Lähes tasan vuosi sitten teimme Kaidan kanssa historiaa, kun saimme Suomessa ensimmäisenä pitkäkarva holskuna koulutustunnuksen HK3 palveluskoirien kansallisten lajien korkeimmasta luokasta. Ja kun kyseessä oli vieläpä ykköstulos, alkoi varovainen haaveilu siitä, että Kaidasta vielä jonain päivänä saataisiin myös ensimmäinen käyttövalio pitkäkarvoihin (siihen olisi tarvittu 3 ykköstulosta korkeimmasta luokasta). Tätä kohti treenattiin ahkerasti vuoden verran, kunnes taas Murphyn lait tykittivät nyrkillä naamaan ja haaveet lensivät roskiin.
Kaidalla on pitkin kesää ollut haasteita tottiksen hyppynoudossa (se kiertää esteen yhä herkemmin) ja lisääntynyt haukkuminenkin aiheutti ohjaajalle harmaita hiuksia, kun siihen ei tuntunut löytyvän järjellistä syytä. Ajattelin tottiksen vaikeutumisen johtuvan koiran pehmeästä luonteesta ja siitä, että se paineistuu minun koejännityksestä yhä enemmän mitä korkeammalla luokalla kisaamme. Kesän mittaan kokeiltiin monenlaisia koulutuskikkoja ja osa toimi paremmin, osa huonommin. Treenatessa haukut kuitenkin saatiin hyvin kuriin kun aloin kiinnittää huomiota siihen, mistä palkitsen koiraa ja miten reagoin jos se alkaa haukkua, ja hypytkin sujuivat paremmin kun annoin koiralle reilun ponnistusmatkan ja niin edelleen. Aktiivinen treenaus tuntui kuitenkin jumittavan koiran lihaksia, joten sitä hoidettiin hieronnalla ja osteopatialla, mutta silti tuntui että koira oli vähän väliä kankea ja haluton hyppäämään autoon tai sohvalle.
Meillähän piti olla syyskuussa kaksi hakukoetta. Sunnuntaina 6.9. kävimme kokeessa Kuusamossa. Koe aloitettiin tottiksilla, jossa Kaida villiintyi haukkumaan ampumisia sekä seuraamisessa että paikkamakuussa. Noudot se sentään suoritti menomatkat ja paluut tuli kiertäen. Tulos olisi voitu siis saada, ellei koira olisi paikkiksesta noussut seisomaan ja haukkumaan ja lähtenyt hivuttautumaan minua kohti. Tottispisteemme jäivät alle hyväksytyn rajan, mutta lähdimme kuitenkin maasto-osuuksiin mukaan treenimielellä kun stressiä ei enää ollut. Esineruudun Kaida teki täydellisesti, etsien kahdessa minuutissa kaikki 4 esinettä. Maasto oli kohtuu raskasta rinnettä, ja Kaida tapansa mukaan säästeli itseään eikä turhaa juossut tyhjillä alueilla, vaan bongasi taas laajoilla kierroksilla molarien hajut kaukaa. Kaikki 3 maalimiestä löytyivät, vaikka Kaida toisen piilon kohdalla tekikin kummallisen tempauksen tulemalla minua vastaan kesken ilmaisun. Onneksi olimme jo niin lähellä piiloa että näin sen, joten tuomari hyväksyi löydön. Kaida etsi hyvällä draivilla viimeiseen molariin asti, eikä vaikuttanut maastosuoritusten jälkeen edes erityisen väsyneeltä.
