sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Vanhat ja uudet päivän vaivat

 Pitkä prosessi tuo Kaidan masun parantelu lopulta oli, mutta nyt alkaa olla nisän haava ummessa ja voimme vihdoin heivata pois suojakaulurin ja betadinointi-operaatiot! Onneksi kesäkuu on edes ollut kohtuullisen viileä, sillä on ollut ikävä joutua tähän asti torppaamaan Kaidan uintihaaveet. Nyt onneksi pääsee seniorikin vihdoin rypemään puroihin ja lammikoihin niin paljon kuin sielu sietää :D

Mutta jotta huolien määrä pysyisi vakiona, niin Kaidan mahan parantuessa Mina keksi jostain itselleen tassuvaivan! Viikko sitten se pitkiltä päikkäreiltä noustuaan linkutti oikeaa etukoipeaan. Kopeloinnin perustella sillä tuntui olevan lapojen seudulla pieniä lihaksia ihan tukossa. Me ollaan Minan kanssa käyty toki hakutreneeissä harvakseltaan, mutta mitään isompaa rasitusta sillä ei ole ollut mikä selittäisi lihasjumit. 
 
Ajoitus oli kuitenkin huonoin mahdollinen: meidän piti perua tokokokeeseen meno juuri ennen koepaikalle lähtöä, kun nilkutus taas alkoi. Vaikka nilkutus katosi kun Mina jonkin aikaa käveli, se näytti aika ajoin palaavan varsinkin levon jälkeen. Ontuminen näkyi lähinnä ravissa, kun tassun ojennus ei ollut normaalilla tasolla. Muutoin Mina ei näyttänyt kipeältä, päin vastoin se yritti vetää laukkahepuleita ja loikkia pitkin pihaa pallon perässä, ellei oltaisi sitä rajoitettu. Tokokoe jäi siis väliin ja annoimme Minalle parin päivän särkylääke kuurin. Onneksi tuosta parin viikon päähän, eli nyt ensi viikolla on seuraava tokokoe, johon yritämme päästä nyt jopa paikalle. Hieronta-aikaakin koiralle metsästelin, seuraava mahdollinen aika saatiin 28.päivälle. No, parempi kai sekin kuin ei mitään. 
 
Nyt nilkutusta ei taas ole ollut, mutta kyllähän tässä varmasti tulevat viikot tulee kyttäämään koiran jokaista liikettä neuroottisena, että liikkuuko se normaalisti vai ei!? Ja heinäkuun ekana viikonloppuna olisi edessä myös näyttelyviikonloppu, kun saamme Hollanninpaimenkoirien erikoisnäyttelyn tänne Ouluun. Pitänee nyt ottaa rauhallisesti ja vältellä isompia rasituksia, jotta lihakset pysyisivät nyt taas jumittomina!
 


tiistai 31. toukokuuta 2022

Parempaan päin hitaasti, mutta varmasti

Kaidan nisätulehduksessa aletaan olla voiton puolella. Antibiooteilla tulehdus on laskenut ja nisät palautuneet hyvin. Jopa niin hyvin, että viimeisimmässä kontrollikäynnissä eläinlääkäri ei taaskaan suositellut leikkausta: tällä kertaa siksi, että kasvainmuutokset olivat hävinneet niin hyvin ettei ole tarvetta leikata. Nisähaava saisi siis rauhassa umpeutua, ja lääkekuurit syödä loppuun jotta tulehdus varmasti poistuu. Joskus myöhemmin kesällä voidaan sitten katsoa sterkkausta, kun nisätulehdus on täysin parantunut. 

Nyt siis riittää, että aina ulkoilun jälkeen vaihdetaan laastari, putsataan haava ja ympäristö betadinella, laitetaan siihen Vetramil-hunajasuihketta ja uusi laastari päälle. Samalla annetaan antibiootti. Pitikin jo alkaa vähän laskeskella Kaidan päivittäisen ruuan kalorimääriä, kun se saa kolmesti päivässä lääkkeet niin ei ole pidemmän päälle ihan sama, kuinka paljon extra kinkku- tai juustosiivuja tablettien ohessa menee. Ei parana päästää muoria lihomaan taas huomaamatta!

