Pieni seikkailija juniori-ikäinen

 

Luminen talvi oli varsin lyhyt, joten nyt yhtäkkiä ollaankin taas sulanmaankaudella (lumet loppuivat jo maaliskuun loppupuolella) ja Leokin täytti jo kokonaiset 9 kk. Pikkumies on fyysisiltä mitoilta jo hieman Minaa isompi, mutta ei onneksi näytä venyvän ihan jättikokoiseksi. Kroppa on edelleen vähän hontelo koipeliini-vaiheessa ja sisäsiisteys on saavutettu. Ison pojan elkeitä ei kuitenkaan vielä näy, sillä pisut hoidetaan ulkona edelleen nätisti kyykkäämällä! 

 Muutenkin tässä iässä taitaa alkaa murkkuikä puskea pintaan. Iltalenkeillä pimeässä on välillä pitänyt jäädä pöhisemään epäilyttäville sähkökaapeille kävelytien varrella, näin kevään myötä saapuneet kirkuvat lokit taivaalla tuijotellaan ihan hölmistyneenä ja pihalla ollessa ei sisääntulo-kutsuja tunnuta kuulevan sitten millään. Muutenkin pientä rajojen testailua ja uhmailua on välillä ollut, mutta hyvin helpolla on kuitenkin päästy tähän mennessä. 

 

 

Treenirintamalla Leon kanssa on nyt päästy aloittelemanaan talven toko/tottisharjoitusten ohessa niin palveluskoirien hakua kuin viestiäkin. Tyypillä on selvästi intoa tehdä, mutta tässä ikävaiheessa keskittymistä saisi olla vähän enemmän. Juokseminen näissä lajeissa on koiralle mieluisaa, mutta aloin kyllä miettiä olisiko rauhallisen temmon jäljestys kuitenkin parempi laji nyt tuollaiselle juniorille, joka vauhtiin päästyään kadottaa ne vähäisetkin aivot ja kuuloaistin :D 

 

Ja käytiinhän me kertaalleen myös testaamassa mitä Leo tykkäisi kulkea kickbiken rinnalla. Ja ihan muina tyyppeinä Leo ravaili potkuttimen edellä tai vierellä. Sillä ei selvästi ole ihan niin sekunnissa nollasta-sataan syttyvä vetointo kuin emällään, mutta olen ehkä tyytyväinen jos meillä on koira jonka kanssa saa välissä jarrujakin lepuuttaa eli mennään vähän rennommalla tahdilla!

Alkuvuosi pähkinänkuoressa

Tammi-helmikuu on toisaalta tuntunut todella pitkältä ajalta, mutta toisaalta se on taas vilahtanut ohi hirveää vauhtia. Tässä lyhyet alkuvuoden ekan kvarttaalinpuolikkaan kuulumiset siis ennen kuin kesä ehtii jo kolkutella kulman takana!

 Tammikuussa ei Minan kanssa päästy liialti hiihtohommiin. Kuukausi oli harvinaisen kylmä, eikä yli -15C pakkasilla hiihdosta voinut kuin haaveilla. Toisaalta lunta Ouluun satoi edelleen hyvin harvakseltaan, joten ladutkaan eivät olleet (eivätkä kaikki ole vieläkään) hiihtokunnossa. Toisaalta saatiin rauhassa odotella Minan juoksut ohi, ennen kuin vihdoin tammikuun loppupuolella päästiin aloittamaan hiihtotreenikausi. 