Kuusamonreissun jälkeen seuraavaan kokeeseen oli vain 2 viikkoa aikaa, ja siitäkin ekan viikon jäimme lomailemaan Kuusamoon, joten kovempaa treenausta en ajatellut Kaidalle ottaa, vaan hioa lähinnä tottista. Se näyttikin viikkoa ennen koetta sujuvan jo paremmin, Kaidan mielentila alkoi tuntua seuraamisissa paljon rauhallisemmalta paukuista huolimatta. Kokeen lähestyessä Kaidan jäykistely kuitenkin lisääntyi lepopäivistä huolimatta. Lihakset tuntuivat etenkin takajaloissa olevan todella jumisia. Makuulta noustessa se asteli todella kankeasti, jopa välillä ontuen vuorotellen eri jalkoja. Sohvalle hypätessä se saattoi toisinaan vinkaista lyhyesti, joten eipä siinä auttanut kuin varata tutkimusaika eläinlääkärille ja ilmoittaa Oulun koirakerhon hakukokeeseen, että emme ole tulossa. Olin ehtinyt jo monet yöt pyöritellä päässä eri diagnooseja ja koska Kaida ontumisen lisäksi myös pissaili paljon ja välillä tuntui aristavan mahaa, pelkäsin kaikkea mahdollista märkäkohdusta kasvaimiin ja nivelrikkoon. Onneksi sain heti samalle päivää vielä ajan Oulun kaupungin eläinlääkäriltä (Pohjois-Suomen eläinsairaalan taidamme jatkossa kiertää kaukaa sen kesäisen kyynpurema"hoidon" ansiosta). Toki pessimistinä pelkäsin että tutkimuksissa löytyy jokin vaiva, joka vaatii samantien leikkausta, tai pahimmassa tapauksesta sitä että koira jäisi tutkimuspöydälle ilman että sitä herätettäisiin nukutuksesta enää ollenkaan. Olin eläinlääkärin kanssa yhtämieltä siitä, että koiran maha ultrattaisiin ja selkä kuvattaisiin läpi röntgenillä, koska tiedossa oli että siitä oli 2 v kuvauksissa löytynyt spondyloosia.
Odotusaika eläinlääkärissä tuntui ikuisuudelta, ja päällimmäisenä oli helpotus, kun eläinlääkäri tuli vihdoin kertomaan, että kohtu ja maha ovat kunnossa, eikä nivelissä ole nivelrikkoa...MUTTA selässä on isot muutokset. Ja karua katsottavaahan ne selkäkuvat olivat. Kun Kaidalla oli 2 vuotiaana ollut pari nikamamuutosta, nyt pitkin selkä- ja lannerankaa oli melkein enemmän nikamavälejä, joihin oli muodostunut luusilta, kuin normaaleja välejä. Kaularanka sentään oli edelleen puhdas. Ilmeisesti spondyloosi oli edennyt etenkin kuluneen vuoden aikana ja kesän aktiivitreenaus oli saanut selän kipuilemaan ja sitä kautta lihakset jumittamaan tulehdukseen asti. Siinä röntgenkuvia seinältä katsellessa kävi selväksi, että Kaidan pk-ura oli siinä. Loppu, finitto, kerrasta poikki. Vaikea kuvitella, milla ihmeen sinnillä Kaida oli kesän aikana ylipäätään hypännyt yhtään hyppyä, kun selkänikamat ovat luutumassa yhteen useammasta kohdasta?!
Olisin kuvitellut, että tämä käyttövaliohaaveen romuttuminen näin äkisti olisi romahduttanut maailman paljon pahemmin. Eläinlääkärissä olin kuitenkin lähinnä huojentunut siitä, että Kaidasta ei löytynyt mitään leikkausta vaativaa vaivaa, saati mitään pahempaa lopetusta vaativaa. Spondyloosissa on se "hyvä" puoli, että kun luutumat ovat kehittyneet loppuun, ja nivelet taas stabiilissa tilassa, koira voi viettää taas kivutonta elämää. Toki kaikki rankaa rasittava harrastaminen pitää jättää pois, sillä luusiltojen murtuminen olisi koiralle todella kivuliasta ja voisi aiheuttaa jopa hetkellisen halvaantumisen. Kaidahan oireili silloin parivuotiaana tulleita spondyloosimuutoksia vain lyhyen aikaa, ja on sen jälkeen elellyt oireettomana aktiivisesta treenauksesta huolimatta viimeiset neljä vuotta. Jos nyt olevat kiputilat ja lihasjumit saadaan helpottamaan, saisimme kuitenkin yhä pitää Kaidan luonamme ja jatkaa kevyempien harrastusten parissa.
