hienosti pisteitä kun kaikki osallistujat saivat tulokset. Vaikka meiltä puuttui voi-luokasta osallistuja, joukkuekisassa sijoituksemme oli 13/27, hyvä meidän ÄsÄm-tiimi!

Eli tulipa nyt koettua SM-kisapöhinätkin. Oman suorituksen ohessa ei ihan hirveästi jaksanut seurailla muita kehiä. Hetken ajan katsoin erikoisvoittajaluokan finaalissa kisanneen tuoreen maailmanmestarin ja bordercolliensa suoritusta. Huikeaa työtä heillä, koira suoritti niin täpäkästi, nopeasti ja tarkasti, että se vaikutti jo robotilta! Onhan se taso SM huipulla jotain semmoista, johon ei kyllä hirveästi ole itsellä haaveita päästä. Alkaa sen verran yhden rodun ja varmaan tiettyjen treeniseurojenkin hallussa olla nuo EVL arvokisatittelit, ettei siellä kaikilla roduilla ole enää mahiksia.

Ja pakko myöntää, että ihan vaan osallistumisen ilosta joukkuekisaan SM-tokokokeeseen en itse henk.koht jaksaisi lähteä yhtään kauemmas, kuin tämmöisiin "lähes kotikisoihin" kun matkaa koepaikalle oli vain 2 tunnin ajo. Mutta sitäkin varten piti herätä 4 aamulla ja ajella reilut 300 km päivän aikana...niin ei kiitos enempää. Mieluummin käyn kyläkisoissa Oulussa, sieltä yleensä saa paremmat palkinnotkin tai edes onnittelut vaikkei palkinnoille yltäisi (nyt Nivalan kisoista piti vain luokan loputtua hakea kisakirjansa toimiston edustalta laatikosta, koularimitalitkin toimitetaan jälkikäteen postitse) 😆.

Eiköhän me kuitenkin Minan kanssa tokossa vielä jatketa, vaikka se meillä kakkoslaji onkin palveluskoirien kansallistenlajien ohessa. Me ollaan jo ruutua ja merkinkiertoakin tehty, joten tokon avoimeen luokkaan siirtyminen ei ole kovin iso harppaus nyt. Kaidan kanssahan me tehtiin myös TK2-koulariin asti tokoa, joten avoluokka on suurinpiirtein minulla muistissa. Sen sijaan jos vielä haluaisi edetä voittaja-luokkaan, niin pitäisi opetella kyllä ihan uudenlaisia temppuja (tai siis  ensin itse opetella miten niitä opetetaan koiralle). Katsotaan nyt montako vuotta miellä menee nyt avoluokasta koularin saantiin, kun tämä koetahtimme edelleen on tämä max 1-2 koetta per vuosi.

Mutta nyt vedetään kyllä Minan kanssa vähän henkeä ja katsotaan kaikessa rauhassa, mitä syksy tuo tullessaan. Edelleen toiveissa on, että Minalla tulisi juoksut elo-syyskuussa, ja sitten toivon mukaan olisi loppuvuodesta edessä mammalomaa, jos kasvattajalla menee kaikki suunnitelmat maaliin. Kiva olisi jos ehtisimme sitä ennen vielä yrittää saada hakukokeesta HK1-koulutustunnuksen, mutta ehtiipä sitä ensi vuonnakin, jos juoksut nyt sotkee syksyn koekalenterin!



sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Vanhat ja uudet päivän vaivat

 Pitkä prosessi tuo Kaidan masun parantelu lopulta oli, mutta nyt alkaa olla nisän haava ummessa ja voimme vihdoin heivata pois suojakaulurin ja betadinointi-operaatiot! Onneksi kesäkuu on edes ollut kohtuullisen viileä, sillä on ollut ikävä joutua tähän asti torppaamaan Kaidan uintihaaveet. Nyt onneksi pääsee seniorikin vihdoin rypemään puroihin ja lammikoihin niin paljon kuin sielu sietää :D

Mutta jotta huolien määrä pysyisi vakiona, niin Kaidan mahan parantuessa Mina keksi jostain itselleen tassuvaivan! Viikko sitten se pitkiltä päikkäreiltä noustuaan linkutti oikeaa etukoipeaan. Kopeloinnin perustella sillä tuntui olevan lapojen seudulla pieniä lihaksia ihan tukossa. Me ollaan Minan kanssa käyty toki hakutreneeissä harvakseltaan, mutta mitään isompaa rasitusta sillä ei ole ollut mikä selittäisi lihasjumit. 
 