Vielä kun itse pääsisin kunnolla eroon korona-flunssastani, niin pääsisi todenteolla vihdoin suunnittelemaan kesän koiramenoja! Nyt on toki jo buukattuna heinäkuun ekan viikonlopun näyttelymenot: järjestämme täällä Oulussa, meidän palveluskoirayhdistyksen kotikentällä hollanninpaimenkoirien erikoisnäyttelyn. Paljon työtä siis luvassa, mutta aivan huippua saada pitkästä aikaa osallistuttua erkkariin, ja vielä kivempaa on se että paikalle saapunee myös paljon saman kennelin muita koiria omistajineen! Koronavuosina ei ole ollut mahdollista järjestää kennelleirejä, joten on parhautta että nyt kaikki tutut saapuvatkin sitten meidän kulmille käymään <3

Minalle ei tälle kevättä/kesää ole ehditty kuin vasta kertaalleen käydä hakutreeneissä ja sen jälkeen lyhyesti tottiskentällä pyörähtämässä. Onneksi yhdistyksemme yhteistottikset pyörähtävät tällä viikolla käyntiin, ja lisäksi perjantaisin on ihan kotimme naapurissa ulkokentällä tarjolla toisen porukan yhteistreenit, joten eiköhän me tässä pikku hiljaa saada taas kausi käyntiin! Parasta olisikin, sillä sain kuin sainkin Minalle paikan seuraavaan tokokokeeseen, joka on Oulussa su 12.6. Katsotaan muistetaanko enää mitään, mutta aina voi yrittää sitä toista aloluokan ykköstä tavoitella! Ja voi myös olla, että kolmaskin koe pitää lyödä kalenteriin: meitä kysyttiin pk-yhdistyksemme toko-joukkueeseen Nivalassa pidettäviin tokon SM-kisoihin!  Eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähdemme sitten suomenmestaruuskokeisiin tavoittelemaan TK1 koularia Minalle, huh huh 😅

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Päivän vaiva: nisätulehdus

Ei pääse koirien kanssa aika käymään pitkäksi tai pankissa säästötili kertymään. Tällä kertaa päästiin tutustumaan nimittäin seuraavaan narttukoirien vaivaan: nisätulehdukseen 😨. Kaidalla on iän myötä tullut yhä selvemmät valeraskausoireet turvonneine nisineen, mutta tällä kertaa tilanne kehittyi sitten yhdessä vuorokaudesta turvotuksesta tulehdukseksi. Ensin tiistaina illalla alin ja turvonnein nisä hoksattiin tummuneen. Etä-eläinlääkäri veikkasi kuvan perusteella maitorauhastiehyen tukosta, ja ohjeisti kokeilemaan kylmähoitoa turvotukseen. 

Keskiviikkona aamulla tummunut nisä oli kuitenkin kehittänyt vesikelloja, jotka puhkesivatkin nopsaa tahtia. Rakkulat valuttivat ahkerasti kudosnestettä ulos ja minun olikin pakko ottaa töistä vapaapäivä ja lähteä viemään Kaida eläinlääkäriin. Lääkäri oli toivonut voivansa leikata Kaidalta nisäkasvaimet, mutta klinikalla todettiin että tulehdusalue on liian laaja, ja kasvainmuutoksia tuntui niin laajalla alueella, että leikkausta ei voisi vielä tehdä. Melko pessimistiseen sävyyn kaupungin eläinlääkäri selitti, että jos tulehdus ei laskisi tai jos kasvaimet olisivat levinneet liian aggressiivisesti ja nisä kuolioituisi, tilanne ei olisi hoidettavissa mitenkään.

