maanantai 1. tammikuuta 2024

Taas yksi vuosi paketissa

 

Vuoden 2024 ensimmäinen päivä on hyvä istahtaa vähän muistelemaan, mitä kaikkea vuosi 2023 pitikään sisällään! Alkuun tuntuu, että eihän viime vuonna ehtinyt tai jaksanut muuta kuin käydä töissä, ja vähän treenailla koirien kanssa. Mutta viimeistään viime vuoden valokuvia katsoessa hoksaa, että tulihan sitä koettua kaikenlaista niin työ- kuin harrastusrintamallakin!

 
Minan vuosi alkoi pentuhuumassa, kun se kävi kasvattajansa luona Joensuussa pyöräyttämässä muitta mutkitta 6 potrean pennun poikueen. Pennun syntyivät helmikuun 13. päivä, eli niillä on lähes sama synttäripäivä kuin Kaidalla, joka täytti 9 vuotta 12.2.2023. Koko vuoden onkin ollut ihanaa seurailla netissä pentujen kehitystä ja muutamaan otteeseen ollaan päästy jälkikasvua tapaamaankin livenä. Reippaita junnuna, joskin ilmeisen aktiivisia ja ehtiväisiä kuulostavat nämä Minan minionit olevan, onneksi ne tuntuvat päässeen koteihin jossa tiedetään miten sellaisia miniferrareita ajetaan😄
 
Pentuprojektin jälkeen päästiin jatkamaan Minan kanssa niin toko- kuin pk-treenejäkin. Myös vetohommia ehdittiin kevään ja kesän aikana treenailemaan, vaikka siinä ei varsinaisesti tavoitteita meillä olekaan. Tokopuolella alkukausi avoimenluokan parissa meinasi olla vähän tuskaista, kun liikkeet eivät tuntuneet sujuvan, mutta loppuvuodesta saatiin sitten hyvällä ykköstulosputkella TK2-koulutustunnus ja viimeisimmässä kokeessa pistepotti oli jo jymy-yllätys! Harmillisesti meidän päälajissa eli pk-haussa, olikin sitten päinvastainen kokemus. Päästiin kokeeseen vasta kesän loppupuolella ja järkytyksekseni hyvin menneen maastokokeen nollasi Minan häipyminen paikkamakuusta parikoiran kapulalle ja siitä seurannut rähinähässäkkä. Onneksi siitä ei koitunut haittaa parillemme, mutta kyllähän tuo ylläri tulee kaivelemaan omatuntoa ja koevarmuutta varmasti vielä kauan. Loppuvuoden tottistreeneissä edettiin jo ongelman taklaamisessa hyvin, ja toiveissa on että tämän vuoden aikana päästäisiin yrittämään hakukokeessa (ja ehkä myös viestikokeessa, jos saisimme tälle kaudelle Ouluun aktiivisen treeniryhmän?), mutta jo valmiiksi koejännittäjänä seuraavaan koetottikseen meno tulee olemaan jotain todella kauheaa, siis lähinnä oman päänisisällä (toivonmukaan vain siellä). Kevätkausi jatketaan nyt ohjatussa tokoryhmässä tokon voittajaluokan liikkeiden parissa, ja ajatuksena on myös hiihdellä sen verran, että maaliskuussa voimme osallistua Oulussa järjestettäviin vetohiihtokisoihin, jotka ovat samalla myös holskujen (monen muun rodun ohessa) rotumestiskisat!

Näyttelyrintamalla Minan kanssa jatkettiin vuonna 2023 sen kolmannen sertin metsästystä sinnikkäästi. Ja tulemme jatkamaan edelleen myös vuonna 2024 :D Viime vuonna Mina kävi 5 kertaa näyttelyssä ja tulosskaala oli EVAn (=ei voida arvioida (koska oli hammaspuutoksia)) ) ja sileän ERIn (Erinomainen, muttei sertin arvoinen) välillä. Ainoat, mitä Minalta puuttuu näyttelyarvosteluista, on T eli tyydyttävä ja HYL eli hylätty, kaikkea muuta on saatu jo 😂. Ei kai se auta kuin jatkaa sormet ristissä lähinäyttelyiden kiertelyä ja toivoa, että se kolmaskin serti sieltä vielä joku päivä napsahtaa! Jos sen FI MVA arvon Minalle joskus lopulta saisi, niin sen voitaisiin jättää kehänkierrot sen kanssa ja pitäytyä ihan vain käyttöpuolen koetuksissa sen jälkeen. 
 
Meidän seniori sai vuoden alun viettää laatuaikaa ilman junioria saman katon alla, ja kyllähän muori arvostaa rauhallista kotielämää - ja puukeppejä! Kaida on harrastuksista (näyttelyitä lukuunottamatta) enimmäkseen eläkkeellä, ja se vaikuttaa aivan tyytyväiseltä aktiivisen kotikoiran rooliin. Kyllä sekin lähtee vielä innolla treenihallille höntsäilemään, mutta on selvästi jo lyhyen treenin jälkeen valmis takaisin autoon lempipallo tiukasti hampaissa. Näyttelyrintamalla Kaidan kanssa vuoden suurimpia saavutuksia olikin kesällä holskujen erikoisnäyttelystä saatu käy-ROP ja BIS3-käyttökoira tulokset, sekä vihdoin saatu kolmas veteraani-serti ja sitä myötä saatu VeteraaniMuotovalion titteli. Olisi ollut vielä hieno huipennus vuodelle saada Messukeskuksen näyttelystä vielä VeteraaniVoittaja tittelikin, mutta vähemmän odotetusti hävisimme Kaidan sisaruksille Sindille ja Ruusalle, jotka veivät tällä kertaa tittelit kotiin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten on taas Kaidan vuoro!