Tuosta eläinlääkärireissusta on nyt reilu viikko, ja lääkekuurit (tulehduskipulääkettä ja lihasrelaksanttia) on syötetty loppuun pari päivää sitten. Pieni pelko itsellä kyti takaraivossa, että mitä jos lääkkeet eivät autakaan ja kipuilu jatkuu kun tabletit loppuu? Kaida oli itseasiassa eläinlääkärireissun jälkeen paljon kipeämpi, mitä se oli ennen käyntiä. En tiedä onko sitä nukutuksen aikana nostettu jotenkin huonosti, mutta pari seuraavaa päivää tutkimusten jälkeen Kaida kulki selkä köyryssä ja löi peffan maahan välillä kesken ravin, selvästi haluttomana oikaisemaan selkää. Petasin itselleni pedin olohuoneen sohvalle, niin että saatoin ottaa Kaidan viereeni nukkumaan, sillä muutoin se näytti olevan levoton ja yritti nukkua istuvassa asennossa. Parin päivän päästä koira alkoi kuitenkin rentoutua ja kulkeminen normalisoitui ja nyt, kun Kaidan askel on taas lennokas ja koira on varsin innokas peuhaamaan niin sisällä kuin ulkonakin. Ontuminen ja lihasjumit ovat kadonneet ja hyppääminen autoon tai sohvalle ei ole enää ongelma.
Sattui siinäkin mielessä hyvä tuuri, että Kaida alkoi oireilla eniten juuri nyt, kun Mina on vielä reissullaan Joensuussa. Saimme siis hyvin rauhoitettua talon niin että Kaida on voinut ottaa rennosti ja lenkit on voitu tehdä sen voinnin mukaan. Nyt olemme taas tehneet pari pidempää rentoa maastolenkkiä, eikä Kaidan vointi ole ollut moksiskaan. Mina haetaan ensi viikolla, lokakuun ensimmäinen päivä, vihdoin kotiin (kun kasvattaja on ensin käyttänyt sen luustokuvissa), joten siihen mennessä Kaida on varmasti ehtinyt lepuuttaa yllin kyllin.
Palveluskoiralajeista valioituminen on siis Kaidan osalta jäänyt vain haaveeksi (niin mielelläni kuin olisinkin näyttänyt, että kyllä pitkisholskustakin on siihen!), kun noita hyppynoutoa ja estenoutoa ei koiraa halua enää laittaa tekemään tottiksessa. Kaikki muut kokeen osa-alueet luultavasti Kaidankin selkä kestäisi, joten meillä koeura jäi nyt turhauttavasti sitten noista hypyistä kiinni. Tottisosuus on pisteytetty niin ikävästi, että mikäli koira ei noita kahta estettä suorita, sillä on liki mahdoton saada tottiksen kokonaispisteitä yli hyväksytyn minimin. Toki olisi mahdollista jatkaa pk-uraa ilman tulostavoitetta, ja jättää vain tottiksessa noudot nollille. Aloin vain laskeskella, että kun tähän mennessä on pelkästään pk-kokeisiin mennyt itsellä lähes 500 euroa viimeisen neljän vuoden aikana, olisi 0-tuloksien haku vähän turhan kallis harrastus kun niitä ykköstuloksia ei enää voida saavuttaa tottispisteiden takia.
Nyt siis pidetään rauhassa lepoa Kaidalle ja katsellaan sitten kun doping-varoajat on ohi, että mille alamme harrastusrintamalla. Tokoa nyt ainakin voidaan vielä kokeilla, siitä sentään on mahdollista napata edes se yksi avo-luokan ykköstulos lisää ja saada TK2-koulutustunnus. Eikä voittaja-luokkaan eteneminen ole ihan mahdoton ajatus, jos löydetään jostain joku opettamaan meille luokassa tulevat uudet liikkeet, jotka ovat itselleni vielä aivan vieraita. Ja toki NoseWork on lajina myöskin kiinnostava, minulla on hyvän tovin odottanut haju-putelit ja treeniin hankitut muovikorit, että ehtisin sitäkin lajia alkaa opetella kotioloissa. Ja kun Minalle joka tapauksessa tarkoitus on jälkeä opettaa, voisi sitäkin tehdä Kaidalle mielenvirkistysmielessä, kun sen nenän toiminnassa ei ole mitään vikaa, vaan päinvastoin. Olisihan se toki mahdollista lähteä tavoittelemaan käyttövalioitumista FH eli erikoisjälkipuolella, siinä kun ei tarvi tottista tehdä. Mutta kun koiralla on ikää 6,5 vuotta, tuntuu ihan upouuden lajin opettelu alkeista lähtien aika pitkältä projektilta, joten en pidä realistisena että siinä ehtisimme päästä haalimaan valioitumistuloksia.