Lähdimme kotiin kokeilemaan hoitoa antibiooteilla, kipulääkkeellä ja haavan putsailulla. Tulehdus tuntui syövän ihokudosta vauhdilla ja pian nisän tummuneen alueen tilalla oli ammottava aukko. Reilussa vuorokaudessa nisä kuitenkin valui tyhjiin kudosnesteestä, eli turvotus helpotti ja kudos palautui punaiseksi. Avohaavaa putsattiin ahkeraan ja pidettiin siteissä. Näkymä avohaavan kautta tyhjään nisäonteloon oli vähintäänkin kammottava, mutta ei se auttanut kuin lääkärin ohjeen mukaan putsailla sitä kudosmassaa ja pitää se haava siteissä, mutta hengittävänä! Kunnon siedätyshoitoa meille verikammoisille. Perjantaina Kaida kävi vielä kontrollissa, ja eläinlääkäri vaikutti tyytyväiseltä: paraneminen meni oikeaan suuntaan, tulehdusalueen reikä oli ihan odotettu seuraus. Nisissä tuntuvat patit eivät kuitenkaan ole vielä pienentyneet tarpeeksi, joten antibioottikuurilla jatketaan vielä ensi viikkoon. 

Kaida on onneksi ollut helppo potilas: se ei juuri välitä haavastaan (lähinnä uudet sideteipit sitä tuntuvat iljettävän kun jäävät karvoihin kiinni ikävästi) vaan nautiskelee rauhassa sohvalla köllöttelystä. Kauluri ei toki ole mieluisa, mutta yllättävän hyvin Kaida tuntuu sen kanssa nukkuvan yöt. Olemme onneksi saaneet työpäiville hoitoapua appivanhemmista, jotka ovat käyneet päivisin tarkastamassa että toipilaalla on kaikki hyvin ja vaihtaneet siteet. Nyt täytyy vain toivoa, että haava jatkaa umpeutumista ja että kasvainmuutokset saadaan lopulta leikattua pois ja samalla tehtyä sterilisaatio. Ei enää yhtään valeraskautta Kaidalle, kiitos!

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Kaida 8 v!

Taas löytyy seniorikoira taloudesta, kun Kaidalle tuli la 12.2. mittariin täyteen 8 vuotta. Alkaa olla jo perinne tämä ajan nopean kulumisen päivittely, mutta joka vuosi sen vain yllättää kun synttärit koittavat. Tänä vuonna synttäreitä vietettiin Kuusamon talvisissa maisemissa, jossa vietin koirien kanssa pidennettyä viikonloppua. Onneksi synttärisankari on vaatimatonta mallia, hälle kun parasta juhlintaa tuntui olevan irti juoksentelu, lumihankien kaivelu ja keppien kanniskelu lenkillä. Ja toki koirat saivat herkutella myös!


Alkuvuosi meidän mummokoiralla on mennyt osin toipilaana. Meillä oli toiveissa vihdoin saada Kaida steriloitua ennen seuraavia juoksuja, koska sillä tuntuu joka vuosi pahenevan juoksunaikaiset kramppailut ja valeraskausoireet juoksujen jälkeen. Varasimme siis tammikuussa Kaidalle ajan sterilointiin ja samalla poistettaisiin siltä pari rasvapattia, jotka olivat ihan viime viikkoina kasvaneet huomattavasti. Ajattelimme kuitenkin pattienpoiston menevän siinä sivussa, kun rintapattikin tutkittiin vuosi sitten ja eläinlääkäri silloin sanoi sen olevan perus rasvapatti.

Leikkausoperaatio ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin ajattelimme. Aika pian operaation olettua eläinlääkäri ilmoitti viestillä, että he tekevät tänään vain patinpoiston, ei siis sterkata samalla kertaa, koska patit osoittautuivat vaikeammaksi poistaa kuin oli etukäteen ajateltu. Ne olivat ilmeisesti hankalan syvällä kiinni ja tiukasti lihaksissa kiinnittyneinä, joten niiden lisänä sterilointi olisi venyttänyt anestesia-aikaa liikaa. Tyydyimme siis siihen, että patit saatiin pois, sterilaatio ei onneksi ollut akuutti saada tehtyä juuri sillä hetkellä. Leikkauksen jälkeen alkoikin sitten parin viikon jännittäminen, sillä toimenpidekertomuksen mukaan eläinlääkäri epäili, että patit voisivat olla pahalaatuisia ja ne tutkitutetaan patologilla Etelä-Suomessa tarkemmin. Lopulta onneksi saatiin hyviä uutisia: pattien uusimistodennäköisyys on max 35 % ja etäpesäkkeille vielä pienempi, joten jatkoon riittää vain seuranta, että alkaako patteja kasvaa takaisin. Ei siis onneksi ollut sellaisia pelottavia aggressiivisia syöpäkasvaimia tms joita jo ehdin mielessäni kuvitella!