Kaidan vuoden 2022 sairaslomien (rasvapattien poisto, nisätulehdus ja sterkkaus) jälkeen vuoden 2023 pysyi mummokoira ilahduttavan terveenä. Toki kunnon ylläpitoon on pitänyt keskittyä, ettei painoa pääse kertymään ylimääräistä kun koira (ihan ohjaajansa tavoin!) viihtyy sohvalla ja tykkää ruuasta. Vuoden ainoa ikävämpi haveri oli, kun Mina ja Kaida ottivat loppuvuodesta yhteen aivan yllättäen. Ensimmäinen tappelu tuli puskista kun appivanhempani olivat tulleet lenkittämään koiria työpäiviemme aikana. Pieniä rähähdyksiä nartuilla on aina ollutkin, mutta aiemmin toinen on aina sitten väistänyt, mutta nyt jokin pieni murahdus räjähtikin tappeluksi josta kumpikaan koira ei perääntynyt. Kaida ei kuluneilla hampaillaan saanut aikaan kuin pintanaarmuja Minalle, mutta nuoremman hampaat ehtivät reittää Kaidan kaulanahkaa ja repiä oikeaa korvaa. Kaida piti käyttää tikattavana, ja kaikeksi onneksi eläinlääkäri sai kursittua korvan takaisin kokoon eikä siihen jäänyt kuin pieniä kauneusvirheitä. Tuon ekan kerran jälkeen pidimme koiria yksin ollessa erillään, mutta pihalla yhtäaikaa irti ollessa ne pääsivät vielä kahdesti tulistumaan niin, että kävivät toisiinsa kiinni. Niinä kertoina olimme kuitenkin itse kotona ja koirat saatiin nopeasti irti toisistaan, ja vältyimme eläinlääkäriä vaativilta rei'iltä. Tuon kolmannen kerran jälkeen nartut kuitenkin tuntuvat löytäneen taas laumahierarkian takaisin. Niillä ehkä tapahtui vallanvaihto, ja nykyään Kaida väistää Minaa herkemmin eikä enää rähähdä sille jos Mina vie lelun Kaidan nenän edestä. Ehkä mummo oppi, että nuorempi ei enää olekaan juniori joka alistuu kaikessa seniorille, ja että tappelussa omista hampaista ei enää ole vastusta joten parempi välttää konfliktit ja olla itse se joka väistää. Harmillisen kova koulu Kaida-mummolle, mutta onneksi meidän nartut mahtuvat edelleen samalle sohvalle, Mina nuoleskelee aamuisin Kaidan naaman aamupesuksi ja leluista ei synny sanomista. Rauha maassa siis, toivon mukaan tästä eteenpäin! Seniorimme kuitenkin täyttää jo 10 vuotta parin kuukauden päästä, joten vanhenevan koiran kanssa pitää kyllä nauttia jokaisesta hetkestä, mitä yhdessä vielä saamme 💖
 
 
Tässä siis pähkinänkuoressa meidän vuosi 2023. Paljon tunteita laidasta laitaan, ja kokemuksia lisää rutkasti niin hyvässä kuin pahassakin. Kovin kunnianhimoisia tavoitteita ei juuri startanneelle uudelle vuodelle ole. Toivotaan nyt lähinnä, että koirat pysyvät terveinä ja saamme nauttia ajasta niiden kanssa niin kotona hengaillen kuin harrastusrintamillakin positiivisissa merkeissä 🎇





sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Vuoristorata nimeltä koiraharrastus!

Välillä tuntuu, että bloggaaminen koiraharrastuksesta on aivan mahdotonta. Välillä tuntuu ettei mitään sanomisen arvoista tapahtu, välillä kaikki on vain vanhan toistoa ja välillä taas sanat eivät riitä kuvaamaan sitä vuoristorataa, mitä elämä koirien kanssa pahimmillaan ja parhaimmillaan voi olla. Viime aikoina fiilikset on olleet lähinnä viimeksi mainittua! Kesän näyttelyissä on menestystä tullut vain Kaidalle, mikä ei ole ollut kovinkaan yllättävää, mutta harrastuslajeissa sitten onkin saatu Minan kanssa ylläreitä senkin edestä. Pähkinän kuoressa: yhtenä viikonloppuna Mina karkaa pk-tottiksessa paikkiksesta suorittavan koiran kapulalle tasamaannoudossa, syntyy rähinä ja meidän koko koesuoritus hylätään tottelemattomuuden vuoksi. Viikkoa myöhemmin Mina tekee parhaan toko-suorituksensa avo-luokassa ja saa ykköstuloksella luokkavoiton ja  kunniapalkinnon tuomarin kehujen kera😳

Ja sitten vähän laajempi selostus. Tässä kesän mittaan olen treenaillut Minan kanssa tottiksia ja hakua tähtäimessä vihdoin päästä yrittämään HK1 koulutustunnusta tänä vuonna. Maastotreeniä ei olla saatu niin säännöllisesti kuin toivoisin treeniryhmän puuttuessa, mutta yllättävän hyvällä mallilla koira on alkanut henkilöhaussa siitä huolimatta olla. Näinpä uskaltauduin Minan kanssa kahden vuoden tauon jälkeen hakukokeeseen elokuun lopulla. Kaksi vuotta sittenhän meillä koe tyssäsi viimeisenä suoritettuun henkilöetsintään: Mina löysi vain yhden maalimiehen ja keskeytti haukkuilmaisun kahdesti, joten koesuoritus loppui siihen. Hyvin menneen tottiksen jälkeen se oli iso pettymys, ja ehkä siksi en vielä viime kesänä tuntenut oloa kyllin varmaksi että olisimme yrittäneet uudelleen. Mutta nyt tänä syksynä sitten yritettiin! Koe järjestettiin suht tutussa maastossa, jossa olemme Minan kanssa aiemmin päässeet tekemään treenejä. Olo oli jännittynyt, mutta toisaalta ei ollut mitään menetettävää, sillä paljon edellistä kertaa huonommin ei voisi mennä. 