Vaikka parit itkut diagnoosin jälkeen onkin tullut tirautettua, niin ihmeen kevyesti silti näinkin iso mullistus tuli omaksuttua. Eniten ehkä kaihertaa tuttujen hehkutuspäivitykset facebookissa hyvistä koetuloksista saati sitten käyttövalioitumisista. Ne ovat kuin puukon kiertoa kylkiluiden välissä, ja katkeruus jää hetkeksi kaivertamaan mieltä, että miksi juuri meidän kohdalle osui spondyloosia ja miksi me ei päästä nauttimaan käyttövalio-kakkua vaikka sen eteen on tehty niin pitkään töitä, treenattu kymmeniä tunteja, ajettu satoja kilometrejä ja käytetty koulutuksiin pieni omaisuus jne jne. Mutta ei tämä elämä mikään reilukerho ole. Ja tuppaa jopa huvittamaan ellei itkettäisi, että kun itse siirryin pois corgeista normaalirakenteisten paimenkoirien pariin ettei tarvisi pelätä kropan pettämistä, niin toki meidän kohdalle sitten sattuu se holsku jonka selkä loppuu kesken parhaan harrastus- ja kisaiän. Mutta sitten taas onneksi tulee mieleen, että huonomminkin voisi olla: vielä kehnommalla tuurilla spondyloosi olisi jo aiheuttanut sen että koira on jatkuvasti kipeä ja olisi pitänyt lopettaa jo aikaa sitten. Niinä hetkinä sitä vain haluaa halata koiraansa ja iloita siitä, että vaikka ranka jäykistyy niin silti Kaida saa elää täyttä koiranelämää ja nautiskella juuri niistä asioista mistä se eniten tykkää. Jo tähän asti olemme saavuttaneet Kaidan kanssa enemmän kuin olisin ikinä osannut haaveilla pitkisholskun roduksi valitessamme. Vaikkei Kaidasta käyttövaliota tule, tulee se jo nykyisillä saavutuksillaankin aina olemaan edelläkävijä pitkiksissä, se yksi tähdistä joka viitoitti tietä pitkisholskujen harrastuspotentiaalille. Eipä sen enempää voisi koiranomistajana toivoa💖
 |
| Kaida - the one and only <3 |
Briefly in English:
Almost a year ago we did history with Kaida as we got HK3 (Finnish national search) as first longhaired dutch in Finland. After that all the hopes were going for getting two more first place finishes and getting that first ever working trial champion title for a longhair. But Mr. Murphy didn't like this plan and as year went on, training got harder and more physical, Kaidas back had more and more trouble. Muscle pains, aching back and inflamed muscles had Kaida on the ropes most of the summer. Training didn't go anywhere, Kaida had more problems to focus on training with whining and barking, and she started to bypass jumps. We did few trials and got good results but those problems always dropped the score so first place finish eluded us. After trial in Kuusamo she had trouble to get on the couch and in the car, so before going to next trial we took her to vet.
We had inkling that this might be back and spine related but as she had sore stomach and limping, fears also included pyometritis and osteoarhritis. In the vet we took ultra and x-rays. Ultra didn't show anything so that was relief but x-ray didn't look good. When she was 2 and we took first x-rays she had bone formations, spondylosis, on two places in spine. Now it was in almost half of the spine. Hard training and bad luck most likely accumulated this growth and in this summer it started to really bring complications.
Although this was bad news and we really were feeling down about this, there is a bright side. There was nothing life-threatening and nothing that would need drastic changes or even euthanasia. So, in hindsight, we got best possible results from vet and only search trials are going to stop with Kaida. It is bit depressing that we didn't meet that goal in the end but at least we have many more years, hopefully, with Kaida and as the medication seems that it worked and she is now like she was, there is really nothing to feel depressed. We will now focus on some other trials that don't use jumps, possibly nosework.
Kaida achieved results that were excellent for longhair. She is forerunner in working dog trials for longhair and few of the stars that really showed what longhairs can do. And that is more than any dog owner can ever hope for.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti