sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Päivän vaiva: nisätulehdus

Ei pääse koirien kanssa aika käymään pitkäksi tai pankissa säästötili kertymään. Tällä kertaa päästiin tutustumaan nimittäin seuraavaan narttukoirien vaivaan: nisätulehdukseen 😨. Kaidalla on iän myötä tullut yhä selvemmät valeraskausoireet turvonneine nisineen, mutta tällä kertaa tilanne kehittyi sitten yhdessä vuorokaudesta turvotuksesta tulehdukseksi. Ensin tiistaina illalla alin ja turvonnein nisä hoksattiin tummuneen. Etä-eläinlääkäri veikkasi kuvan perusteella maitorauhastiehyen tukosta, ja ohjeisti kokeilemaan kylmähoitoa turvotukseen. 

Keskiviikkona aamulla tummunut nisä oli kuitenkin kehittänyt vesikelloja, jotka puhkesivatkin nopsaa tahtia. Rakkulat valuttivat ahkerasti kudosnestettä ulos ja minun olikin pakko ottaa töistä vapaapäivä ja lähteä viemään Kaida eläinlääkäriin. Lääkäri oli toivonut voivansa leikata Kaidalta nisäkasvaimet, mutta klinikalla todettiin että tulehdusalue on liian laaja, ja kasvainmuutoksia tuntui niin laajalla alueella, että leikkausta ei voisi vielä tehdä. Melko pessimistiseen sävyyn kaupungin eläinlääkäri selitti, että jos tulehdus ei laskisi tai jos kasvaimet olisivat levinneet liian aggressiivisesti ja nisä kuolioituisi, tilanne ei olisi hoidettavissa mitenkään.

Lähdimme kotiin kokeilemaan hoitoa antibiooteilla, kipulääkkeellä ja haavan putsailulla. Tulehdus tuntui syövän ihokudosta vauhdilla ja pian nisän tummuneen alueen tilalla oli ammottava aukko. Reilussa vuorokaudessa nisä kuitenkin valui tyhjiin kudosnesteestä, eli turvotus helpotti ja kudos palautui punaiseksi. Avohaavaa putsattiin ahkeraan ja pidettiin siteissä. Näkymä avohaavan kautta tyhjään nisäonteloon oli vähintäänkin kammottava, mutta ei se auttanut kuin lääkärin ohjeen mukaan putsailla sitä kudosmassaa ja pitää se haava siteissä, mutta hengittävänä! Kunnon siedätyshoitoa meille verikammoisille. Perjantaina Kaida kävi vielä kontrollissa, ja eläinlääkäri vaikutti tyytyväiseltä: paraneminen meni oikeaan suuntaan, tulehdusalueen reikä oli ihan odotettu seuraus. Nisissä tuntuvat patit eivät kuitenkaan ole vielä pienentyneet tarpeeksi, joten antibioottikuurilla jatketaan vielä ensi viikkoon. 

Kaida on onneksi ollut helppo potilas: se ei juuri välitä haavastaan (lähinnä uudet sideteipit sitä tuntuvat iljettävän kun jäävät karvoihin kiinni ikävästi) vaan nautiskelee rauhassa sohvalla köllöttelystä. Kauluri ei toki ole mieluisa, mutta yllättävän hyvin Kaida tuntuu sen kanssa nukkuvan yöt. Olemme onneksi saaneet työpäiville hoitoapua appivanhemmista, jotka ovat käyneet päivisin tarkastamassa että toipilaalla on kaikki hyvin ja vaihtaneet siteet. Nyt täytyy vain toivoa, että haava jatkaa umpeutumista ja että kasvainmuutokset saadaan lopulta leikattua pois ja samalla tehtyä sterilisaatio. Ei enää yhtään valeraskautta Kaidalle, kiitos!

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Kaida 8 v!

Taas löytyy seniorikoira taloudesta, kun Kaidalle tuli la 12.2. mittariin täyteen 8 vuotta. Alkaa olla jo perinne tämä ajan nopean kulumisen päivittely, mutta joka vuosi sen vain yllättää kun synttärit koittavat. Tänä vuonna synttäreitä vietettiin Kuusamon talvisissa maisemissa, jossa vietin koirien kanssa pidennettyä viikonloppua. Onneksi synttärisankari on vaatimatonta mallia, hälle kun parasta juhlintaa tuntui olevan irti juoksentelu, lumihankien kaivelu ja keppien kanniskelu lenkillä. Ja toki koirat saivat herkutella myös!


Alkuvuosi meidän mummokoiralla on mennyt osin toipilaana. Meillä oli toiveissa vihdoin saada Kaida steriloitua ennen seuraavia juoksuja, koska sillä tuntuu joka vuosi pahenevan juoksunaikaiset kramppailut ja valeraskausoireet juoksujen jälkeen. Varasimme siis tammikuussa Kaidalle ajan sterilointiin ja samalla poistettaisiin siltä pari rasvapattia, jotka olivat ihan viime viikkoina kasvaneet huomattavasti. Ajattelimme kuitenkin pattienpoiston menevän siinä sivussa, kun rintapattikin tutkittiin vuosi sitten ja eläinlääkäri silloin sanoi sen olevan perus rasvapatti.