Helmikuun 12. meidän grand old lady Kaida täytti jo 12 vuotta! Seniorilla ei vieläkään ole ollut isompia vaivoja. Pieniä rasvapatteja löytyy kropasta sieltä täältä, mutta ne eivät tunnu menoa hidastavan. Kaida ei enää Leon kasvettua samoihin mittoihin ole oikein innostunut sitä leikittämään edes pihalla kuten aiemmin, mutta vauhdikkaasti mummokoira edelleen lenkkeilee ja päättäväisenä on valitsemassa ulkoillessa suunnat. Synttärin kunniaksi Kaidalle varattiin käynti koirauimalaan, jossa mummo sai polskia puoli tuntia ihan omassa rauhassaan, ja kyllähän se oli mummokoiran mieleen! Illalla sitten oli hyvin ansaitun kakun vuoro. On ollut myös mukava kuulla, että useimmat Kaidan sisaruksista voivat ihan yhtä vahvasti. Ikävänä uutisena vain saimme synttärin aikoihin kuulla, että kaksi Kaidan veljeä on jo pitänyt lopettaa. Toisella oli tullut syöpä, toisella taas spondyloosi ja eturauhasvaivat olivat johtaneet matkalle sateenkaarisillalle. Kevyet mullat Kaidan veljille siis <3

Kaidan synttäreiden jälkeen oli puolestaan Minan ensimmäisen pentueen kolmas syntymäpäivä. Pentueessa on muutama aktiivisempi harrastava koira, joita on ilo seurata somen kautta. Nyt 3 vuotiailla "pennuilla" alkaa myös olla mukavasti terveystutkimuksia tehtynä, eikä mitään hälyyttävää ole tullut esille tähän mennessä! Mielenkiinnolla myös odotan, millaisia suunnitelmia kasvattajalla on seuraavien sukupolvien varalle näistä Minan pentueista!

Mutta jottei liian positiivisissa merkeissä tämä vuosi olisi startannut, niin yksi harmillisempi tapaus sattui vain reilu viikko Kaidan synttäreiden jälkeen. Kaida ja Mina ovat nykyään sisätiloissa joko niin, että Minalla on kuonokoppa, tai sitten tytöt ovat portin/aidan eri puolilla, kaiken varalta, koska Mina on ollut vähän räjähdysherkän oloinen jos Kaida esim alkaa komentaa ärsyttävää Leoa kovemmin. Isommilta rei'iltä on kuitenkin pitkään vältytty...kunnes Mina sitten päivälenkin aikana alkoi kurittamaan itse Leoa ja Kaida erehtyi siihen liian lähelle ja sai Minan hampaat taas niskanahkaansa kiinni. Mina onnistui kiskaisemaan Kaidalle parin sentin viillon nahkaan, joten sitä piti lähteä näyttämään eläinlääkärille. Haava oli onneksi siisti, joten siitä vain leikattiin karvat ympäriltä ja se sai parantua avoimena, pelkkä vedellä huuhtelu kuulemma riitti, toki kipulääkkeen ja antibioottien kanssa. Nyt sitten jatkossa myös ulkolenkeillä Mina pitää kennelkoppaa, tai sitten nartut ulkoilevat erikseen. On kyllä todella turhauttavaa, kun välillä ehtii jo toivoa että Minallakin olisi luonne rauhoittunut ja se osaisi hallita käytöstään, mutta kun ei. Lopulta se aina pääsee jossain kilahtamaan ja Kaida parka joutuu sijaiskärsijäksi. Nyt olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että heti maaliskuussa Mina menee sterkkaan ja katsotaan tasoittaako se edes vähän tätä rumaa käytöstä lauman toista narttua kohtaan. Voi olla että se auttaa, voi olla että ei, mutta kokeillaan nyt sekin kortti kuitenkin.

Minan hyökkäyksen vuoksi Kaida joutui jättämään väliin Tornion ryhmänäyttelyn viime viikonlopulta. Sinne oli ollut ilmaista ilmoittaa yli 10 v veteraanit, joten sinänsä siinä ei sentään rahaa menetetty. Samaan näyttelyyn oli kuitenkin ilmoitettu myös Leo, joten päätin lähteä sitten pikkupojan kanssa kaksin kokeilemaan, mitä se tuumaa näyttelytouhuista. Leo kävi loppiaisena yhdessä match showssas Oulussa (ja pääsi isojen pentujen punaisen nauhan saaneiden isosta kehästä 8 parhaan joukkoon) missä se oli täysin lunkina ekaa kertaa isossa hallissa ison koiramäärän keskellä. Kehässäkin se osasi käyttäytyä oikein mallikkaasti, vaikkei kehähommia olekaan erikseen treenattu. Näillä opeilla siis lähdettiin oikeaankin näyttelyyn, ja hyvin meni! 