Leikkaushaavat olivat isot sekä rinnassa että vasemmassa takareidessä, joten haavojen paraneminen otti aikansa. Vaati myös vähän kekseliäisyyttä saada pidettyä haavat sekä puhtaina että lämpiminä lenkkeiltäessä tammikuun pakkasilla. Samoin sisätiloissa kokeiltiin eri keinoja pitää Kaida nuolemasta tikkauksia. Eläinlääkäriltä mukaan saatu haavasuojapuku oli aivan liian pieni meidän amatsonileidille, joten tilasimme nettikaupasta uuden...joka sekin osoittautui liian pieneksi! Eli siihen menenssä kun lopulta oikean kokoinen puku saatiin, niin haavat oli parantuneet ja tikitkin poisteltu. Mutta onpahan nyt vastaisuuden varalle tarpeeksi iso puku jemmassa.

Vaikka Kaidaa ei sterkattu, niin sen yleisolemus kyllä piristyi silminnähden pattienpoistolla. Se tuntui jopa nuortuvat ja sai takaisin intoa leikkiä kiskomisleikkejä ja esim. lenkeillä pomppia kaivelemaan lumihankiin. Ilmeisesti patit olivat rajoittaneet sen liikkeitä ja kenties ahdistaneetkin paljon enemmän kuin ajattelimme. Tujut lääkekuurit varmaan myös helpottivat mahdollisia lihasjumeja selästä ja Kaidalle palautui notkeus ja taipuisuus ja se alkoi taas itsekin venytellä enemmän. 

Nyt kun on saatu patit pois häiritsemästä, Kaidakin pääsee taas välillä mukaan tottistelemaan hallivuorolle. Myös pidemmille juoksulenkeille sillä selvästi on taas enemmän intoa: se saa olla jäniksenä mukana löysällä remmillä, kun Mina ottaa vetotreeniä potkukelkan edessä. Vaikka seniori-ikä saavutettiinkin, niin edelleen Kaidan liitävä ravi on kyllä komeaa katseltavaa! Minalle on toiveissa ehkä osallistua jopa vetohiihtokisoihin tälle kaudelle, joten vetolenkkejä lienee luvassa niin kauan kuin talvikautta riittää!



perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuosi paketissa: Onnea vuodelle 2022!


Joulu tuli ja meni ennen kuin sitä ehti tajutakaan, ja vuoden viimeisiä tunteja jo viedään. Taas ollaan vuoden verran viisaampia ja kokeneempia tällä laumalla. Toivottavasti on myös opittu paljon ja ensi vuonna päästään jatkamaan siitä mihin tällä kaudella jäätiin.

Vuosi 2021 meni edeltäjänsä tavoin pitkälti koronan varjostamana ja harrastusrintamalla isoimmat saavutukset jäi pelkiksi haaveiluiksi, kun toteutuneet kokeetkin olivat kiven alla. Minan kanssa saatiin keväällä sentään käytyä luonnetesti ihan ok tuloksella ja BH myöskin läpi jo toukokuussa. Parit näyttelyt päästiin käymään kesällä, mutta Minalla sertit antaa vielä odottaa itseään. Kaidan kanssa käytiin tekemässä vielä kerran tokokokeesta ykköstulos ja lisäämässä TK2-koulari neidin tittelilistaan ennen eläkkeelle siirtymistä harrastuskentiltä. Minakin pääsi loppuvuodesta kokeilemaan tokoa, ja saikin komeasti heti ekasta kokeesta ykköstuloksen. Toivon mukaan vuonna 2022 kokeita olisi vähän useampi tarjolla, jotta päästään metsästämään Minallekin koulutustunnuksia. Kesälle toki on toiveissa myös jatkaa hakuhommia, ja mahdollisesti myös tehdä syrjähyppy jälki- ja viestipuolelle, jos aikaa treenaamiseen vain mitenkään jää töiltäni.