Leikkausoperaatio ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin ajattelimme. Aika pian operaation olettua eläinlääkäri ilmoitti viestillä, että he tekevät tänään vain patinpoiston, ei siis sterkata samalla kertaa, koska patit osoittautuivat vaikeammaksi poistaa kuin oli etukäteen ajateltu. Ne olivat ilmeisesti hankalan syvällä kiinni ja tiukasti lihaksissa kiinnittyneinä, joten niiden lisänä sterilointi olisi venyttänyt anestesia-aikaa liikaa. Tyydyimme siis siihen, että patit saatiin pois, sterilaatio ei onneksi ollut akuutti saada tehtyä juuri sillä hetkellä. Leikkauksen jälkeen alkoikin sitten parin viikon jännittäminen, sillä toimenpidekertomuksen mukaan eläinlääkäri epäili, että patit voisivat olla pahalaatuisia ja ne tutkitutetaan patologilla Etelä-Suomessa tarkemmin. Lopulta onneksi saatiin hyviä uutisia: pattien uusimistodennäköisyys on max 35 % ja etäpesäkkeille vielä pienempi, joten jatkoon riittää vain seuranta, että alkaako patteja kasvaa takaisin. Ei siis onneksi ollut sellaisia pelottavia aggressiivisia syöpäkasvaimia tms joita jo ehdin mielessäni kuvitella!

Leikkaushaavat olivat isot sekä rinnassa että vasemmassa takareidessä, joten haavojen paraneminen otti aikansa. Vaati myös vähän kekseliäisyyttä saada pidettyä haavat sekä puhtaina että lämpiminä lenkkeiltäessä tammikuun pakkasilla. Samoin sisätiloissa kokeiltiin eri keinoja pitää Kaida nuolemasta tikkauksia. Eläinlääkäriltä mukaan saatu haavasuojapuku oli aivan liian pieni meidän amatsonileidille, joten tilasimme nettikaupasta uuden...joka sekin osoittautui liian pieneksi! Eli siihen menenssä kun lopulta oikean kokoinen puku saatiin, niin haavat oli parantuneet ja tikitkin poisteltu. Mutta onpahan nyt vastaisuuden varalle tarpeeksi iso puku jemmassa.

Vaikka Kaidaa ei sterkattu, niin sen yleisolemus kyllä piristyi silminnähden pattienpoistolla. Se tuntui jopa nuortuvat ja sai takaisin intoa leikkiä kiskomisleikkejä ja esim. lenkeillä pomppia kaivelemaan lumihankiin. Ilmeisesti patit olivat rajoittaneet sen liikkeitä ja kenties ahdistaneetkin paljon enemmän kuin ajattelimme. Tujut lääkekuurit varmaan myös helpottivat mahdollisia lihasjumeja selästä ja Kaidalle palautui notkeus ja taipuisuus ja se alkoi taas itsekin venytellä enemmän. 

Nyt kun on saatu patit pois häiritsemästä, Kaidakin pääsee taas välillä mukaan tottistelemaan hallivuorolle. Myös pidemmille juoksulenkeille sillä selvästi on taas enemmän intoa: se saa olla jäniksenä mukana löysällä remmillä, kun Mina ottaa vetotreeniä potkukelkan edessä. Vaikka seniori-ikä saavutettiinkin, niin edelleen Kaidan liitävä ravi on kyllä komeaa katseltavaa! Minalle on toiveissa ehkä osallistua jopa vetohiihtokisoihin tälle kaudelle, joten vetolenkkejä lienee luvassa niin kauan kuin talvikautta riittää!



perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuosi paketissa: Onnea vuodelle 2022!


Joulu tuli ja meni ennen kuin sitä ehti tajutakaan, ja vuoden viimeisiä tunteja jo viedään. Taas ollaan vuoden verran viisaampia ja kokeneempia tällä laumalla. Toivottavasti on myös opittu paljon ja ensi vuonna päästään jatkamaan siitä mihin tällä kaudella jäätiin.

Vuosi 2021 meni edeltäjänsä tavoin pitkälti koronan varjostamana ja harrastusrintamalla isoimmat saavutukset jäi pelkiksi haaveiluiksi, kun toteutuneet kokeetkin olivat kiven alla. Minan kanssa saatiin keväällä sentään käytyä luonnetesti ihan ok tuloksella ja BH myöskin läpi jo toukokuussa. Parit näyttelyt päästiin käymään kesällä, mutta Minalla sertit antaa vielä odottaa itseään. Kaidan kanssa käytiin tekemässä vielä kerran tokokokeesta ykköstulos ja lisäämässä TK2-koulari neidin tittelilistaan ennen eläkkeelle siirtymistä harrastuskentiltä. Minakin pääsi loppuvuodesta kokeilemaan tokoa, ja saikin komeasti heti ekasta kokeesta ykköstuloksen. Toivon mukaan vuonna 2022 kokeita olisi vähän useampi tarjolla, jotta päästään metsästämään Minallekin koulutustunnuksia. Kesälle toki on toiveissa myös jatkaa hakuhommia, ja mahdollisesti myös tehdä syrjähyppy jälki- ja viestipuolelle, jos aikaa treenaamiseen vain mitenkään jää töiltäni.