Leo oli toki ensin hallissa vähän ihmeissään kaikista huutavista koirista, mutta rauhoittui nopsaan omalle alustalleen popsimaan namuja ja katselemaan vaan vierestä muiden älämölöilyä. Kehässä se esiintyi nätisti ja rauhallisesti, odotetusti tuomarilta tuli vähän kommenttia sen heikosta pigmentistä naamassa, sekä korkealla kannetusta hännästä. Hampaista ei yllättäen sen sijaan ollut mainintaa arvostelussa, se kun on yhä aavistuksen yläpurennan puolella. Leo sai tuomarilta kunniapalkinnon ja oli lopulta vastakkaisen sukupuolen paras pentu, parhaan pennun palkinnon mennessä pari kuukautta vanhemmalle, hienolle narttupennulle. Oli siis hyvä depyytti näyttelymaailmaan pojalla, ja oli myös ihana oppia, että se on myös todella helppo matkakumppani: parin tunnin ajomatkat se vain pötkötteli auton takaosassa, ilman mitään ääntelyitä tai levottomuutta! 

Helmikuulle on vielä edessä yksi koitos: tulevana viikonloppuna hiihdetään Rotumestaruushiihdot taas Iin Illinsaaressa. Vaikka emme ole Minan kanssa taaskaan päässeet treenaamaan vetoja niin paljon kuin toivoin, ajattelin että käydään nyt kuitenkin kolmas kerta kisaamassa, koska ainakaan keli ei voisi olla yhtä huono kuin vuosi sitten...paitsi että tällä hetkellä ennusteet ovat muuttuneet viime viikkojen sopivista pikkupakkasista siihen, että juuri tulevana viikonloppuna tulee olemaan muutaman asteen plussa ja lauantaina sataa vettä. Eli juuri sama painajaiskeli kuin viime vuonna, ei voi olla totta!! 

Melkein tekee mieli heittää sukset nurkkaan jo valmiiksi, senhän tietää kuinka rankkaa tervassa etenemistä hiihto tulee olemaan, jos lämpimän kelin ja vesisateen myötä ladut alkavat olla sohjoa siinä vaiheessa kun me C-luokkalaiset päästään suoritusvuoroon. Pakkasilla Minalla on laduilla pysynyt hyvä draivi päällä, mutta kostealla kelillä se ei voi juostessa viilentää itseään läähättämällä jos ilma on kostea, joten se voi joutua taas pitämään kisan aikana välillä viilennystaukoja hangen puolella. No, ei auta kuin toivoa että sääennusteet tässä muutaman päivän aikana parantuisivat edes hiukan!

 

 

 

 

Tervetuloa vuosi 2026!

Vuoteen 2025 kuului muun muassa paljon odottelua (ensin Minan juoksuja koko kevät, sitten pentuja kesä ja syksyllä vielä vähän luovutusiän odottelua), mutta nyt vuosi on vihdoin ohi ja on hyvä hetki kerrata vähän menneitä. Siinä voikin tällä kertaa päästä helpolla, kun Minan pentuprojektin nro 2 vuoksi muut koira-aktiviteetit jäivät tänä vuonna vähemmälle. 

 

Alkuvuodesta lähtien alettiin tosiaan odotella Minan juoksuja, mutta koska se panttasi niiden aloitusta vappuun asti, ehdimme kevätkaudella harrastaakin vähän. Helmikuussa osallistuimme toisiin virallisiin hiihtokisoihimme ja vaikka olosuhteet olivat tahmaiset, sai Mina hollanninpaimenkoirien rotumestaruuden koska olimme ainoa tittelistä kisannut holskuvaljakko. Alkuvuosi oli ollut lumitilanteelta huono, joten meidän hiihtokunto ei ollut paras mahdollinen, joten 5 km vetourakan loppuun vienti vaati lähinnä sinnikkyyttä. 