Tulevalle vuodelle on toki myös varaus Minankin mahdolliselle treenitauolle. Jos kasvattajan suunnitelmat toteutuvat, voi olla että Mina pääsee jatkamaan kojoottien sukua eteenpäin! Tämä pikkuneitimme vain on niin omaa luokkaansa pitkäkarvoissa, että sen partneria pitää miettiä hartaudella. Näistä suunnitelmista kerron lisää myöhemmin, jahka kasvattaja lyö päätöksiä lukkoon. Mutta jännittäviä aikoja siis edessä toivon mukaan 😊

Tämä uusi vuosi meni kotosalla ilman kummempia kevätjuhlaliikkeitä. Uskoin että koiramme ovat jo sen verran paukkuihin tottuneita, ettei kauempaa kuuluvista ilotulitteista tarvisi juuri välittää. Tulikin vähän yllätyksenä, kun alkuillasta lähinaapurimme alkoi tulittaa raketteja omalta pihaltaan ja molemmat koirat säntäsivät olohuoneen ikkunaan haukkumaan. Kaida palasi varsin pian jatkamaan tv-kuvan vahtaamista ja sille haukuskelua, mutta Mina rauhoittui kunnolla vasta kun ikkunan takana ei enää heti puiden toisella puolen näkynyt räjähdyksiä. Onneksi naapureilla ei montaa rakettia ollut, ja loppuilta jatkui sälekaihtimet kiinni ja tv hieman isommalla. Koirat napostelivat mehevät hirven ydinluut ja  malttoivatkin pötkötellä sohvalla kainalossa tv:tä katsellen, ulkoa kuuluvista äänistä välittämättä.




sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Ookko nää oulusta, käykkö nää reenaa?

Kelit ovat vaihdelleet kuivista syyskeleistä räntälumisiin talvikeleihin, joten ulkotreenaus on vähentynyt huomattavasti ja hakutreenejäkin on saatu kasaan vain harvakseltaan. Tänään alkoi sentään palveluskoirayhdistyksemme hallivuoro loppuvuodelle, joten pääsemme sentään tottistelemaan tai tokoilemaan siedettävissä olosuhteissa. Ja jotain näyttelytreenauksiakin voisi ehkä yrittää ehtiä tehdä, ilmoitin Minan nimittäin tammikuulle Kajaanin näyttelyyn toiveikkaasti. 

Koska muu aktivointi on tuntunut olevan harvassa, niin otin tänäänkin Minan kanssa hallivuorolla menonkin treenin kannalta: ajelimme kotoa bussilla keskustaan, kävelimme hallille ja takaisin tullessa ehdimme vielä tehdä kunnon ydinkeskusta-päivälenkin paluubussia odotellessa. Toisin kuin Kaidan, jonka kanssa on tullut reissattua bussilla, junalla ja ratikallakin Helsingin reissuilla, Minan kanssa ollaan liikuttu aina lähinnä omalla autolla. Nyt onkin siis korkea aika alkaa opetella Minallakin joukkoliikenteen käyttöä! 

Siihen nähden, että tänään taisi olla Minan elämän kolmas bussiajelu (kesto noin 15 minuuttia), Mina osasi tänään olla yllättävän siivo reissukoira! Bussissa sillä toki kiinnosti kaikki äänet ja keskiovien aukaisu sai sen aina hyppäämään toiveikkaana ylös. Mutta olin yllättynyt siitä, miten nopeasti Mina lähti tarjoamaan maahan menoa ja pötkötteli edes osan matkasta ihan vapaaehtoisesti. Ehkä pitäisi tehdä joskus bussimatka pidemmän reitin kautta, niin näkisi ehtisikö se kyllästyä vahtaamaan bussin ovia. 