Tulevalle vuodelle on toki myös varaus Minankin mahdolliselle treenitauolle. Jos kasvattajan suunnitelmat toteutuvat, voi olla että Mina pääsee jatkamaan kojoottien sukua eteenpäin! Tämä pikkuneitimme vain on niin omaa luokkaansa pitkäkarvoissa, että sen partneria pitää miettiä hartaudella. Näistä suunnitelmista kerron lisää myöhemmin, jahka kasvattaja lyö päätöksiä lukkoon. Mutta jännittäviä aikoja siis edessä toivon mukaan 😊

Tämä uusi vuosi meni kotosalla ilman kummempia kevätjuhlaliikkeitä. Uskoin että koiramme ovat jo sen verran paukkuihin tottuneita, ettei kauempaa kuuluvista ilotulitteista tarvisi juuri välittää. Tulikin vähän yllätyksenä, kun alkuillasta lähinaapurimme alkoi tulittaa raketteja omalta pihaltaan ja molemmat koirat säntäsivät olohuoneen ikkunaan haukkumaan. Kaida palasi varsin pian jatkamaan tv-kuvan vahtaamista ja sille haukuskelua, mutta Mina rauhoittui kunnolla vasta kun ikkunan takana ei enää heti puiden toisella puolen näkynyt räjähdyksiä. Onneksi naapureilla ei montaa rakettia ollut, ja loppuilta jatkui sälekaihtimet kiinni ja tv hieman isommalla. Koirat napostelivat mehevät hirven ydinluut ja  malttoivatkin pötkötellä sohvalla kainalossa tv:tä katsellen, ulkoa kuuluvista äänistä välittämättä.




sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Ookko nää oulusta, käykkö nää reenaa?

Kelit ovat vaihdelleet kuivista syyskeleistä räntälumisiin talvikeleihin, joten ulkotreenaus on vähentynyt huomattavasti ja hakutreenejäkin on saatu kasaan vain harvakseltaan. Tänään alkoi sentään palveluskoirayhdistyksemme hallivuoro loppuvuodelle, joten pääsemme sentään tottistelemaan tai tokoilemaan siedettävissä olosuhteissa. Ja jotain näyttelytreenauksiakin voisi ehkä yrittää ehtiä tehdä, ilmoitin Minan nimittäin tammikuulle Kajaanin näyttelyyn toiveikkaasti. 

Koska muu aktivointi on tuntunut olevan harvassa, niin otin tänäänkin Minan kanssa hallivuorolla menonkin treenin kannalta: ajelimme kotoa bussilla keskustaan, kävelimme hallille ja takaisin tullessa ehdimme vielä tehdä kunnon ydinkeskusta-päivälenkin paluubussia odotellessa. Toisin kuin Kaidan, jonka kanssa on tullut reissattua bussilla, junalla ja ratikallakin Helsingin reissuilla, Minan kanssa ollaan liikuttu aina lähinnä omalla autolla. Nyt onkin siis korkea aika alkaa opetella Minallakin joukkoliikenteen käyttöä! 

Siihen nähden, että tänään taisi olla Minan elämän kolmas bussiajelu (kesto noin 15 minuuttia), Mina osasi tänään olla yllättävän siivo reissukoira! Bussissa sillä toki kiinnosti kaikki äänet ja keskiovien aukaisu sai sen aina hyppäämään toiveikkaana ylös. Mutta olin yllättynyt siitä, miten nopeasti Mina lähti tarjoamaan maahan menoa ja pötkötteli edes osan matkasta ihan vapaaehtoisesti. Ehkä pitäisi tehdä joskus bussimatka pidemmän reitin kautta, niin näkisi ehtisikö se kyllästyä vahtaamaan bussin ovia. 

Myös kaupungilla vilkkaan liikenteen seassa Mina osasi kulkea ihmeen rauhassa. Tänään tosin oli tuulinen, kuiva keli, joten välillä Minan huomion veivät maassa tuulen mukana pyörivät puiden lehdet. Paluumatkalla saatiin myös hieman sosisalisointia, kun pariin otteeseen ohikulkijat halusivat tervehtiä koiraa. Olisin odottanut Minan vähän riehaantuvan, mutta nyt se kävikin hyvin kohteliaasti haistelemassa ihmisten kädet ja otti vastaan nopean rapsutuksen ja palasi sitten taas lähelleni ja jatkoi lentävien lehtien kyttäilyä. Ja vaikka meillä tuli kaikkiaan noin 4,5 km kävelyä isojen teiden vierellä, niin ihan vain kerran Mina kiinnostui ohiajaneesta autosta niin, että pyrähti sen suuntaan remmin mitan verran. Muutoin se ei autoista tai ohikulkevista pyöristä tai kävelijöistä välittänyt juuri mitään. Kuonopantakin oli mukana lähinnä siltä varalta, että muita koiria olisi ollut enemmän liikkeellä ja Mina olisi tarvinnut enemmän jarruttelua kävellessämme.