 
Kokeessa haku alkoi hieman takellellen, sillä hakuradan oikealla puoliskolla radalla oli ensimmäisenä umpipiilo. Tuurilla lähetin Minan ensin sille puolelle ja Mina bongais piilon ja alkoi haukkua. En ehtinyt edetä kuin ehkä 15 metriä, kun Mina taas hiljeni. Pysähdyin hermostuksissani, sillä minulle on joltain kouluttajalta tai tuomarilta iskostunut mieleen, että haussa näytöllä ei saa edetä, jos koira on hiljaa. Piilolle oli enää 20 metriä ja näin sen selvästi ja Minakin näki minut ja ihmetteli seisahtumistani ja tuli luokseni. En oikein tiennyt olisinko voinut jotenkin korjata tilannetta, ja tuomari näytti olevan ihan yhtä ihmeissään toiminnastani, joten otin Minan hallintaan ja palasimme keskilinjalle, mielessäni olin jo hyvästelemässä mahdollisuuden hakutulokseen. Hieman riskillä siirryin hieman eteenpäin keskilinjalla ja lähetin uudelleen kohti umpparia. Nyt Mina meni sinne suoraan, ja aloitti haukun, jolloin juoksin piilolle asti niin nopsaan kuin pääsin. Hallintaanotossa oli pientä vaikeutta, kun Mina olisi halunnut maalimieheltä saada edes jotain palkkaa..ei tarvinne sanoa, että palkattomia treenejä emme tänä kesänä ole juurikaan ehtineet tekemään! Saatiin kuitenkin hyväksytty umpipiilon ilmaisu, joten olin jo paljon luottavaisemmalla mielellä palaamassa keskilinjalle. Nopean juoton jälkeen lähetin Minan vasemmalle puolelle. Vasen etukulma oli oletettavasti tyhjä, ja pienen lenkin jälkeen Mina bongasikin maastossa radan keskivaiheilta makaavan maalimiehen ja alkoi haukkua pontevasti. Ryntäsin taas vauhdilla paikalle, ja sain nyt Minan hieman helpommin hallintaan, mitä nyt en tajunnut kiertää koiran kanssa samalle puolelle maalimiestä joten koirahan noudatti kutsuani loikkimalla maalimiehen yli vierelleni. Olin jo huomattavan helpottunut kun palasimme keskilinjalle ja laskelmoidusti lähetin koiran taas oikealle radan loppupäätä kohti. Mina taisi käydä tsekkailemassa radan etukulman uudestaan, mutta pinkaisi sitten radan perälle ja pian alkoi taas kuulua hyvän kuuloinen ilmaisu haukku. Taas pinkaisu koiran luo ja koira haltuun, jälleen hieman jouduin toistelemaan kutsua ennen kuin Mina uskoi, että tältäkään molarilta palkkioita heru. Nyt vihdoin pääsin kuitenkin palkkaamaan Minaa itse, kun tuomari kiitti ja antoi luvan palkata koiran suorituksen päättymisen merkiksi. 

Jestas että olinkin onnellinen! Vaikka umpipiilolla sekoilu hävetti, etenkin kun keskilinjalla tilannetta käytiin tuomarin ja hakuradan talkoilijoiden kanssa läpi. Tuomari selvensi, että saan kyllä edetä näytöllä niin kauan, kunnes tuomari sanoisi, että pitää pysähtyä, jos koiran ilmaisu keskeytyy liian pitkäksi aikaa. Olin siis ihan itse sössinyt ekan näytön "virheilmaisuksi" koiralle, josta vähennettiin suorituksen yleisvaikutelmapisteitä. Mutta en välittänyt liiaksi, oli niin upeaa että saimme henkilöhausta hyväksytyt pisteet, jesjesjes! Sen jälkeen päästiinkin sitten jännittämään esineruutua. Sitäkään emme ole koko kesänä treenailleet kuin max 5 kertaa, ja omaa suoritusta odotellessa preppailin Minaa helpoilla esine-etsintätreeneillä: Mina etsi kyllä hyvin, mutta saattoi sitten lähteä juoksentelemaan esine suussaan etsimään seuraavaa esinettä jne omituisuuksia. Onneksi kokeen esineruudun maasto oli suht helppoa, tasaista eikä erityisen vaikeaa kasvillisuuttakaan ollut alueella. Kaksi vuotta sitten esineruudussakin Minalla oli haasteita ja se rallatteli vauhdilla alueella ja vähän sen ulkopuolellakin ja kesti tuskastuttavan kauan ennen kuin se löysi ekan esineen. Nyt kokeessa olikin helpotus, kun Mina taisi jo ekan minuutin aikana löytyy ekan esineen ja toi sen oikein nätisti minulle kouraan. Innolla se lähti hakemaan seuraavaa esinettä, eikä tainnut yhteensä 2-3 minuuttia, kun minulla oli kaksi esinettä käsissä. Toisen esineen, pienen crocs-sandaalin, Mina tosin tipautti jalkoihini käteen luovuttamisen sijaan, joten siitä meni piste. Mutta muutoin oli kyllä syytä juhlaan, saimme maastot läpi ihan hyvin pistein, hurraa! Minalla ei ole tottiksessa ollut kummemmin ongelmia (satunnaisesti sillä on ollut esteen kiertoa paluumatkalla hyppynoudossa, ja eteenlähetyksessä on tarvinnut pari käskyä maahanmenoon), joten olin melko onnessani kun lähdimme ajelemaan kohti Muhosta, jossa tottikset pidettäisiin. Kävin matkalla myös uittamassa Minaa, sillä päivä oli elokuun loppuun nähden ihmeen lämmin. 

Tottista tuli suorittamaan vain 4 koiraa, ja me olimme toisessa parissa. Se oli minusta hyvä, sillä ehdin Minan kanssa kuunnella kentän lähellä ensimmäisen parin tottisten aikana ammutut laukaukset. Vähemmän yllättäen paukkujakaan emme ole kesällä saaneet kuin kertaalleen otettua tottistreeneihin mukaan. Mina ei tuntunut nyt välittävän paukuista ja muutenkin se oli virkeän oloinen lämpimistä maastohommista huolimatta. Olimme päässeet aiemmin samalla viikolla treenaamaan kertaalleen tuolla koekentällä, joten senkin puolesta olin suht luottavaisella mielellä. Parimme oli nuori tervu belgi, jonka ohjaajan kanssa ennen omaa suoritustamme valmistelimme koiria yhdessä, jotta tuomarille ilmoittautumiset menisivät hyvin. Ja eikä niissä sitten ollut mitään ongelmaa. Minan vuoro oli mennä ensin paikkamakuuseen. Mieluummin olisin toki suorittanut ensin tottisliikkeet, niin olisin päässyt takaisin hiipineestä koejännityksestä. Koirien paikallamakuupaikat olivat kuitenkin reilulla etäisyydellä kentän sivussa, joten en uskonut sen olevan ongelma. Selin koiraan seisominen koko sen ajan, kun parimme suoritti omaa tottelevaisuuskaaviotaan, oli silti kuumottavaa seisoa auringon porottaessa. Pari kertaa vilkaisin olkani yli ja Mina näytti makaavan aloillaan rauhassa, myös parimme luoksetulo liikkeen aikana, joka olisi voinut toki laukaista Minassa istumaan nousun tms. 