Myös kaupungilla vilkkaan liikenteen seassa Mina osasi kulkea ihmeen rauhassa. Tänään tosin oli tuulinen, kuiva keli, joten välillä Minan huomion veivät maassa tuulen mukana pyörivät puiden lehdet. Paluumatkalla saatiin myös hieman sosisalisointia, kun pariin otteeseen ohikulkijat halusivat tervehtiä koiraa. Olisin odottanut Minan vähän riehaantuvan, mutta nyt se kävikin hyvin kohteliaasti haistelemassa ihmisten kädet ja otti vastaan nopean rapsutuksen ja palasi sitten taas lähelleni ja jatkoi lentävien lehtien kyttäilyä. Ja vaikka meillä tuli kaikkiaan noin 4,5 km kävelyä isojen teiden vierellä, niin ihan vain kerran Mina kiinnostui ohiajaneesta autosta niin, että pyrähti sen suuntaan remmin mitan verran. Muutoin se ei autoista tai ohikulkevista pyöristä tai kävelijöistä välittänyt juuri mitään. Kuonopantakin oli mukana lähinnä siltä varalta, että muita koiria olisi ollut enemmän liikkeellä ja Mina olisi tarvinnut enemmän jarruttelua kävellessämme.

Itse treenauskin hallilla meni ok. Toki, kun edellisestä kerrasta oli jo pidemmälti aikaa, seuraamisessa oli pientä keulimista jne yli-innokkuutta mukana. Mutta hyvin oli kuitenkin vielä muistissa tokon kaukokäskyt ja jäävätkin. Minan vilkkaus ja saalisvietti voi joltain osin olla rasittavaa, mutta treenauksessa se on siunaus: pitkän treenitauon jälkeenkin koiran saa hetkessä syttymään vähän narupalloa heilauttamalla ja saadakseen lelun taskusta tai kainalostani se seuraa, istuu, menee maahan ja heittäisi varmaan pyydettäessä kärrynpyöränkin kylmiltään!

Pk-yhdistyksemme järjestää tämän kuun lopulla tokokokeen ja tarkoitus olisi siellä korkata Minan tokoura. Voi olla että pelkkä kerta viikkoon käynti hallilla ei ole tarpeeksi, etenkin kun tokossa pitäisi osata olla välittämättä liikkeenohjaajastakin. Toivon mukaan löydän jostain Oulusta vielä irtotunteja muilta halleilta jotta ehditään Minan kanssa hakea tuntumaa myös vieraampiin sisätreenikenttiin ennen koetta!

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Minan eka pk-koe: maastot

 Näin pari viikkoa hakukokeen jälkeen alan olla toipunut pettymyksestä sen verran, että voin jo kokeen maasto-osuuksiakin analysoida tyynemmin. No ei vaiteskaan, vaikka koe jäikin pettymykseksi niin kyllä se harmitus meni jo samana päivänä ohi ja aloin miettiä mitä korjattavaa meillä olisi treeneihin.

Hakukokeessahan meillä meni osiot järjestyksessä tottis, esineruutu ja viimeisenä haku. Koska tottis meni niin paljon odotettua paremmin, lähin maasto-osuuksiin ehkä sitten liian luottavaisena ja rentona, kun ne on treeneissä menneet niin hyvin. Esineruutua ei kyllä oltu treenattu kovinkaan montaa kertaa koeta edeltävinä viikkoina, mutta luotin siihen että Mina muistaa homman kun ennen koesuoritusta haetutan sillä parit esineet ja palkkaan niistä. Alkuvalmistelut menivätkin ongelmitta ja Mina toi esineitä kuten pitkin.