Itse treenauskin hallilla meni ok. Toki, kun edellisestä kerrasta oli jo pidemmälti aikaa, seuraamisessa oli pientä keulimista jne yli-innokkuutta mukana. Mutta hyvin oli kuitenkin vielä muistissa tokon kaukokäskyt ja jäävätkin. Minan vilkkaus ja saalisvietti voi joltain osin olla rasittavaa, mutta treenauksessa se on siunaus: pitkän treenitauon jälkeenkin koiran saa hetkessä syttymään vähän narupalloa heilauttamalla ja saadakseen lelun taskusta tai kainalostani se seuraa, istuu, menee maahan ja heittäisi varmaan pyydettäessä kärrynpyöränkin kylmiltään!

Pk-yhdistyksemme järjestää tämän kuun lopulla tokokokeen ja tarkoitus olisi siellä korkata Minan tokoura. Voi olla että pelkkä kerta viikkoon käynti hallilla ei ole tarpeeksi, etenkin kun tokossa pitäisi osata olla välittämättä liikkeenohjaajastakin. Toivon mukaan löydän jostain Oulusta vielä irtotunteja muilta halleilta jotta ehditään Minan kanssa hakea tuntumaa myös vieraampiin sisätreenikenttiin ennen koetta!

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Minan eka pk-koe: maastot

 Näin pari viikkoa hakukokeen jälkeen alan olla toipunut pettymyksestä sen verran, että voin jo kokeen maasto-osuuksiakin analysoida tyynemmin. No ei vaiteskaan, vaikka koe jäikin pettymykseksi niin kyllä se harmitus meni jo samana päivänä ohi ja aloin miettiä mitä korjattavaa meillä olisi treeneihin.

Hakukokeessahan meillä meni osiot järjestyksessä tottis, esineruutu ja viimeisenä haku. Koska tottis meni niin paljon odotettua paremmin, lähin maasto-osuuksiin ehkä sitten liian luottavaisena ja rentona, kun ne on treeneissä menneet niin hyvin. Esineruutua ei kyllä oltu treenattu kovinkaan montaa kertaa koeta edeltävinä viikkoina, mutta luotin siihen että Mina muistaa homman kun ennen koesuoritusta haetutan sillä parit esineet ja palkkaan niistä. Alkuvalmistelut menivätkin ongelmitta ja Mina toi esineitä kuten pitkin.

Koetilanteessa kuitenkin tuo esineruutukin osoittautui yllättävän haastavaksi Minalle. Sillä oli kyllä intoa lähteä ruutuun, mutta ehkä virtaa sitten oli liikaakin, sillä Minalla tuntui olevan vitosvaihde päällä mutta nokka kiinni. Koira juosta paineli pitkin takarajaa ja kävi välillä jonkin laajan jäljestyksen alueen ulkopuolellakin. Se palasi kyllä hyvin alueelle ja tuli luoksenikin kiltisti käskyistä, mutta aina se vain lähti kaahottamaan alueen perällä ilman keskittymistä. Aloin jo tuskastua kun olin ehtinyt pariin otteeseen lähettää Minaa liikkeelle, mutta mitään ei tuntunut nousevan. Lopulta ilmeisesti noin 2,5 minuutin ympäriinsä juoksentelun jälkeen, Mina sai takakulmasta hajun, ja toi sieltä minulle hanskan. Edes yhden esineen löytyminen oli helpotus, pelkäsin meillä olevan ajan jo aivan lopussa. Lähetin Minan sitten puolivälistä alueen etureunaa ja nyt Mina sattuikin nappaamaan hajun ihan etureunan läheltä. Ruudun etureunan kohdalla oli pieni maakumpu, ja sen takaa Mina toi minulle jääkiekon, kun etsintäaikaa oli mennyt 3 minuuttia hurraa! Työskentelystä toki ropisi pois pisteitä, Mina oli kuulemma heti alussa juossut sivurajalla yhden esineen yli ilman mitään reaktiota.

Esineruudun jälkeen hakuosuus jännitti vähän enemmän, mutta toivoin Minan vain olleen esineilläkin ihmistenhakumoodissa, joten ehkä ukot nousisivat, kokeen alokas-luokan rata oli kuitenkin helppoa aukeaa maastoa, jossa ei kovin montaa potentiaalista piilopaikkaa maalimiehille ollut. Kun meidän vuoro tuli, Mina olikin edelleen hyväll draivilla lähdössä ja haukkukin irtosi helposti kun vähän sitä haukutin ennen alueelle menoa. Lähetin Minan ensin oikeaan etukulmaan (saatoin ehkä aiempien osallistujien haukkuilmaisuja kuunneltuani olettaa, että eka molari olisi etukulmassa. Mina eteni hyvin, mutta kääntyi vähän ennen kulmaa alueella eteenpäin ja eteni määrätietoisesti. Pian se kuitenkin painalsi jo alueen takareunan yli ja katosi hetkeksi johonkin. Huutelin sitä aikani takaisin, ennen kuin se vihdoin (ilmeisesti lähes koko alo-radan alueen läpi juostuaan) tuli takaisin. Lähetin sen toiseen kulmaan, missä se kävi hyvin ja lähti taas etenemään alueella. Se taisi jo silloin ekan vainun saada radan keskivaiheilla vasemmalla, lähellä keskilinjaa olevasta makaavasta maalimiehestä. Mina kävikin haukkumaan puolivälissä rataa, mutta en ehtinyt kovin pitkälle edetä, kun Mina lopettikin haukun ja tuli takaisin. Se siis meni vale-ilmaisun piikkiin.