Muutamat tokokokeetkin saatiin mahtumaan keväälle kalenteriin ennen pentuhommeleita. Saatiin jopa pari kakkostulosta voittajaluokasta, mutta meillä on selvästi pari kompastuskiveä liikkeissä, jotka pitäisi ratkaista ennen kuin ykköstuloksista voi haaveilla. Näkyy ehkä turhan hyvin, että treenaamme lähinnä itsekseen, joten edistystä ei oikein tapahdu, kun junnaan samassa treenimoodissa. Juuri startanneella vuodella pääsemme kuitenkin aloittamaan Oulun Koirakerhon voi-tasoisessa tokoryhmässä, joten saadaan ehkä ohjauksen myötä viimeisetkin "ongelmaliikkeet" korjattua, ainakin toivon kovasti niin!

Sulanmaan kausi meillä menikin sitten aika pitkälti ensin Minan mahan kasvattelussa, ja sitten mamakoira lähtikin kasvattajan luo pentulomille. Siellä olikin kunnon urakka edessä, kun Mina pyöräytti täyden kympin pesueen, ja hoiti sen alusta loppuun omatoimisesti ja säntillisesti. Pentujen kehitystä oli ihana seurata silloin ja on ollut ihana kuulla tuoreita kuulumisia pennunomistajien whatsapp-vertaistukiryhmässä Leon myötä. Niin hienoja penneleitä näistä Minan vappumunkeista näyttää kehittyvän, että voi olla mamakoirasta ylpeä!

 Meillä kotona oli varsin rauhallinen kesä siis, Kaidan kanssa ei lähdetty edes mitään näyttelyjuttuja kokeilemaan, kun eipä sillä juurikaan ole enempää voitettavaa. Toisaalta kesä oli myös osin niin kuuma, että aktiviteetiksi riitti lähinnä koiran viileäksi saanti! 

 Syksyllä alkoi sitten uusi arki, kun Minan lisäksi Joensuusta kotiutui pikku-ukko, joka sai pitää kasvattajalta saamansa nimen Leo. Siitä alkoikin opettelu kolmen kojootin taloutena. Vaikka ajankohta kesälomakauden jälkeen ei ollutkaan paras mahdollinen uudelle koiralle, niin eihän sitä voinut jättää käyttämättä tilaisuutta saada omasta koirasta pentu kasvamaan seuraavaksi harrastuskoiraksi. Vaikka ensimmäinen kuukausi olikin kivikkoinen pennun mahavaivojen kanssa (pari eka viikkoa jäi yöunet aikalailla minimiin) niin yllättävän helposti kolmaskin koira solahti saman katon alle. Vaikka pentu oli ja on edelleen välillä melkoinen hammastelija-riiviö, niin on siitä ollut myös paljon iloa aikuisille koirille...jos ei muuten, niin se on pitänyt Minan kiireisenä eikä narttujen välille ole päässyt samalla tavoin enää kertymään jupinoita. Nyt loppuvuodesta kertaalleen Minalla keitti yli pihalla puuhaillessamme ja jouduin irrottamaan sen Kaidasta. Onneksi tällä kertaa korvan juureen tulleet hampaanjäljet paranivat kotihoidolla nopsasti. Muutoin arki on rullannut koko ajan sujuvammin, kun pentukin on oppinut talon tavoille ja sisäsiisteyskin on vihdoin hyvällä mallilla. 

Leon kanssa kierreltiin loppuvuodesta pentutreffeillä ja muutamat kurssitkin otettiin. Ajattelin että haluan pelata varman päälle Minan pojan kanssa, että se saisi jo pienestä pitäen arkitottelevaisuustreeniä ja sosiaalistamista. Erinomaiseksi harrastuskoiran aluksi tuo pikkutyyppi onkin osoittautunut, sillä tuntuu olevan mummokoiran ahneus, äitinsä loputon treenimativaatio ja kaipa isän puolelta sitten tulee rauhallisuus ja keskittymiskyky. Kevätkaudellakin pääsemme jatkamaan säännöllisiä hallitreeneja penturyhmässä tutulla koirakoululla, odotan jo innolla sitä. Myös näyttelytottumustreeneissä olisi tarkoitus alkaa käymään, jotta Leokin jossain vaiheessa pääsee pyörähtämään oikeissa näyttelykehissä!

 Vuoden vaihdetta tuli kyllä jännitetty kunnolla, kun tietää miten paljon meidänkin naapurustossa on aiempina vuosina paukkunut. Mina ja Kaida eivät varsinaisesti pelkää paukkuja, ja ulkona ollessa isommatkaan äänet eivät välttämättä hetkauta. Mutta kun naapurista tien toiselta puolen alkaa lennellä raketteja jotka poksuvat meidän katon yllä, molemmilla koirilla tuppaa vaihtumaan vahtihaukun puolelle ja ne sopivasti myös yllyttävät toisiaan jos jompikumpi ehtii haukahtaa jollekin äänelle epäileväisesti. Leokaan ei välittänyt kauempaa kuuluvasta rakettien kumusta, mutta nuo lähimpänä ammutut räjähteet selvästi jännittivät sitä kun tilanne tuli yllättäen. En kyllä ihmettele sitä, sillä kotona seinätkin tuntui välissä tärisevän ja katto tippuvan niskaan kun isoimpia raketteja poksuteltiin naapurista. Olimme varanneet koirille paljon herkuteltavaa (possunkorvat, sekä pakastetut naudan lumpioluut ja täytetyt kongit), joilla koirien huomion pystyi kuitenkin ohjaamaan toisaalle. Jospa pentukaan ei nyt olisi traumatisoitunut isommin, kun sille kuitenkin herkut kelpasivat ja nukkumaankin malttoi kun jyske - ja aikuiset koirat - rauhoittuivat. Vuoden päästä pitää kuitenkin yrittää päästä kyllä jonnekin maaseudulle/mökille/hotelliin tms pakoon, ettei tarvi jännittää koirien puolesta enää kotona.

 Näin lyhyestä virsi kaunis tällä kertaa. Tänään saatiin nautiskella ihanasta hiljaisuudesta aamulenkillä, ja kovien pakkasten sekä kevyen lumisateen myötä lenkkireitit ovat taas miellyttävät kulkea. Vielä kun saataisiin lisää kunnon lumisateita ja koiraladut auki, jotta päästäisiin Minan kanssa vetoreeneissä alkuun tälle talvelle! Toivotaan siis lumista talvea ja sen päälle leppoisaa kesää ilman hirmuhelteitä! Uusi vuosi on startannut, onnea sille ja uusille kujeille!

 

 

Pentuarjen hulinaa ja melskettä

Niin paljon näköjään tulee postailtua instagramiin ja pentueen omaan whatsapp-ryhmään pentukuulumisia, että bloggailu on unohtunut ihan kokonaan. Pieni pennun palleromme täyttää jo 5 kuukautta, ja alkaa lähennellä mitoiltaan jo emää, painoakin on jo vähän päälle 17 kg!

Pentuarjessa on kyllä ollut paljon opeteltavaa, selvästi edellisestä (Minan) pentujaksosta oli mielessä enää ne kivoimmat asiat, ja nyt on pitänyt kantapään kautta muistella samat sisäsiisteyshaasteet ja vähäiset yöunet. Onneksi Leon ekojen viikkojen mahavaivat hävisivät kun ruokinta saatiin sopivaan tasapainoon raakaruualla. Nyt penska on jo siirtynyt kahteen ruokailuun päivässä ja saa sekä pentunappulaa että raakalihoja. Periaatteessa Leo on sisäsiisti siinä mielessä, että se ei enää toviin ole tehnyt sisälle tarpeita, mutta se saattaa myös edelleen herättää meidät yöllä klo 02-05 välillä ulkopisuja varten. Liekö urospennuilla heikompi pidätyskyky, kun en muista että narttupentujen kanssa olisi samanlaista yöheräilyä ollut. Ei toisaalta myöskään huvita kokeilla, pissaisiko Leo sitten yöllä sisälle jos sitä ei nousisi päästämään ulos...Toisaalta pennuilla pidätyskyky lähtee ilmeisesti ylipäätään toimimaan paremmin vasta puolivuotiaana tms. joten jospa tuo yöajan pidättelykin kehittyisi lähikuukausina. 

Saman virheen on tosin nyt kyllä tehnyt kuin Minan ja Kaidankin pentuaikana, kun omaa pihaa on ollut niin helppo hyödyntää ulkoiluun: pentua on päästänyt matalalla kynnyksellä takapihalle tarpeilleen, joten eipä sillä ole ollut tarvettakaan vielä pidätellä kovin pitkiä aikoja. Ja pihapisuttelu on johtanut myös siihen, että remmilenkeillä Leo ei hevillä tee kakkoja, vaan panttaa niitä siihen asti että tullaan omaan pihaan takaisin, tai sitten se äkistää heti lenkin alkuun kaiken ennen kuin poistutaan kotitieltä. Hiljalleen remmilenkkien pituutta on voitu lisätä, joten saapa nähdä miten pitkää lenkkiä meillä pitää alkaa tehdä, jotta pentu tekisi muualle kuin kotinurkille. Mutta pennun maha onneksi toimii oikein hyvin, se ei vaikuta erityisen herkältä vaan voi huoleti maistella muutakin kuin omia tuttuja ruokiaan. Ja perso Leo onkin maistelemaan! Kasvavalla pojalla tuntuu olevan pohjaton nälkä, joten kaikki edes ruokaa muistuttava syödään vauhdilla. Ahneus on tietenkin myös hyvä asia, sillä koulutus on ollut helppoa kun ruoka toimii motivaattorina jolla saa huomion tilanteessa kuin tilanteessa. 

 

Leon kanssa on ehditty jo vähän käydä pentukursseilla vierailijana, sekä Musti&Mirri myymälöiden pentutreffeillä ja nyttemmin pentueskarissa. Pentu on mukavan rauhallinen uusissakin paikoissa ja tosiaan keskittymiskyky on erinomainen, jos vain ruokaa on tarjolla. Silloin ei mikään häiriö tunnu hetkauttavan poitsua! Hienosti pentu on oppinut alkeita seuraamisesta, perusasennosta, merkin kiertämisestä sekä tietysti istumisen, maahanmenon ja seisomisen. Vähän on yritetty myös etu- ja takajalka targettia opetella, josko tämä vihdoin olisi eka koira jolle saan opetettua takajalkatargetinkin! :D Rauhoittumistakin on välillä treenattu, mutta Leo on kyllä yleensä niin lunki ilman harjoitteluakin. Myös hampaiden katsomista on harjoiteltu säännöllisesti, sillä Leolta piti poistattaa yksi haljennut maitokulmahammas aiemmin, joten ei haluttu että pentu alkaisi aristelemaan suun kopelointia. 

 

Jännästi monella tapaa Leo on hyvin samankaltainen kuin Kaida-seniori, vaikka ne eivät olekaan sukua keskenään. Pohjaton ahneus, keksittymiskyky sekä rauhallisuus ja viilipyttyys vieraissakin paikoissa kuulostavat enemmän Kaidan kuin Minan ominaisuuksilta. Toki pennun luonne ja käytös voivat vielä paljon muokkautua ennen kuin se on aikuinen, mutta nyt näyttää kyllä lupaavalta sen suhteen, että Minan pennusta on kasvamassa urospuolinen Kaida meidän laumaan 😍

Ja vaikka kolmen koiran kanssa on paljon säätöä ja kädet tuntuu välillä loppuvan kesken, niin olen tyytyväinen siihen miten pentu on parantanut talouden laumadynamiikkaa. Minalla on nyt kaveri johon se voi purkaa energiaa, joten narttujen välillä ei enää ole niin paljon kireää kyräilyä. Tosin Minalla taitaa olla juoksut lähestymässä, niin se on välillä turhan herkästi murisemassa väliin jos Kaida komentaa pentua, mutta tappeluksi ei enää ole narttujen välillä mennyt. Vaikka Kaida enimmäkseen näyttelee pennulle hampaita (usein ihan asiasta kun penska härkkii mummokoiraa aika röyhkeästi ja yrittää varastaa lelut sen suusta), on mummokoira välillä yllättänyt ja itsekin intoutunut leikittämään Leoa ja vetämään hepuliralleja sen kanssa kun ne ovat olleet keskenään pihalla iltaisin. Ei pääse mummokoirakaan sammaloitumaan kun pentu tuli taloon!

 

Tres coyotes

Niinhän siinä lopulta kävi (yllättyneet parijonoon!) että kun Minan pentueen vieroitusikä lähestyi, niin sitä vahvempi oli tunne, että just nyt ois hyvä aika pennulle. Oikeastihan nyt ei millään muotoa ollut käytännöllistä ottaa koiravauvaa kotiin, mutta harmillisesti ajankohdalle ei voinut mitään. Näin hienon oloista pentuetta ei kuitenkaan halunnut päästä näpeistään, joten Minan mukana kotiintuomisina Joensuusta oli yksi pieni urospentunen Leo 💓Nyt meidän laumassa on siis kolme kojoottia!

 

Pennusta haaveillessa toivoin yksilöä, josta olisi harrastuskaveriksi, mutta joka olisi kuitenkin sopivan kiltti ja nöyrä. Leo vaikuttaisi olevan juuri tällainen mittatilauspentu. Siinä riittää virtaa ja puhtia, puruotekin on erittäin hyvä (auts!) ja se on kiinnostunut niin saalisleikeistä (noutoleluksi käy niin lelut, pallot, kävyt kuin metallilusikatkin), nameista kuin sosiaalisestakin palkasta. Se hakee jo nyt hyvin kontaktia ihmisiin, ja uskoo nätisti kun mummokoira komentaa sitä pysymään naskalihampaineen kauempana. Sinnikäskin pieni seikkailija se on, mutta myös hyvin alkanut oppia malttamaan esim istumaan kunnes saa luvan mennä ruokakupille. 

Otin itse töistä täysin vapaata kaksi viikkoa tähän alkuun. Sen jälkeen toivon mukaan pystyn tekemään viikon tai pari puoli-etäpäiviä töissä. Joka tapauksessa tuntuu, että kiire voi tulla opetella arkikuviot rullaamaan jotenkin ennen töihin paluuta. Yksinoloja on jo lyhyinä pätkinä tehty, kun pentu on jäänyt ruokakupin ja ajanvieteluiden pariin siksi aikaa, kun olen käyttänyt aikuiset koirat lyhyillä lenkeillä (10-20 min). Autoilemassa ei vielä ole käyty kotiinpaluureissun jälkeen, pähkäilen vähän sen kanssa minkä kokoiseen kuljetusboxiin pentu olisi hyvä laittaa ajon ajaksi, ja mitä viihdykettä sille sinne tarjoaisi jotta ajomatka menisi ilman ongelmia.

Isoin haaste meillä arjessa tuntuu kuitenkin olevan juuri nyt pennun vatsantoiminta. Öisin se on nimittäin ollut joka yö löysällä, ja koska herään niin herkästi sen tepasteluun edestakaisin makuuhuoneen lattian sanomalehdillä, että yöt on mennyt sitten kantaessa Leoa ulos vähintään parin tunnin välein. Ekoina öinä pentua piti kiikuttaa ulos jopa 30 min-1 h välein, nyt viime yönä unta sai jo jopa 2h putkeen ulkoilujen välissä. Ripulointi ei onneksi näy pennussa muutoin, se on niin energiaa täynnä päivät ja toki myös nukkuu sikeästi päikkäreitä vähän väliä. Itselläni sen sijaan alkaa jo fyysisesti tuntua väsymys kropassa, kun ei neljään yöhön ole saanut kertaakana nukuttua yli 3 tuntia yhteen menoon. Olo on välillä semmoinen krapulaisen ja kuumeisen väliltä, kun tuskan hikeä pukkaa vaan ihan ruokakuppeja kannellessa ja sanomalehtiä lattioille uusiessa. 

On paitsi ihana seurata emon ja pennun keskinäistä painia pitkin päivää, mutta se myös helpottaa hirveästi itsellä kun ei tarvitse pentua viihdyttää itse jatkuvasti. Leo on kyllä mukavan omatoiminen ja leikittää itse itseäänkin, mutta Minan kanssa painiminen ja hepulirallaus sopivasti väsyttää pennun unille. Kaida-mummo oli pennun kanssa ekaa kertaa pihalla kohdatessa jo vähän kutsumassa sitä leikkiin, mutta nyt kun pentu on uskaliaampi ja tulee aina tykö naskalihampaat edellä, ei mummokoira juuri välitä pennun seurasta. Se sanoo välillä hyvinkin topakasti penskalle, jos tämä tunkee iholle, ja Leo kyllä kunnioittaa senioria hyvin ja antaa heti tilaa. Toistaiseksi Kaidalla on onneksi sohva turvapaikkana, jonne pentu ei vielä pääse kiipeämään. Pitää toivoa, että kun hammasteluvaiheesta päästään yli, mummokin tohtisi kokeilla leikkiä pennelin kanssa.  

Jospa pennun maha alkaisi tässä ekan viikon kuluessa vihdoin rauhoittumaan, niin parempien yöunien myötä itsekin osaisi ehkä hieman järjestelmällisemmin alkaa opettaa pennulle tarpeellisia juttuja. Niin väsynyt kuin olenkin, niin silti on kyllä jännittävää nähdä, millainen hieno koiranalku Leosta kehittyykään tulevina viikkoina! 

Kuvia ekalta viikolta, alkaen Joensuusta kasvattajan luota! Mina oli kyllä omistautunut emä jälleen kerran, ja vielä pentujen ollessa päivää vaille 8 viikkoisia se antoi pesueelle vielä "lähtöhörpyt" vaikka pennut olivatkin jo tovin olleet vieroitettuna sen nisiltä. Myös alapesut se hoiti uutterasti ja piti jöötä jos pentujen leikit meinasivat mennä liian riehumiseksi.

 

Kotimatka Joensuusta Ouluun sujui enimmäkseen hyvin. Boxissa matkustamista Leo jaksoi protestoida 45 minuuttia käymällä läpi koko äänirepertuaarinsa kattavasti, ennen kuin rauhoittui nukkumaan. Välipysähdysten jälkeen se sai välillä matkustaa myös takapenkkimatkustajan jalkatilassa, ettei eka pitkä ajomatka olisi ollut pelkkää huutoa. Pausseilla pentu ihmetteli rauhallisesti isoa ja pienempää liikennettä, ei paljoa bussit yms näyttäneet jännittävän kun kettulelun teurastus oli paljon kivempaa!

 

Kotona eka ilta ja yö mentiin Minan ja Leon kanssa, ja seuraavana päivänä kotitui myös Kaida anoppilasta. Minalla pidettiin alkuun kuonokoppaa kaiken varalta, kun ne eivät Kaidan kanssa olleet nähneet pariin viikkoon taas. Hyvin nopeasti kuitenkin nartut näyttivät palaavan normaaliin arkeen saman katon alle, ilman turhia murinoita. Leo otti nopeasti haltuun niin talon, kuin pihankin, lähtien tutkimaan omaa Leikkimaataan innolla.

 

Paljon kaikenlaista uutta on Leon päiviin mahtunutkin, kun on tiluksia tutkittu ahkerasta ja opeteltu arkitaitoja, kuten remmissa kävelyä, ulos tarpeiden tekoa ja mitä saa syödä ja mitä ei.

Pakko vielä loppuun lisätä yksi vertailukuva: ekassa kuvassa ovat Kaida ja Mina-pentu vuonna 2018, ja toisessa Mina ja Leo-pentu. Jotain samaa näköä näissä on ;)