Ajoitus oli kuitenkin huonoin mahdollinen: meidän piti perua tokokokeeseen meno juuri ennen koepaikalle lähtöä, kun nilkutus taas alkoi. Vaikka nilkutus katosi kun Mina jonkin aikaa käveli, se näytti aika ajoin palaavan varsinkin levon jälkeen. Ontuminen näkyi lähinnä ravissa, kun tassun ojennus ei ollut normaalilla tasolla. Muutoin Mina ei näyttänyt kipeältä, päin vastoin se yritti vetää laukkahepuleita ja loikkia pitkin pihaa pallon perässä, ellei oltaisi sitä rajoitettu. Tokokoe jäi siis väliin ja annoimme Minalle parin päivän särkylääke kuurin. Onneksi tuosta parin viikon päähän, eli nyt ensi viikolla on seuraava tokokoe, johon yritämme päästä nyt jopa paikalle. Hieronta-aikaakin koiralle metsästelin, seuraava mahdollinen aika saatiin 28.päivälle. No, parempi kai sekin kuin ei mitään. 
 
Nyt nilkutusta ei taas ole ollut, mutta kyllähän tässä varmasti tulevat viikot tulee kyttäämään koiran jokaista liikettä neuroottisena, että liikkuuko se normaalisti vai ei!? Ja heinäkuun ekana viikonloppuna olisi edessä myös näyttelyviikonloppu, kun saamme Hollanninpaimenkoirien erikoisnäyttelyn tänne Ouluun. Pitänee nyt ottaa rauhallisesti ja vältellä isompia rasituksia, jotta lihakset pysyisivät nyt taas jumittomina!
 


tiistai 31. toukokuuta 2022

Parempaan päin hitaasti, mutta varmasti

Kaidan nisätulehduksessa aletaan olla voiton puolella. Antibiooteilla tulehdus on laskenut ja nisät palautuneet hyvin. Jopa niin hyvin, että viimeisimmässä kontrollikäynnissä eläinlääkäri ei taaskaan suositellut leikkausta: tällä kertaa siksi, että kasvainmuutokset olivat hävinneet niin hyvin ettei ole tarvetta leikata. Nisähaava saisi siis rauhassa umpeutua, ja lääkekuurit syödä loppuun jotta tulehdus varmasti poistuu. Joskus myöhemmin kesällä voidaan sitten katsoa sterkkausta, kun nisätulehdus on täysin parantunut. 

Nyt siis riittää, että aina ulkoilun jälkeen vaihdetaan laastari, putsataan haava ja ympäristö betadinella, laitetaan siihen Vetramil-hunajasuihketta ja uusi laastari päälle. Samalla annetaan antibiootti. Pitikin jo alkaa vähän laskeskella Kaidan päivittäisen ruuan kalorimääriä, kun se saa kolmesti päivässä lääkkeet niin ei ole pidemmän päälle ihan sama, kuinka paljon extra kinkku- tai juustosiivuja tablettien ohessa menee. Ei parana päästää muoria lihomaan taas huomaamatta!

Vielä kun itse pääsisin kunnolla eroon korona-flunssastani, niin pääsisi todenteolla vihdoin suunnittelemaan kesän koiramenoja! Nyt on toki jo buukattuna heinäkuun ekan viikonlopun näyttelymenot: järjestämme täällä Oulussa, meidän palveluskoirayhdistyksen kotikentällä hollanninpaimenkoirien erikoisnäyttelyn. Paljon työtä siis luvassa, mutta aivan huippua saada pitkästä aikaa osallistuttua erkkariin, ja vielä kivempaa on se että paikalle saapunee myös paljon saman kennelin muita koiria omistajineen! Koronavuosina ei ole ollut mahdollista järjestää kennelleirejä, joten on parhautta että nyt kaikki tutut saapuvatkin sitten meidän kulmille käymään <3

Minalle ei tälle kevättä/kesää ole ehditty kuin vasta kertaalleen käydä hakutreeneissä ja sen jälkeen lyhyesti tottiskentällä pyörähtämässä. Onneksi yhdistyksemme yhteistottikset pyörähtävät tällä viikolla käyntiin, ja lisäksi perjantaisin on ihan kotimme naapurissa ulkokentällä tarjolla toisen porukan yhteistreenit, joten eiköhän me tässä pikku hiljaa saada taas kausi käyntiin! Parasta olisikin, sillä sain kuin sainkin Minalle paikan seuraavaan tokokokeeseen, joka on Oulussa su 12.6. Katsotaan muistetaanko enää mitään, mutta aina voi yrittää sitä toista aloluokan ykköstä tavoitella! Ja voi myös olla, että kolmaskin koe pitää lyödä kalenteriin: meitä kysyttiin pk-yhdistyksemme toko-joukkueeseen Nivalassa pidettäviin tokon SM-kisoihin!  Eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähdemme sitten suomenmestaruuskokeisiin tavoittelemaan TK1 koularia Minalle, huh huh 😅