Yritin seuraavaksi lähettää sitä oikealle puolelle, kohti etunurkkaa (jossa epäilin siis molarin olleen), mutta Mina lähti vain syvälle ja eteenpäin, ei enää palannut kulmaan. Oikealla puolen oli yhä hiljaista, joten kutsuin Minan luokse (minkä se teki todella pitkän viiveen jälkeen) ja lähetin sen uudestaan kohti piiloa, jossa se ilmeisesti jo yhden ilmaisun oli tehnyt mutta jätti kesken. Nyt Mina meni piilolle varmemmin ja alkoi haukkua ja pinkaisin piilolle nyt lähempää salamana, ja ehdin kutsua Minan vierelle juuri kun se taas oli lopettamassa haukkua turhan lyhyeen. Jes, eka maalimies sentään siis nousi. Sitten taas sitä oikeaa puolta. Oikealla puolella radan viimeinen 40 m jäi poikittaisen harjun taakse, jonne Mina pari kertaa katosi, mutta tuli aina kutsusta pois. Lopulta se alkoi sitten sieltä haukkuakin (siellä oli pressulla peitetty laatikko-umpipiilo), ja pinkaisin taas juoksuun, mutta en ehtinyt harjun ylitse, kun Mina jolkotteli jo vastaan minua. Voi rähmä, siitä tuli toinen vale-ilmaisu ja tuomari ilmoitti että suoritus oli siinä. Olin kyllä ihan äimänä, miten Minalle tuotti vaikeuksia sekä umppari että  vain osittain peitelty maalimies. Harmitus oli melkoinen, sillä olin pitänyt hakua Minalle kaikkein varmimpana osa-alueena kokeesta, mutta nyt sitten juuri se kosahti täysin. Tuomari kertoikin, että oikeasta etukulmasta oli tosiaan jo yksi maalimies myös ohitettu, joten vaikka umppari oliskin onnistunut ilmaisultaan, niin silti se kolmas maalihenkilö olisi jäänyt metsään ja tulos saamatta. 

Palveluskoiralajeissa on kyllä se ankea puoli, että kokeita on hyvin harvakseltaan ja, kun koko sulanmaankauden treenattuasi pääset yhteen ja se menee huonosti, niin pettymys kaihertaa todella ikävästi. Etenkään kun seuraavaa yritystä joutunee odottamaan seuraavaan kesään. Ja koiraanhan ei voi pettynyt olla, se teki niin hyvin kuin olin osannut opettaa: eli siis en riittävän hyvin. Ohjaajalla oli siis peiliinkatsomisen paikka ja piti pistää mietintä-syssymyssy päähän ja pohtia, olenko edennyt treeneissä liian nopeasti, olenko unohtanut treenata jotain tietyntyyppistä osa-aluetta vai enkö ole muistanut tarpeeksi vahvistaa maalimiesmotivaatiota. On aika varmaa, että kun jouduin hyppäämään Kaidasta (joka siis veteli 3-luokan hakurataa suvereenisti ja virheittä kuin vettä vaan viime kesänä yhtäkkiä treenaamaan vain tätä alkeissa olevaa junioria, niin olen saattanut kiirehtiä treenauksessa ja olettanut liikaa että "kyllähän se jo osaa, voin jo vaikeuttaa treeniä". Mina ei kuitenkaan ole samanlainen oppija kuin Kaida, joten minun pitäisi muistaa hakutreenauksessakin ottaa ihan erilainen asenne sen kanssa. Eikä varsinkaan ottaa mitään itsestäänselvyytenä tyylillä "Kaidakin oppi tämän parilla kerralla, joten eiköhän Minakin sen jo osaa ja muista". Nuorimmainen on kuitenkin sen verran huonompi keskittymään ja rauhoittumaan treeniin, että se vaatinee enemmän toistoja, kertausta ja vahvistamista liikkeisiin, että sillä pysyy sitten kaikki muistissa myös koetilanteessa. 