Koetilanteessa kuitenkin tuo esineruutukin osoittautui yllättävän haastavaksi Minalle. Sillä oli kyllä intoa lähteä ruutuun, mutta ehkä virtaa sitten oli liikaakin, sillä Minalla tuntui olevan vitosvaihde päällä mutta nokka kiinni. Koira juosta paineli pitkin takarajaa ja kävi välillä jonkin laajan jäljestyksen alueen ulkopuolellakin. Se palasi kyllä hyvin alueelle ja tuli luoksenikin kiltisti käskyistä, mutta aina se vain lähti kaahottamaan alueen perällä ilman keskittymistä. Aloin jo tuskastua kun olin ehtinyt pariin otteeseen lähettää Minaa liikkeelle, mutta mitään ei tuntunut nousevan. Lopulta ilmeisesti noin 2,5 minuutin ympäriinsä juoksentelun jälkeen, Mina sai takakulmasta hajun, ja toi sieltä minulle hanskan. Edes yhden esineen löytyminen oli helpotus, pelkäsin meillä olevan ajan jo aivan lopussa. Lähetin Minan sitten puolivälistä alueen etureunaa ja nyt Mina sattuikin nappaamaan hajun ihan etureunan läheltä. Ruudun etureunan kohdalla oli pieni maakumpu, ja sen takaa Mina toi minulle jääkiekon, kun etsintäaikaa oli mennyt 3 minuuttia hurraa! Työskentelystä toki ropisi pois pisteitä, Mina oli kuulemma heti alussa juossut sivurajalla yhden esineen yli ilman mitään reaktiota.

Esineruudun jälkeen hakuosuus jännitti vähän enemmän, mutta toivoin Minan vain olleen esineilläkin ihmistenhakumoodissa, joten ehkä ukot nousisivat, kokeen alokas-luokan rata oli kuitenkin helppoa aukeaa maastoa, jossa ei kovin montaa potentiaalista piilopaikkaa maalimiehille ollut. Kun meidän vuoro tuli, Mina olikin edelleen hyväll draivilla lähdössä ja haukkukin irtosi helposti kun vähän sitä haukutin ennen alueelle menoa. Lähetin Minan ensin oikeaan etukulmaan (saatoin ehkä aiempien osallistujien haukkuilmaisuja kuunneltuani olettaa, että eka molari olisi etukulmassa. Mina eteni hyvin, mutta kääntyi vähän ennen kulmaa alueella eteenpäin ja eteni määrätietoisesti. Pian se kuitenkin painalsi jo alueen takareunan yli ja katosi hetkeksi johonkin. Huutelin sitä aikani takaisin, ennen kuin se vihdoin (ilmeisesti lähes koko alo-radan alueen läpi juostuaan) tuli takaisin. Lähetin sen toiseen kulmaan, missä se kävi hyvin ja lähti taas etenemään alueella. Se taisi jo silloin ekan vainun saada radan keskivaiheilla vasemmalla, lähellä keskilinjaa olevasta makaavasta maalimiehestä. Mina kävikin haukkumaan puolivälissä rataa, mutta en ehtinyt kovin pitkälle edetä, kun Mina lopettikin haukun ja tuli takaisin. Se siis meni vale-ilmaisun piikkiin.

Yritin seuraavaksi lähettää sitä oikealle puolelle, kohti etunurkkaa (jossa epäilin siis molarin olleen), mutta Mina lähti vain syvälle ja eteenpäin, ei enää palannut kulmaan. Oikealla puolen oli yhä hiljaista, joten kutsuin Minan luokse (minkä se teki todella pitkän viiveen jälkeen) ja lähetin sen uudestaan kohti piiloa, jossa se ilmeisesti jo yhden ilmaisun oli tehnyt mutta jätti kesken. Nyt Mina meni piilolle varmemmin ja alkoi haukkua ja pinkaisin piilolle nyt lähempää salamana, ja ehdin kutsua Minan vierelle juuri kun se taas oli lopettamassa haukkua turhan lyhyeen. Jes, eka maalimies sentään siis nousi. Sitten taas sitä oikeaa puolta. Oikealla puolella radan viimeinen 40 m jäi poikittaisen harjun taakse, jonne Mina pari kertaa katosi, mutta tuli aina kutsusta pois. Lopulta se alkoi sitten sieltä haukkuakin (siellä oli pressulla peitetty laatikko-umpipiilo), ja pinkaisin taas juoksuun, mutta en ehtinyt harjun ylitse, kun Mina jolkotteli jo vastaan minua. Voi rähmä, siitä tuli toinen vale-ilmaisu ja tuomari ilmoitti että suoritus oli siinä. Olin kyllä ihan äimänä, miten Minalle tuotti vaikeuksia sekä umppari että  vain osittain peitelty maalimies. Harmitus oli melkoinen, sillä olin pitänyt hakua Minalle kaikkein varmimpana osa-alueena kokeesta, mutta nyt sitten juuri se kosahti täysin. Tuomari kertoikin, että oikeasta etukulmasta oli tosiaan jo yksi maalimies myös ohitettu, joten vaikka umppari oliskin onnistunut ilmaisultaan, niin silti se kolmas maalihenkilö olisi jäänyt metsään ja tulos saamatta. 

Palveluskoiralajeissa on kyllä se ankea puoli, että kokeita on hyvin harvakseltaan ja, kun koko sulanmaankauden treenattuasi pääset yhteen ja se menee huonosti, niin pettymys kaihertaa todella ikävästi. Etenkään kun seuraavaa yritystä joutunee odottamaan seuraavaan kesään. Ja koiraanhan ei voi pettynyt olla, se teki niin hyvin kuin olin osannut opettaa: eli siis en riittävän hyvin. Ohjaajalla oli siis peiliinkatsomisen paikka ja piti pistää mietintä-syssymyssy päähän ja pohtia, olenko edennyt treeneissä liian nopeasti, olenko unohtanut treenata jotain tietyntyyppistä osa-aluetta vai enkö ole muistanut tarpeeksi vahvistaa maalimiesmotivaatiota. On aika varmaa, että kun jouduin hyppäämään Kaidasta (joka siis veteli 3-luokan hakurataa suvereenisti ja virheittä kuin vettä vaan viime kesänä yhtäkkiä treenaamaan vain tätä alkeissa olevaa junioria, niin olen saattanut kiirehtiä treenauksessa ja olettanut liikaa että "kyllähän se jo osaa, voin jo vaikeuttaa treeniä". Mina ei kuitenkaan ole samanlainen oppija kuin Kaida, joten minun pitäisi muistaa hakutreenauksessakin ottaa ihan erilainen asenne sen kanssa. Eikä varsinkaan ottaa mitään itsestäänselvyytenä tyylillä "Kaidakin oppi tämän parilla kerralla, joten eiköhän Minakin sen jo osaa ja muista". Nuorimmainen on kuitenkin sen verran huonompi keskittymään ja rauhoittumaan treeniin, että se vaatinee enemmän toistoja, kertausta ja vahvistamista liikkeisiin, että sillä pysyy sitten kaikki muistissa myös koetilanteessa. 

Kokeesta sai kyllä paljon ajatuksia tuleviin hakutreeneihin. Olemme nyt käyneet tekemässä kentällä ihan vain ilmaisutreeniä "mökkikylässä", eli tottiskentälle on tehty monenlaisia umpipiiloja ja koira on saanut palkan kun on hoksannut alkaa ilmaista piiloa. Tänään kävimme pienellä porukalla maastossakin ja keskityin erityisesti maalimiesmotivaatioon: Mina sai maalimiehiltä haukuttuaan kissanruokaherkkuja ja sitten maalimies vielä tarjoili herkkuja ja kuljetti koiran lähemmäs keskilinjaa. En siis palkannut koiraa itse mitenkään, vaan korostimme Minalle sitä, että ohjaajalla on tyhjät taskut, sen sijaan maalimiehiin kannattaa keskittyä koska heillä on superherkkuja tarjolla! Viimeiseltä, eli viidenneltä pistolta Mina sai sitten superpalkkana koko aamupala-ateriansa molarin tarjoilemana, ja toki lempi purutyynykin piilolta löytyi. Kannustimme myös Minaa tarjoamaan lelua leikittäväksi nimenomaan maalimiehille, eikä niinkään minulle. 

 Koska hakukokeita tuskin tälle syksyä enää tulee, niin meillä on hyvin aikaa hioa tuota ilmaisua ja haukun kestoa. Toivon mukaan sitten ensi kesälle ollaan siltäkin osin koevarmempia jo!