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Päivän vaiva: nisätulehdus

Ei pääse koirien kanssa aika käymään pitkäksi tai pankissa säästötili kertymään. Tällä kertaa päästiin tutustumaan nimittäin seuraavaan narttukoirien vaivaan: nisätulehdukseen 😨. Kaidalla on iän myötä tullut yhä selvemmät valeraskausoireet turvonneine nisineen, mutta tällä kertaa tilanne kehittyi sitten yhdessä vuorokaudesta turvotuksesta tulehdukseksi. Ensin tiistaina illalla alin ja turvonnein nisä hoksattiin tummuneen. Etä-eläinlääkäri veikkasi kuvan perusteella maitorauhastiehyen tukosta, ja ohjeisti kokeilemaan kylmähoitoa turvotukseen. 

Keskiviikkona aamulla tummunut nisä oli kuitenkin kehittänyt vesikelloja, jotka puhkesivatkin nopsaa tahtia. Rakkulat valuttivat ahkerasti kudosnestettä ulos ja minun olikin pakko ottaa töistä vapaapäivä ja lähteä viemään Kaida eläinlääkäriin. Lääkäri oli toivonut voivansa leikata Kaidalta nisäkasvaimet, mutta klinikalla todettiin että tulehdusalue on liian laaja, ja kasvainmuutoksia tuntui niin laajalla alueella, että leikkausta ei voisi vielä tehdä. Melko pessimistiseen sävyyn kaupungin eläinlääkäri selitti, että jos tulehdus ei laskisi tai jos kasvaimet olisivat levinneet liian aggressiivisesti ja nisä kuolioituisi, tilanne ei olisi hoidettavissa mitenkään.

Lähdimme kotiin kokeilemaan hoitoa antibiooteilla, kipulääkkeellä ja haavan putsailulla. Tulehdus tuntui syövän ihokudosta vauhdilla ja pian nisän tummuneen alueen tilalla oli ammottava aukko. Reilussa vuorokaudessa nisä kuitenkin valui tyhjiin kudosnesteestä, eli turvotus helpotti ja kudos palautui punaiseksi. Avohaavaa putsattiin ahkeraan ja pidettiin siteissä. Näkymä avohaavan kautta tyhjään nisäonteloon oli vähintäänkin kammottava, mutta ei se auttanut kuin lääkärin ohjeen mukaan putsailla sitä kudosmassaa ja pitää se haava siteissä, mutta hengittävänä! Kunnon siedätyshoitoa meille verikammoisille. Perjantaina Kaida kävi vielä kontrollissa, ja eläinlääkäri vaikutti tyytyväiseltä: paraneminen meni oikeaan suuntaan, tulehdusalueen reikä oli ihan odotettu seuraus. Nisissä tuntuvat patit eivät kuitenkaan ole vielä pienentyneet tarpeeksi, joten antibioottikuurilla jatketaan vielä ensi viikkoon. 

Kaida on onneksi ollut helppo potilas: se ei juuri välitä haavastaan (lähinnä uudet sideteipit sitä tuntuvat iljettävän kun jäävät karvoihin kiinni ikävästi) vaan nautiskelee rauhassa sohvalla köllöttelystä. Kauluri ei toki ole mieluisa, mutta yllättävän hyvin Kaida tuntuu sen kanssa nukkuvan yöt. Olemme onneksi saaneet työpäiville hoitoapua appivanhemmista, jotka ovat käyneet päivisin tarkastamassa että toipilaalla on kaikki hyvin ja vaihtaneet siteet. Nyt täytyy vain toivoa, että haava jatkaa umpeutumista ja että kasvainmuutokset saadaan lopulta leikattua pois ja samalla tehtyä sterilisaatio. Ei enää yhtään valeraskautta Kaidalle, kiitos!

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Kaida 8 v!

Taas löytyy seniorikoira taloudesta, kun Kaidalle tuli la 12.2. mittariin täyteen 8 vuotta. Alkaa olla jo perinne tämä ajan nopean kulumisen päivittely, mutta joka vuosi sen vain yllättää kun synttärit koittavat. Tänä vuonna synttäreitä vietettiin Kuusamon talvisissa maisemissa, jossa vietin koirien kanssa pidennettyä viikonloppua. Onneksi synttärisankari on vaatimatonta mallia, hälle kun parasta juhlintaa tuntui olevan irti juoksentelu, lumihankien kaivelu ja keppien kanniskelu lenkillä. Ja toki koirat saivat herkutella myös!