Kokeesta sai kyllä paljon ajatuksia tuleviin hakutreeneihin. Olemme nyt käyneet tekemässä kentällä ihan vain ilmaisutreeniä "mökkikylässä", eli tottiskentälle on tehty monenlaisia umpipiiloja ja koira on saanut palkan kun on hoksannut alkaa ilmaista piiloa. Tänään kävimme pienellä porukalla maastossakin ja keskityin erityisesti maalimiesmotivaatioon: Mina sai maalimiehiltä haukuttuaan kissanruokaherkkuja ja sitten maalimies vielä tarjoili herkkuja ja kuljetti koiran lähemmäs keskilinjaa. En siis palkannut koiraa itse mitenkään, vaan korostimme Minalle sitä, että ohjaajalla on tyhjät taskut, sen sijaan maalimiehiin kannattaa keskittyä koska heillä on superherkkuja tarjolla! Viimeiseltä, eli viidenneltä pistolta Mina sai sitten superpalkkana koko aamupala-ateriansa molarin tarjoilemana, ja toki lempi purutyynykin piilolta löytyi. Kannustimme myös Minaa tarjoamaan lelua leikittäväksi nimenomaan maalimiehille, eikä niinkään minulle. 

 Koska hakukokeita tuskin tälle syksyä enää tulee, niin meillä on hyvin aikaa hioa tuota ilmaisua ja haukun kestoa. Toivon mukaan sitten ensi kesälle ollaan siltäkin osin koevarmempia jo!



lauantai 25. syyskuuta 2021

Meidän junnu täytti jo 3 vuotta!

 

Eihän sitä voi lakata päivittelemästä, että kylläpä aika rientää, kun meidän lauman pentukin ehti jo yhtäkkiä kolmen vuoden ikään! Vietimme siis 21.9 Minan 3 v. synttäreitä (toivoen että tämä ikä olisi se rajapyykki josta koiralle alkaisi kehittyä vähän sitä keskittymiskykyäkin). Juhlapäivä oli hyvä syy lähteä testaamaan kesällä Oulun pohjoispuolelle avattu uusi, aidattu koirametsä. Metsästä löytyy koirille temmellyskenttää, mutta myös laavu nuotiopaikkoineen ym joten kaksilahkeiset pääsivät samalla pitämään piknikkiä tulen äärellä.

 

Oli tosin vähän ikävä huomata, että vilkkaan moottoritien ja koirametsän aidan välillä ei ollut juurikaan puustoa, joten Mina paineli ensimmäisen puoli tuntia rallia aidan viertä aina kun sai näkölähdön autosta. Läkähdyksiin itsensä nopeasti saanut päivänsankari joi sitten sen verran antaumuksella vettä, että loppureissun ajaksi sidoin sen suosiolla puuhun kiinni, ettei se vatsa vettä täynnä enää hönkisi aidanviertä tuhatta ja sataa. Omalle porukalle varattava koirametsä on kiva idea, mutta huomattiin kyllä että nuotiohommia varten metsä pitäisi kyllä varata suosiolla kahdeksi tunniksi, ettei tulistelussa tulisi kiire. Ja tosiaan me ehkä odotellaan että motarin ja aitauksen väliin ehtii vähän alkaa kasvaa enemmän pusikkoa, ennen kuin viedään Mina sinne uudestaan :D Tehokas väsyttämiskeinohan se adhd koiralle oli, mutta loukkaantumisriskin vuoksi ehkä ei niin hyvä idea.

Tässä pieni kuvakavalkaadi Minan synttäreiltä! Seuraavaan postauksen yritän muistaa vihdoin selostaa meidän taannoisen hakukokeen maasto-osuuden vihdoin ja viimein...











maanantai 20. syyskuuta 2021

Minan eka PK-koe: tottisosuus

Noniin, pitkä ja kiireinen sulanmaankausi alkaa lähestyä loppuaan (Oulussa jo kävi kertaalleen maa valkoisena parin päivän ajan), joten lähdin Minan kanssa haku-kokeeseen testaamaan, mitä on kesän treeneistä jäänyt mieleen. Viime aikojen tottiksissa on ollut paljon korjailtavaa (mm. estehyppyä lähtee kiertämään, jäävissä tarjotaan vain maahanmenoa kaikkeen, eteenlähetyksessä ensimmäiset maahan-käskyt kaikuvat kuuroille korville ja paikkamakuusta noustaan seisomaan kesken kaiken yms), joten odotukset kokeen suhteen olivat hyvinkin matalat. Maastoissa sen sijaan ei isompia ongelmia viimeisissä treeneissä (otettiin mm. ilmaisuja umpipiiloille erikseen kentällä jne) ole ollut, joten ajattelin että vaikka tottis menisi mönkään niin saammepahan hyvän maksetun hakutreenin, jossa näen miten koira toimii kokeessa hakuradalla.