Ehdin jo vähän huokaista helpotuksessa, kun parimme pääsi noutoliikkeisiin: ei siis kestäisi enää kauaan, kun pääsisin hakemaan Minan ja saisimme tehdä oman tottiksemme. Kuulin kuitenkin jälkikäteen, että Mina oli todellisuudessa ollut jo tovin levoton paikkiksessa: se oli välillä jo noussut istumaan ja oli siirtynyt ryömien paikaltaan hieman minua kohti ja nuuhkinut paljon ympärilleen. En voikaan vieläkään kuvailla sitä järkytyksen määrää, kun toisen koirakon ohjaaja heitti koiralleen kapulan (joka lensi todella kauas ja arvasin että noudosta tulee pitkä ja vauhdikas) ja näen silmäkulmastani liikettä ja tajuan että Minakin on noutokäskyllä ampaissut paikaltaan kohti kapulaa. Koirat päättyivät yhtäaikaa kapulan luo ja kaksi narttua hämmentyvät varmaan itsekin tilanteesta niin paljon, että kumpikaan ei kuule enää ohjaajiensa huutoja vaan alkavat rähistä keskenään ja juoksennella yhtenä mylläkkänä pitkin tottiskenttää. Koko koetta seurannut talkooporukka yrittää olla apuna koirien pyytämisessä, mutta kumpikaan ei anna kiinni eikä myöskään halua luopua rähinästä. Lopulta Mina haluaa lähteä hipsimään mieluummin autoa kohden, ja saamme sen kiinni. Se paniikin ja epätoivon määrä tuolloin oli ihan murskaava: miksi koirani noin teki, eihän toiseen koiraan vaan sattunut, saadaanko me elinikäinen koekielto nyt, mitä olen tehnyt koulutuksessa väärin jne jne! Täristen tsekkaan nopeasti Minan, joka on vähän kuolainen, mutta reikiä ei ole, minkä tuomarikin käy kysymässä. Myös toinen koira on ehjä, ei puremia. Tuomari käy jututtamassa pariamme ja he vaikuttavat siltä että voivat jatkaa. Nopeasti heille sovitaan nollakoira pariksi heidän paikkamakuunsa ajaksi. Minä ja Mina määrätään odottamaan kentän ulkopuolella. 

Se häpeän ja epäuskon määrä tuolloin. Olisin halunnut vajota maan alle. Tai heittää koiran autoon ja ajaa äkkiä kotiin. Onneksemme parin koira suoritti oman tottiksensa loppuun (eli noudot, eteenlähetyksen ja paikkiksen) täysin ongelmitta, vaikka ohjaaja kertoikin jälkikäteen että hällä meni täysin pasmat sekaisin. Mutta koirakko teki kuitenkin upean 95 pisteen tottiksen tuosta Minan aiheuttamasta välikohtauksesta huolimatta! Olin siitä onnellinen, että emme pilanneet heidän suoritustaan koiran ensimmäisessä pk-kokeessa. Oloni oli aivan kauhea, mutta kyynelehtimisestä huolimatta sain pidettyä jotenkin itseni kasassa siihen asti, että koe päätettiin ja saimme kilpailukirjat takaisin. Yleisöä ja kisaajia haastateltuaan tuomari päätti, että koska koirissa ei ole reikiä, Minan katsottiin tähdänneen vain kapulalle, eikä toiseen koiraan. Molemmat koirat kuumuivat siitä, mutta onneksi mylläkkä oli enemmän vain ääntä ja uhoamista, kuin hampaiden käyttöä. Meidän koesuoritus siis vain hylättiin, mikä oli tavallaan helpotus, koska ehdin jo pelätä kilpailukieltoakin. Kisakirjani saatuani minun oli kuitenkin pakko kiiruhtaa autolle ja pakata kamat. Olisin halunnut kiittää tuomaria ja kaikkia paikalla olijoita tsempeistä ja sympatiasta, jota tilanteessa sain. Mutta en vain pystynyt avaamaan suuta, koska tiesin että alkaisin samantien itkeä. Sillä hetkellä en näet lainkaan tuntenut ansainneeni myötätuntoa. Kun vihdoin sain auton keulan kohti kotimatkaa, kyynelvirrat aukesivat ja vollotin ajaessani lähes koko puoli tuntia kestäneen ajon (ei huolta, olin kuitenkin ajokunnossa, ja noudatin tavallistakin tarkemmin liikennesääntöjä yms vaikka kyyneleet valuivatkin!). Päässä pyöri vain kysymys "miksi?!". Miksi Mina teki noin, miksi en osaa kouluttaa koiraani, miksi edes yritän kokeissa kun aina tulee tälläisiä ikäviä yllätyksiä yms. Se, että Mina olisi voinut pilata jonkun toisen huolellisesti valmistaudutun kokeen, oli ajatuksena ihan liikaa. Kaksi vuotta olin kerännyt rohkeutta lähteä taas kokeeseen, ja sitten aivan puskista koira keksii toteuttaa pahimman painajaiseni. Silloin heti kokeen jälkeen tuntui, että tämmöisestä luottamuksen rikkoutumisesta ei vaan voi toipua, joten ehkä olisi parempi vaan haudata Minan kohdalta haaveet pk-urasta.