Alkuvuosi meidän mummokoiralla on mennyt osin toipilaana. Meillä oli toiveissa vihdoin saada Kaida steriloitua ennen seuraavia juoksuja, koska sillä tuntuu joka vuosi pahenevan juoksunaikaiset kramppailut ja valeraskausoireet juoksujen jälkeen. Varasimme siis tammikuussa Kaidalle ajan sterilointiin ja samalla poistettaisiin siltä pari rasvapattia, jotka olivat ihan viime viikkoina kasvaneet huomattavasti. Ajattelimme kuitenkin pattienpoiston menevän siinä sivussa, kun rintapattikin tutkittiin vuosi sitten ja eläinlääkäri silloin sanoi sen olevan perus rasvapatti.

Leikkausoperaatio ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin ajattelimme. Aika pian operaation olettua eläinlääkäri ilmoitti viestillä, että he tekevät tänään vain patinpoiston, ei siis sterkata samalla kertaa, koska patit osoittautuivat vaikeammaksi poistaa kuin oli etukäteen ajateltu. Ne olivat ilmeisesti hankalan syvällä kiinni ja tiukasti lihaksissa kiinnittyneinä, joten niiden lisänä sterilointi olisi venyttänyt anestesia-aikaa liikaa. Tyydyimme siis siihen, että patit saatiin pois, sterilaatio ei onneksi ollut akuutti saada tehtyä juuri sillä hetkellä. Leikkauksen jälkeen alkoikin sitten parin viikon jännittäminen, sillä toimenpidekertomuksen mukaan eläinlääkäri epäili, että patit voisivat olla pahalaatuisia ja ne tutkitutetaan patologilla Etelä-Suomessa tarkemmin. Lopulta onneksi saatiin hyviä uutisia: pattien uusimistodennäköisyys on max 35 % ja etäpesäkkeille vielä pienempi, joten jatkoon riittää vain seuranta, että alkaako patteja kasvaa takaisin. Ei siis onneksi ollut sellaisia pelottavia aggressiivisia syöpäkasvaimia tms joita jo ehdin mielessäni kuvitella!

Leikkaushaavat olivat isot sekä rinnassa että vasemmassa takareidessä, joten haavojen paraneminen otti aikansa. Vaati myös vähän kekseliäisyyttä saada pidettyä haavat sekä puhtaina että lämpiminä lenkkeiltäessä tammikuun pakkasilla. Samoin sisätiloissa kokeiltiin eri keinoja pitää Kaida nuolemasta tikkauksia. Eläinlääkäriltä mukaan saatu haavasuojapuku oli aivan liian pieni meidän amatsonileidille, joten tilasimme nettikaupasta uuden...joka sekin osoittautui liian pieneksi! Eli siihen menenssä kun lopulta oikean kokoinen puku saatiin, niin haavat oli parantuneet ja tikitkin poisteltu. Mutta onpahan nyt vastaisuuden varalle tarpeeksi iso puku jemmassa.

Vaikka Kaidaa ei sterkattu, niin sen yleisolemus kyllä piristyi silminnähden pattienpoistolla. Se tuntui jopa nuortuvat ja sai takaisin intoa leikkiä kiskomisleikkejä ja esim. lenkeillä pomppia kaivelemaan lumihankiin. Ilmeisesti patit olivat rajoittaneet sen liikkeitä ja kenties ahdistaneetkin paljon enemmän kuin ajattelimme. Tujut lääkekuurit varmaan myös helpottivat mahdollisia lihasjumeja selästä ja Kaidalle palautui notkeus ja taipuisuus ja se alkoi taas itsekin venytellä enemmän. 

Nyt kun on saatu patit pois häiritsemästä, Kaidakin pääsee taas välillä mukaan tottistelemaan hallivuorolle. Myös pidemmille juoksulenkeille sillä selvästi on taas enemmän intoa: se saa olla jäniksenä mukana löysällä remmillä, kun Mina ottaa vetotreeniä potkukelkan edessä. Vaikka seniori-ikä saavutettiinkin, niin edelleen Kaidan liitävä ravi on kyllä komeaa katseltavaa! Minalle on toiveissa ehkä osallistua jopa vetohiihtokisoihin tälle kaudelle, joten vetolenkkejä lienee luvassa niin kauan kuin talvikautta riittää!