Kaikki postauksen kuvat: Mari Moisala   

Eillisessa kokeessa aloitettiin aamulla tottiksilla. Olisin mieluiten ottanut Minalle maastot ensin, koska tiesin että sillä riittää virtaa ja intoa liikaakin, joten olisi ollut mieltä rauhoittavaa pistää sen ensin maastoon hieman kuluttamaan ylimääräisiä höyryjä. Mutta koska oletin että tottiksesta joka tapauksessa nollautuu tärkeitä liikkeitä, niin eipä järjestyksellä niin väliä. Mina oli koeaamuna mukavan vireä, ja omaa vuoroa odotellessa otin sen ulos ja teimme hieman lämmittelyhyppyjä toisella kentällä, sekä kuuntelimme paukkuja joita aiemmille suorittajille ammuttiin. Meidän vuoron tullessa olin vähän rennompi ja sain hetsattua Minaa juuri sopivasti ennen kuin menimme ilmoittautumaan tuomarille. Mina pääsi ensin suorittamaan liikkeet ja parimme, pitkäkarvainen collie, meni paikkikseen. Lähtöpaikalle mennessä Mina pysyi hyvin kontaktissa ja ehdin jo vähän ilahtua, että seuruu saattaisi sittenkin mennä hyvin. Ehdin juuri kytkeä Minan irti remmistä ja ottaa perusasennon, kun paikkispaikalta alkoi kuulua mölinää. Collie veti siellä rallia ohjaajansa ympärillä haukkuen, ja kesti hetken, ennen kuin se rauhoittui ja ohjaaja sai sen menemään maihin. Minahan toki heti ekasta haukahduksesta fokusoitui täysin collieen ja oli aivan jousilla valmiina pomppaamaan ja juoksemaan toisen koiran luo, joko mukaan leikkiin tai tapellakseen, en olisi aivan varma. Siinä vaiheessa oma sydän kyllä hyppäsi kurkkuun ja taisin vaistomaisesti hetkeksi ottaa Minaa kiinni kaulalta, vaikkei toki kokeessa koiraa saisi pidellä, mutta hetken pelkäsin että collie lähtisi meitä kohti ja minun pitäisi tempaista oma koira syliin tms että tappelulta vältyttäisiin. Onneksi collie kuitenkin näytti pysyvän maissa kun ohjaaja sen sinne jätti. Mina kuitenkin kyttäsi paikkispaikalle päin niin tiiviisti, että meinasin heittää jo hyvästit seuruutukselle ennen kuin olimme ottaneet askeltakaan. Pidin vasemman käteni valmiudessa tarttumaan Minaa niskavilloista, jos se yritäisi karata collien luo seuruusta. Mutta ihmeekseni Mina kuitenkin pysyi seuruussa, laukausten aikana se vähän hämääntyi ja se unohti collien ja sen jälkeen seuruu oli oikein nättiä ja tiivistä (vähän liiankin tiivistä välissä). Teimme J-kaavion ongelmitta, ja ihmisryhmänkin suoritimme kunnialla. Aiemmin Mina on haahuillut ihmisryhmät läpi sen vähän mitä olemme sitä päässeet treenaamaan, joten yllätyin miten Mina nyt ignoorasi ihmiset täysin. Ehkä collie-häiriön jälkeen se ei enää antanut pienempien häiriöiden vaivata itseään?

Jäävissä istuminen ja maahanmeno sujuivat nätisti. Kun olin käskenyt liikkeestä Minan maihin, kävelin tarkoituksella viistosti koko ajan kauemmas paikkispaikasta, ja kutsuin Minan luokse hyvin hillityllä äänellä (onneksi turhaan, collie oli paikkiksessa varman oloisesti ohjaajaansa tuijottaen), ja Minakin tuli luokse vauhdilla, tiivisti ja suoraan eteen istuen. Seuraa käskyllä se siirtyi tapansa mukaan loikaten perusasentoon vähän vinoon, mutta en jaksanut pikkuvioista välittää. Seuraavaksi oli sitten noudot. Tasamaan noudossa Mina oli tyypilliseen tapaansa levoton ja jousilla ja kapulaa heittäessäni sen peffa nytkähti vähän ylös maasta. Myös kapulan pito-ote saisi olla vahvempi, Minalla on taipumusta vähän mälvätä puukapulaa suussaan varsinkin luovutuksessa. Seuraavana oli pelkäämäni hyppy-este. En oikein ole vielä oppinut, miltä etäisyydeltä Mina pitäisi hypylle lähettää saati millä voimalla saisin kapulan sopivan kauas ja suoraan. Heitin kapulan (taas Mina hieman nytkäteli paikallaan, mutta pysyi sentään perusasennossa), ja se tuntui tippuvan aika lähelle estettä, sillä en nähnyt sitä esteen yli. Mutta ei se esteen sivullekaan kierinyt, joten riskillä lähetin Minan hypylle. Ja taas sain yllättyä, sillä Mina eteni määrätietoisesti pressuesteelle, ylitti sen (tosin takavarpaat estettä hipaisten), haki kapulan ja hyppäsi takaisin palaten eteeni istumaan oikeinkin mallikkaasti. Tuossa vaiheessa olin jo hyvinkin riemuissani, emme nollanneet hypyn pisteitä, jes! A-esteen kanssa ei ollut ongelmia, siinä Mina odotti rauhassa ylityskäskyä ja tuli taas korrektisti eteen istumaan. Collie oli pysynyt kiltisti paikkamakuussa liikkeidemme ajan, mutta ohjaajan hakiessa sen Mina taas vähän jäi tuijottelemaan koiraa. Sain kuitenkin nyt helpommin sen huomion (onneksi Mina tykkää eteenmenosta) ja eteenlähetys meni ok (vähän Mina edisteli)...Mina eteni vauhdilla, ja ekan käskyn antaessani se hidasti, pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Se ehti ottaa pari askelta takaisin päin, jolloin annoin uuden käskyn ja sillä sain koiran maihin, phuh! Treenatessa Mina on saattanut rallatella takaisin luokseni maahan-käskyistä huolimati, joten oli iloinen ylläri että kisatilanteessa se sitten edes toisella käskyllä uskoi!