Oli ehkä hyvä että olin sen viikonlopun yksin kotona. Lauantai meni ihan shokissa, ja sain omassa rauhassani itkeskellä suruni pois. Halusin kuitenkin kertoa tapahtuneesta somessa mahd pian, jakaa edes jonkun kanssa vähän sitä järkytystä itkun lomassa. Taas vain saamani tsemppiviestit tuntuivat niin väärältä: en ole ansainnut niitä, vaan minun oli syytäkin hävetä tapahtunutta. Seuraavana päivänä mieli oli jo hieman rauhoittunut ja saatoin alkaa pohtia tapahtunutta analyyttisemmin. Mikä oli voinut olla syynä Minan käytökseen ja olisiko se korjattavissa? Miten tätä voitaisiin treenata pois? Sitähän ei voi vielä tietää, saako Minan paikkista pomminvarmaksi, mutta ainakin sain rohkaisevia vinkkejä ja kannustusta tuleviin treeneihin. Myös koetottiksemme pari, tervu belgin ohjaaja oli minuun yhteydessä messengerillä ja kävimme vielä yhdessä vähän tilannetta läpi. Hän jopa tarjoutui maksamaan eläinlääkärikuluja, jos Minasta löytyisi jälkikäteen haavoja, ja pahoitteli omasta puolestaan koirien kähinöintiä. Taas minua hävetti, kun Minan aloittamaa konfliktia joutui "uhrikin" pahoittelemaan, mutta myöhemmin olin toisaalta iloinen siitä, että hän oli yhteydessä ja sain tietää että hän ei kantanut kaunaa ja että hänen koiransa oli tilanteen jälkeen aivan fine. Vaikka itse olin polkemassa itseäni suohon tapahtuneen johdosta, olihan se lohduttavaa, etteivät muut olleet samalla mielellä. Muutama päivä siinä epätoivon alhossa tuli kieriskeltyä, mutta vähitellen aloin yhä enemmän vain miettiä tulevia treenejä ja pähkäillä, mites tästä nyt lähtisi sitten paikkista opettamaan Minalle uusiksi. Työtä on luvassa, sillä toki heti tämän kuun lopulla on Oulussa holskujen (+hoffien) pk haun ja -jäljen rotumestaruudet. Aloin niitä aiemmin kesällä puuhaamaan Ouluun, jotta pääsisin ottamaan niihin osaa Minan kanssa. Nyt onkin sitten edessä mielenkiintoiset pari viikkoa, saapa nähdä ehdinkö tässä ajassa palauttaa luottamusta siihen, että Mina pysyisi paikkiksessa, vaiko ei! 

 Vain viikko tuon pk-hakukokeen jälkeen meillä olikin tokokoe. Ehkä tavallaan hyvä, että oli pakko tarttua härkää sarvista ja alkaa viimeistellä avoluokan tokoliikkeiden treenimme. Ruutua ja jääviä tuli käytyä treenaamassa yksin ja porukassa pitkin viikkoa. Tokossa on sentään se helpottava asia, että siinä suoritukset tehdään yksi koira kerrallaan ja ryhmäpaikkiksessa kaikki ovat liikkumatta. Ei siis pitäisi olla mitään syytä Minalla karata rivistöstä. Vaikka minulla on aina kauhea koejännitys, nyt tuon pk-tottiksen jälkeen olin jo niin kauhuissani toko-kokeen suoritusvuoroamme odottaessa, että olisin voinut pyörtyä. Mahani oli tavallistakin enemmän sekaisin ja jo edellisenä iltana olo oli oksettava. Onneksi tokokokeessakaan ei ollut kuin 4 avo-luokan koiraa (joista me toki viimeisenä, eih!) joten odotus ei ollut ihan tuntikausia kestävä. Paikkiksessa Mina oli lisäks reunimmaisena. Pieni jännitysmomentti iski, kun koirat jätettiin istumaan riviin ja kävelimme seisomaan ja näin että siinä vaiheessa rivin keskeltä oli yksi koirista hiippailemassa ohjaajansa perään. Kaikeksi onneksi Mina vain pienesti vilkaisi tuota hiipparoijaa, mutta keskittyi lähinnä katsomaan minuun. Tokossa kaikeksi onneksi seistään kasvot koiraan päin, joten ei tarvinnut nyt jännittää mitä selän takana tapahtuu. Mina sai paikkiksesta täyden kympin, hyvä aloitus kokeelle siis. Lopulta, kun meidän suoritusvuoro koitti yksilöliikkeissä, olin ihan puupökkelö kun kävelin kehään. Hyvä että muistin hengittää ja ekana liikkeenä oli toki seuraaminen, jossa liikkeenohjaajan sanomien suuntien tajuaminen tuntui vievän koko aivokapasiteetin. En muista suorituksesta hirveästi, mutta kokeen lopuksi toko-tuomarimme kehui Minan seuraamista erityisesti: hän oli siitä jopa kateellinen, siinä ei kuulemma ollut mitään korjattavaa, täyden kympin suoritus sekin! Muista liikkeistä selvisimme myös isommitta ongelmitta. Liikkeestä jäävänä asentona oli tässä kokeessa maahan meno: huh, se on ehkä Minalla varmin. Siinä kuitenkin liikkeelle lähtiessä olin taas aivan kankea ja liikuin jotenkin robottimaisesti, enkä yhtäkkiä muistanut, pitääkö odottaa että liikkuri kertoo milloin annan käskyn ja annanko sen itse. Kävelystäni tuli siis vähintäänkin oudon nykivää ja niin oli Minan maahanmenokin. Mutta se kuitenkin meni maihin, jes! Kaikkein epävarmin liike meillä oli ruutu: siinä on treenatessa tullut jos jonkinmoista suoritusta Minalta nähtyä. Nyt kokeessa se kuitenkin fokusoi aivan oikein ruutua kohti ja juoksi sen takareunalle, kuten on treenattukin. Kuten pelkäsin, se ei kuitenkaan pysähtynyt seisomaan ekalla käskyllä ja toisellakin käskyllä se vielä näytti aikovan ottaa askelia, joten komensin sen maahan, ja siinäkin taisin ehtiä antaa kaksi käskyä. Mutta Mina meni maahan ruutuun, joten tällä kertaa se ei mennyt meiltä nollille, hurraa! Myöskin edellisessä kokeessa rotumestaruus-tokoissa epäonnistunut hyppynouto meni nyt ongelmitta, vaikka kapula tipahtikin heitostani turhan lähelle estettä. Ja lopuksi merkin kierto, Minan lempiliike ehkä kaikista, meni myös kuten kuului. Olipa ihana saada antaa viimeinen vierelle-siirtymis-käsky ja koe oli osaltamme ohi. Tuomari kävi vielä pisteet läpi ja olin liikuttua siitä miten paljon hän kehui Minan suoritusta. Edellisen viikon epätoivon kyynelistä hypättiin nyt onnenkyyneleihin, kun tokokoe meni paremmin kuin olin uskaltanut toivoa, mikään liike ei mennyt nollille! Olin vielä pudota jakkaralta, kun pian pääsimme päättämään avoimen luokan kokeen ja jaettiin palkinnot: Mina tienasi pisteitä ykköstuloksen verran ja vieläpä oli luokkansa paras ja tuomari myönsi sille kunniapalkinnonkin. Ensimmäinen kp minun tokourallani ikinä  <3

Viime viikkoina on siis saatu seilailla koiraharrastajan tunneskaalalla ääripäästä toiseen. Välillä kyllä miettii, että onko tämä koiraharrastus ihan tervepäistä hommaa, että mille kaikelle tässä itsensä oikein vapaaehtoisesti altistaakaan. Jopa kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä kai se koirien kanssa on, aina voi tulla ylläreitä. Joskus yllättyy iloisesti ja joskus taas pettyy karvaasti. Mutta,  kuten eräs viisas koiranohjaaja minulle sanoi, "näistä voidaan oppia ja koittaa kouluttaa vieläkin paremmalle tasolle koirat". Kiitos vielä kaikille rohkaisevista sanoista ja tsempistä. Ne tuli tarpeeseen <3

Loppuun vielä kuvituskuviksi pari otosta Minan toko-suorituksesta heinäkuun rotumestis-kokeestamme (josta saimme raavittua kasaan vain kolmostuloksen avoimessa luokassa):







sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Katse kesäkauteen

Viikon päästä on jo juhannus, joten on jo korkea aika kerätä kevään ja alkukesän kuulumisia pakettiin. Loppukevät toki meni vielä hieman hiljaiselona, kun lähinnä kotoiltiin koirien kanssa ja kasvateltiin Minalle taas lihaskuntoa takaisin pentuprojektin jäljiltä. 

Toukokuussa ehdimme käydä myös yhden näyttelyn: sain kerrankin lomaa niin, että pääsimme lähtemään pääkaupunkiseudulle asti Palveluskoiratapahtumaan, joka pidetään aina helatorstaisin. Odotukset eivät toki olleet korkealla Minan suhteen, koska se oli aikalailla kaljuimmillaan siinä kuukausi pentujen luovutuksen jälkeen. Kaidan kanssa toiveissa oli kuitenkin päästä käyttö-luokasta jatkoon ja saada ensimmäistä kertaa ikinä Palveluskoiratapahtuman BIS-käyttökoirakehään myös pitkäkarvainen hollantilainen näytille. Nämä haaveet kuitenkin ampui virolainen tuomari Mardi Käret nopsasti alas: Minan turkin suhteen tuomari vaikutti ymmärtäväiseltä pentujen jäljiltä ja EH oli ihan hyvä tulos siihen nähden. Kaidastakaan tuomari ei kuitenkaan juurikaan löytänyt hyvää sanottavaa, vaan hän tuntui etsivän jotain aivan eri tyyppistä holskua. Kaidakin sai siis Erittäin Hyvän, joten saimme lähteä kotimatkalle tyhjin käsin. 

Onneksi sentään Palveluskoiratapahtuman paluumatkalta saimme edes jotain kotiinvietävää: olin sopinut Jyväskylään treffit tehtyäni kaupat facebook-kirppiksen kautta isommasta Kickbike potkupyörästä. Otimme siis potkuttimen kyytiin väliltä, niin päästään tänä kesänä treenaamaan vakavissaan myös sulanmaan vetohommia. Toukokuussa pääsimmekin heti koeajamaan menopeliä OPKY:n epävirallisissa sulanmaankisoissa viime syksyltä tutulla 2 kilometrin radalla. Mina oli heti vetovalmiina ja se pinkoikin uusi potkutin perässään hyvän ajan, reilut 15 sek nopeamman (5.43,4) kuin viime syksyn paras aikamme oli! 


 
Vaikka työt ovat haitanneet harrastamista, ehdittiin kuitenkin Minan kanssa osallistua OPKY:n hakukurssille, jossa vetäjänä oli Anni Malkamäki. Oli ihanan virkistävää päästä säännöllisiin hakutreenihin, jossa joku muu osaa kertoa, millainen treeni voisi olla Minalle hyvä. Vahvistettiin nyt kurssilla Minan ilmaisun kestoa, suoraa etenemistä, hallintaa sekä vähän piilojakin saatiin treenailtua. Paljon meillä on vielä tekemistä, muta ehkä kesän lopulla voitaisiin olla siinä pisteessä, että voitaisiin taas käydä kokeilemassa hakukokeessa koularin tienaamista. 

Myös tokohommia ollaan yritetty nyt ahkerasti kertailla. Enimmäkseen on tehty "olohuonetreeniä", mutta kesäkuussa päästään taas kimppatreeneihin ulkokentille. Heinäkuun ekana viikonloppuna on tulossa Hollanninpaimenkoirien Erikoisnäyttely Kajaanissa, ja samassa yhteydessä on tokon ja rallytokon rotumestaruuskokeet. Ilmoitin Minan tokon avoluokkaan jo keväällä. Sitä silmällä pitäen olin myös ilmoittanut meidät Oulussa toko&fysiikkaleirille, joka pidettiin viime lauantaina Sportdogs Areenalla. Leirillä pääsimme kolmen eri kouluttajan oppiin: Riikka Kivimäen, Maarit Karhu-Teiskon ja Jenni Ripatin. Tokon avoimen luokan liikkeistä haasteita meillä on ollut muunmuassa kaukokäskyissä, joihin ollaan nyt keväällä keskitytty tekemään uudet käskyt ja liikesuoritukset (niin että etutassut eivät liiku siirryttäessä istumasta maahan jne). Nyt tokoleirillä sain sitten uudet eväät: kuulemma avoluokan kaukoissa etujalat liikkumatta on haasteellisin variaatio suorittaa siirtymät asennosta toiseen, joten voisin hyvin unohtaa sen ja mennä hyvin vanhoilla käskyillä :D On kyllä huvittavaa, miten joka koulutuksessa tuntuu tulevan aina ihan eri ohjeet liikkeiden opetukseen ja monesti uudet ohjeet myös nollaa siihen asti treenatut jutut. Mutta koulutusmetodeja lienee yhtä monta erilaista kuin on kouluttajaakin. Pakostakin vain tulee kyllä mietittyä, että maksaako sitä turhasta kun osallistuu tälläisiin yhden päivän koulutuksiin, jossa saa ihan uudenlaiset treeniohjeet ja niiden kanssa sitten lähtee kotia pohtimaan, että hylkääkö siihen asti käytetyt opit ja alkaa opetella nyt saatujen ohjeiden kanssa, vai jatkaako vanhoilla ohjeilla (jolloin kallis koulutus menee sitten hukkaan). No, katsotaan nyt, tavoitteena on vaan tämän kesän (tai vuoden, koska tokokokeita näyttää olevan varsin harvassa) toko-tavoite olisi saada se kolme ykköstulosta avo-luokasta. Toivottavasti se ei osoittaudu aivan hirveäksi suoksi, jotta ensi talvena olisi sitten jotain motivaatiota alkaa pähkäillä voittajaluokan liikkeiden parissa!

Toko-Mina kävi treenileireilemässä



maanantai 10. huhtikuuta 2023

Puppy mission accomplished!

Näin jälkikäteen ajateltuna kului vain silmänräpäys siitä, kun Mina ennen joulua kävi Joensuussa treffeillä Ruuti-uroksen luona ja nyt pääsiäisenä 6 tomeraa holskunpoikasta jo lähti omiin koteihinsa ja me saatiin Mina takaisin kotiin! Juurihan pullat saatiin uuniin ja nyt ne ovat jo itsenäistymässä, mitä ihmettä?! Ehdimme tavata nuo Minan pienet joulupiparit sopivasti pitkänä perjantaina, ennen kuin ensimmäiset minionit siirtyivät onnellisten uusien omistajiensa huomaan. Veimme myös pentureppuihin mukaan teemanmukaiset jouluiset terveiset uusiin koteihin. Kaikki ottamani Joensuun reissun pentukuvat ja muitakin kuvia Minan pentuprojektin tiimoilta löytyy nyt albumista!

Vieläkin ihmetyttää, miten meidän pieni Mina saikin kasvateltua niin hienon lauman pieniä raitapaitoja, ja miten hyvin se otti mamman roolinsa ja vieroitukseen asti jaksoi leikittää pentuja ja tietenkin putsailla niiden naamat ruokailujen jälkeen. Pennut olivat itsevarmoja ja ihastuttavan sosiaalisia. Ja ihme ja kumma kyllä selvisimme pentukuume-koetuksesta: emme ottaneet itselle tästä pentueesta Minalle junioria kasvamaan rinnalle. Pentuja oli kyllä ihana pallutella ja sylitellä kasvattajan luona, mutta silti oli tavallaan huojentavaa ottaa kyytiin vain Mina (jonka kanssa sormet jo syyhyävät päästä jatkamaan tokotreenailua ja miettimään kesän hakutreenejä!) eikä niin paljon aikaa ja vaivaa vaativaa pentua sen lisäksi. Yksi aktiivisessa treenivaiheessa oleva holsku riittää siis edelleen tähän taloon kerrallaan. Siitä huolimatta tulee olemaan ihana päästä etänä seurailemaan pentujen kehitystä: yksi pennuista kaiken lisäksi muutti Oulun seudulle, joten toivon mukaan pääsemme myös tapaamaan Minan jälkikasvua jatkossakin 💖

Siinä missä Mina solahti mammakoiran rooliin täysin ongelmitta, ihan yhtä sujuvasti se palasi kotiin ja pennuttomaan arkeen. Kotona löytyivät heti kaikki tutut paikat ja elkeet ja lähinnä vain solakoituneesta olemuksesta ja kasvaneista nisistä huomaa, että se juuri kävi synnyttämässä kasvattamassa puolentusinaa pikkuholskua maailmaan. Toki näin ensimmäisinä päivinä pentureissulta paluun jälkeen sille on maistunut uni, mutta muutoin se on kuin ei olisi koskaan pois kotoa ollutkaan. Toivekkaana se on käynyt nuuhkimassa jo vaatekaapillakin, olenko kenties jo pukemassa treenihousuja jalkaan! Mammaloman jälkeen Mina vaikuttaa itsekin jo olevan hyvinkin valmis palaamaan arkeen ja treenihommiin.

Kevään mittaan olenkin ehtinyt hyvin kerätä treeni-intoa itsekin. Nyt alkuun toki riittää, että lähdemme kohottamaan Minan fyysistä kuntoa kesää kohti. Harmillisesti hiihtokelit alkavat olla tältä talvea ohi, mutta toisaalta sulanmaan vetohommat ovat juuri sopivasti piakkoin mahdollisia. Palveluskoirien kansallisten lajien puolella haun osalta toiveissa on kesän aikana saada Mina koekuntoon (eli haukkuilmaisu koevarmaksi) jotta vihdoin tälle vuotta saataisiin se HK1. Tokopuolta ennakoin jo hieman ja tilasin Minalle kotiintulolahjaksi Riemukaupasta vähän lisää varustusta tokon voittaja-luokkaa silmällä pitäen.  Kesän mittaan toivon mukaan saadaan tokopuolella avoimen luokan liikkeet hiottua niin, että TK2 saataisiin tehtyä, joten ensi talvena voitaisiin jo keskittyä voittajaluokan kimurantteihin liikkeisiin. Eihän sitä tiedä jos vaikka jonain vuonna päästäisiin tavoittelemaan jopa valioitumista tokossa!






lauantai 25. maaliskuuta 2023

Kevät keikkuen tulevi

Oulun korkeudella ei vielä talvi juurikaan ole väistynyt, mutta ajatukset ovat silti jo varsin keväisiä! Kova treenikuume alkaa jo heräillä, olisi intoa lähteä maastoon ja tokokentille kokeilemaan talven mittaan pohdittuja uusia treeni-ideoita. Onneksi aika on mennyt nopeasti, sillä yhtäkkiä Minalla onkin enää kaksi viikkoa jäljellä mammalomastaan! Juuri sopivasti pääsiäisviikonloppuna koittaa pentujen luovutusikä ja mekin päästään hakemaan mamma kotia. Niin paljon kuin pentukuume tässä kasvattajan pentupäiväkirjaa seuraillessa onkin herännyt, niin lopulta ehkä kuitenkin paras että pennuille oli ottajia jonoksi asti eikä meille tullut kiusausta ottaa joku "koditon" minioni. Toisaalta olisi varmasti ihana seurailla Minan pennun kasvua emänsä kanssa yhdessä, mutta toisaalta tulevaa sulanmaantreenikautta ajatellessa minulla tulee ihan takuulla olemaan kalenteri täynnä ihan vain Minan kanssa, jotta sen saisi sekä tokon avo-luokkaan että hakuun koekuntoon.

Pentupäiväkirjan ja somepostausten perusteella Minan pentue on kyllä varsin eläväistä sorttia: jos Mina oli vahvaviettinen synnynnäinen emä, niin ovat kyllä pennutkin elinvoimaisia ja pontevia hyvinkin nuoresta lähtien. Niiden tulevilla kodeilla tulee varmasti olemaan hauskaa, mutta varmasti myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita noiden hulivilien kanssa! Toivon kyllä hartaasti että Minan jälkikasvua tultaisiin tulevaisuudessa näkemään aktiivisesti niin koekentillä kuin näyttelykehissäkin edustamassa edukseen💖

Minan kotiutumista odotellessa saatiin mukavia uutisia rotuyhdistykseltä. Viime vuoden ansioiden perusteella palkittiin tuloksensa ilmoittaneet holskut kaikissa karvamuunnoksissa, ja yllätys oli melkoinen, sillä Mina nousi ykkössijalle (1/7) Vuoden Tokoholsku-kisassa! Emme olleet ehtineet kyllä käydä kuin parit alo-kokeet ja SM kokeessa saatiin TK1, ja yksi avoluokan koe, mutta tällä pienellä koerupeamalla pisteitä kertyi eniten ja vieläpä ainoana pitkäkarvaisena holskuna, kaikki muut 6 tokopisteensä kisaan ilmoittanutta olivat lyhytkarvoja. Vuoden Kotimaan Näyttelyholsku-kisassa Minan pisteet ylsivät sijalle 8/12.

Kaidan tulokset viime vuodelta kertyivät vain näyttelyiden veteraanikehistä, eikä niitäkään kierretty urakaksi asti, joten sijoitus Vuoden Veteraani kisassa oli 4/4. Kaksoisvoiton ottivat Kaidan sisarukset Sindi ja Ruusa, joilla kertyi huikeat pistepotit viime vuoden näyttelyistä. Muutoinkin Azurikojootit edustivat pitkiksiä vuoden koirakisassa mallikkaasti, sillä niiden lisäksi vain yksi muu pitkäkarva oli ilmoittanut tuloksensa mukaan yhdistyksen pisteenlaskuun. Mutta kyllä näiden kojoottien kanssa kelpaakin pitää pitkäkarvojen lippua korkealla, oli sitten kyse näytöstä tai käytöstä ✨💪








maanantai 20. helmikuuta 2023

We proudly present: Mina & Minions!

Minan pentuprojektin aikana ehdin jo välillä hermoilla, että mitenhän hermoja raastavaa on seurata pentujen syntymää etänä ja että varmaan stressaisin itseni tärviölle jos synnytys venyisi pitkäksi. Niinpä oli varsin mieltä keventävää saada noin viikko sitten lounasaikaan viesti, että ekat pennut tupsahtivat jo aamulla maailmaan! Eli se menikin helposti ja ilman että tiesin edes jännittää kotikatsomossa! Terve, ongelmaton pentue oli tilattu ja Minahan sen sitten toimitti odotukset ylittävästi 😍 Pari viimeistä pentua kuudesta putkahti maailmaan samalla kun viestittelimme kasvattajan kanssa ja sitten homma olikin paketissa. Mina suhtautui hommaansa ilmeisen vakavasti ja antaumuksella: se hoiti niin synnytyksen, pentujen putsailut kuin imettelytkin mieluiten omatoimisesti ilman ylimääräisiä välikäsiä. Eipä voisi olla ylpeämpi mamma Minasta, siitä kuoriutui kypsässä reilun neljän vuoden iässä näköjään täydellinen emä!

Pennut ovat nyt siis tasan viikon ikäisiä. Isoja, eläväisiä ja niin kauniin värisiä mustamaskisia raitapaidan alkuja ne ovat ovatkin, että kuvia katsellessa sydän sulaa väkisinkin 💖

Kasvattajan pitämää pentupäiväkirjaa ja Minan minioneiden kehitystä pääsee seuraamaan kennelin kotisivuilla:  www.azuricoyotes.fi/topic/pentuepaivakirjat/2023-ruuti-x-mina-pentuepaivakirja/

Kuvat © Sanna Varis Jørgensen


sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Kaida 9 vuotta!

 Uskomatonta kyllä, Kaida muorilla tuli mittariin jo 9 vuotta! Synttäreiden kunniaksi seniori pääsi eilen uintireissulle koirauimalaan, ja olihan sillä kivaa kun sai yksinään polskia. Tänään oli tarkoitus käydä hiihtoreissulla Kaidan kanssa, mutta helmikuinen vesisade vesitti sen suunnitelman. Sen sijaan teimmekin pitkän metsälenkin ja Kaida sai kanniskella keppejä sydämensä kyllyydestä. Ja lenkin jälkeen oli kakun vuoro, tällä kertaa ei edes tarvinnut jakaa herkkuja pikkusiskon kanssa :D Toivotaan että meillä on vielä monet synttärit edessäkin juhlittavana ja Kaida pysyisi terveenä seniorivuotensa!



Joensuusta ollaan saatu välillä tilannepäivityksiä. Minalla on edennyt hyvin mahan kasvatus ja pikkuhiljaa kai alkaisi olla jo synnytyksenkin aika. Ei kuitenkaan näin pentueen isoäidin (eli Kaidan Ruusa-siskon) synttäriksi pennut sentään syntyneet sopivasti. Onneksi tuli vietyä Mina kasvattajan hoiviin hyvissä ajoin jo reilu viikko sitten, sen jälkeen sillä on maha venähtänyt huomattavasti ja nyttemmin junareissu olisi ollut varmasti tukalampi mama-to-be:lle. 

Alla kasvattaja Sannan kuva Minasta mahoineen tältä päivää. Eiköhän siellä useampi joulupipari ole uunnissa koosta päätellen 😁

Kuva @ Sanna Varis Jørgensen