 

Hyvin menneiden liikkeiden jälkeen oli kivempi fiilis viedä Mina paikallamakuuseen. En kuitenkaan ehtinyt kauaa iloita, sillä nyt kun collien oli vuoro suorittaa liikkeet, se aloitti taas haukkumisen ja rallikierrosten juoksemisen. Ohjaajalla kesti aina ennen liikkeen aloitusta aikansa saada koiransa kuulolle ja palaamaan vierelleen perusasentoon. Sykkeeni oli varmaan tapissaan, kun jouduin jättämään Minan makuulle ja siirtymään kentän toiseen päähän. Toki olemme paikkiksessa treenanneet häiriöitä, mutta kertaakaan ei aivan noin kovaa ja äänekästä häiriötä ole tehty. Mina on niin ADHD että saattaa välissä nousta jo ihan vain lentävien lehtien takia, joten en uskonut hetkeäkään että se malttaisi pysyä maassa kun kentällä samaan aikaan haukkuu ja juoksentelee ympäriinsä runsasturkkinen collie. Minun oli aivan pakko pariin otteeseen paikkiksen aikana kuikata olkani yli (mm. collien luoksetulo-käskyn aikana), mutta niin se vain Mina siellä maissa pysyi, vaikkakin katse oli liimautunut toiseen koiraan. Jopa collien noudot Mina pysyi maissa, vaikka collie riehaantuikin ihan erityisesti älämöimään eikä meinannut millään palata ohjaajansa luo vaan teki omia hepulikierroksiaan. Kun ennen A-estettä tuomari sitten alkoi huudella, että kytke koira, niin olin vähän helpottunut, että collie vihdoin laitettaisiin remmiin kun se selvästi oli kuriton, mutta hetken päästä tajusin, että tuomari huutelikin minulle! Mina oli collien A-esteen kohdalla vihdoin noussut ja hipsinyt pari metriä minua kohti. Onnistunut paikkis jäi siis meillä hyvin pienestä kiinni, mutta se ei minua harmittanut sillä olin ylpeä että Mina oli noinkin pitkään pysynyt maassa noin kovassa häiriössä, en olisi ikinä uskonut sitä!

 Ihmeen hyvin Mina myös kesti palkattomuutta koko suorituksen ajan. Jopa tuomarin arvosteluja odottaessamme ja kuunnellessamme Mina malttoi ihmeen hyvin olla aloillaan. Tai no, se bongasi jotain lapsia kentän viereisen talon pihalta kuusiaidan lomasta, ja tuijotteli niitä eikä juuri muuta huomannut. Saimme ihan hyviäkin arvosanoja joistain liikkeistä, tuomari kehui Minaa energiseksi ja voimakkaaksi suorittajaksi. Hieman pitäisi kuitenkin saada keskittymistä ja rauhoittumista esim. noutojen valmisteleviin osuuksiin, sekä kapulan pitoon. Paikkiksestakin tuli edes vähän pisteitä, koska Mina liikkui sieltä vasta ihan loppuvaihteilta. Loppupisteemme olivat 87 pojoa, paljon paremmin kuin mitä siis odotin, ihan huippua! Parimme suhteen tuomari pohti pitkään, että voiko collielle antaa hyväksyttyä tulosta kurittomuuden vuoksi, mutta koska tuomari lopulta katsoi, että collie suoritti kaikki liikkeet oikein, ja vain niiden välillä riehaantui muttei kuitenkaan mennyt häiritsemään toista koiraa tai ollut aggressiivinen, se sai tottiksesta 70 pistettä.  

Arvostelujen jälkeen pääsin vapauttamaan Minan palkka-patukalle kentältä poistuessamme ja Mina vaikutti hyvin normaalilta. Sillä oli edelleen virtaa ja intoa ja limainen palkkapatukka näytti olevan parasta ikinä. Autossa Mina sai vielä ruokapalkan ja hetken päästä vein sen vielä jäähdyttelemään toiselle kentälle, missä se sai rallata ja leikkiä patukalla ja nollata päätään. Kyllä oli taas mukava olla pessimisti: kun kokeeseen lähti nolla-odotuksin, niin näinkin mennyt koe tuntui ihan lottovoitolta! Ja jos jotain hyvää collieparissammekin oli, niin ainakin se että todennäköisesti seuraavissa kokeissa paikkis tulee olemaan Minalle helppo juttu, sillä toivon mukaan joka kerta pari koiran mukana ei aivan näin kovaa häiriötä tule olemaan! :D