keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Hakutreeniä holskun kanssa eleettömästi

Tutustuin hakuharrastukseen ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten Nuutin kanssa. Corgi ei vain ollut omiaan juoksemaan maastossa, joten tavoitteellisemmin aloin hakuun perehtyä hollantilaisen pitkäkoiven tultua taloon. Kävimme Kaidan kanssa alkuun muutamaan otteeseen treeneissä, joissa sain opastusta peko-puolella hakuilevilta tutuilta koiraharrastajilta. Tuolloin näin, miten osa hakuharrastajista opettaa koiran hakemaan maalimiestä hyödyntäen erilaisia näkö- ja ääniapuja antavia aaveita. En itse kokenut sitä omaksi tavakseni, joten kun osallistuimme pk-yhdistyksen haun alkeiskurssille, olin tyytyväinen kun siellä hyödynnetty metodi oli niin sanottu eleetön hakukoulutus - jota ilmeisesti myös moderniksi hakukoulutukseksi kutsutaan. Ajattelin hieman avata sitä, miten me olemme Kaidan kanssa tässä eleettömässä haussa oppineet!

Ensimmäiset alkeistreenit
Hakukurssin alussa toukokuussa 2015 Kaida oli reilun vuoden ikäinen. Tallasimme aluksi kaksijalkaisten osallistujien kesken ehkä noin 30 metriä leveän ja 50 metriä syvän kaistaleen kauttaaltaan. Maalimies meni valmiiksi takarajalle piiloon puun juurelle. Hakuradalle tultiin koira kytkettynä ja siinä vaiheessa Kaida sai kiskoa remmissä, sillä oli vain hyvä että se oppisi tulemaan keskilinjalle innokkaana, ilman käskytystä ja kieltoja. Hallintaa ehtisi opettaa myöhemmin.  Ensimmäinen harjoitus oli simppeli: otin koiran vierelle keskilinjalla, siirryin sen kanssa rintamasuunta metsään päin, ja samaan aikaan annoin selkä suorana koiran vierellä seisten käskyn "haku" ja päästin koiran irti. Koiraa ei työnnetä, ohjata kädellä tai houkutella syöksymään metsään, pelkästään siis päästetään esim. ote pannasta tai valjaista irti. Eleettömyys oli välillä yllättävän vaikea ohjaajalle oppia, joka meinasi heilua, huitoa ja kumarrella huomaamattaan ;) Myöhemmin opin myös tarkkailemaan sen verran koiran käytöstä, että annoin käskyn ja päästin siitä irti silloin, kun sen katse oli suunnattu metsään kohti tallatun kaistaleen takaosaa, jolloin se lähti suoraan sinne minne nokka näytti.

Tietenkin, kun tilanne oli nuorelle koiralle uusi, se ei aluksi ensimmäisessä treenissä tiennyt mitä tehdä. Kaida jäi irrotettuani otteen nuuhkimaan varvikoita lähistölläni ja koetti etsiä keppejä heiteltäväksi ynnä muuta ylimääräistä. Osa muista treenaavista aloittelijakoirista tajusi lähteä tutkimaan tallattua aluetta itsenäisesti. Kaidaa avustin siten, että jos se palasi luokseni, eli ei edennyt metsään päin, otin itse muutaman askeleen eteenpäin metsään, edelleen selkä suorana ja eleettömästi, toistaen käskyn "haku". Kaida tutki taas vähän laajempaa aluetta, mutta palasi aina takaisin lähelleni. Aina jos koira eteni edelläni, pysähdyin seisomaan sijoilleni, ja etenin vain jos koira tuli vierelleni tai yritti palata keskilinjalle päin eli taaksepäin. Tällä tavoin "saatellen" menin lähes maalimiehen piilolle asti. Vainuttuaan maalimiehen Kaida epäröi ensin, mutta havaittuaan maalimiehen tarjoilevan ruokaa, se meni piilolle iloisesti häntä heiluen. Maalimies siis palkkasi reilusti piilolle saapuvan koiran koiran,, ohjaajan pysyessä edelleen aika eleettömänä. Koiralle haluttiin opettaa, että metsässä se maalimies oli huippu juttu, ohjaaja vain jossain taustalla tylsänä seisoskelijana. Koiran siis kannatti suunnata tarmonsa maalimiestä kohti, eikä tukeutua ohjaajaan.

Seuraavilla treenikerroilla toistettiin samaa kaavaa. Tutussa maastossa Kaida muisti nopeasti, mitä viimeksi oli tehty, ja jo keskilinjalta irti päästyään kirmasi tutulle piilolle. Tätä toistettiin parin treenin verran, välillä tehden pistoja myös toiselle puolen keskilinjaa toiselle tallatulle kaistaleelle ja siellä odottavalle maalimiehelle. Kurssin neljäntenä treenikertana vaihdomme maastoa hieman haastavampaan. Metsä oli tiheämpää, osin soista ja yksi piilokin oli matalan ojan takana. Kaida meni hämilleen uudessa maastossa, eikä osannutkaan irrota luotani. Ensimmäisen piston saattelin taas koiraa eleettömästi lähes piilolle asti, ennen kuin se hoksasi mistä oli kyse. Sen jälkeen uusi pisto samaan paikkaan meni ongelmitta. Viimeisellä kurssikerralla tehtiin pisto vielä uuteen maastoon ja nyt Kaida jo ymmärsi, mitä tehdä ja etsi sieltä maalimiehen vauhdilla, edeten omatoimisesti tallatun kaistaleen perälle.

Tällä alkeistreenillä siis rakennettiin koirille vahvaa maalimiesmotivaatiota, eli opetettiin koirille että on parasta ikinä löytää tallatulta alueelta tyyppi! Koirat saivat itse oivaltaa treenin tarkoituksen, eli vahvistimme myös koiran kykyä löytää ratkaisut itse, sen sijaan että olisimme koko ajan helpottaneet hakua esim. ääni- tai näköavuin. Kaida ei nykyäänkään missään vaiheessa jää hakuradalle odottelemaan, josko se kuulisi tai näkisi vinkkiä maalimiehen sijainnista: se etsii ilmavainulla tehokkaasti tallatun alueen läpi, kunnes maalimies löytyy. Haamuilla ja ääniavuilla koira kyllä saadaan houkuteltua helposti maalimiehen luo, mutta itse koen että tällä eleettömällä metodilla koira oppii nimenomaan itse sen haun idean ja se ruokkii etsintämotivaatiota.


Ilmaisua ja lisää eleettömyyttä
Hakukurssin aikana teimme kerran pelkän ilmaisutreenin kentällä ja kerran metsässä hakutreenin päätteeksi. Varsinaiseen ilmaisun opetukseen lyhyt kurssi ei kuitenkaan venynyt, vaan se jäi opeteltavaksi omatoimisesti.  Koska tuolloin kävimme Kaidan kanssa myös purutreeneissä jossa sitä opetettiin haukkumaan maalimiestä painostavasti, päätin kouluttajan neuvosta ottaa hakuun ilmaisuksi rullan. Vaikka hollantilaiselta helposti haukku irtoaakin, en uskonut rullankaan olevan sille ongelma, sillä Kaida pitää noutamisesta ja juoksemisesta.

Kentällä Kaida haki letkunpätkiä avustajalta ongelmitta. Pakko kyllä myöntää, että metsän ulkopuolella en juuri muistanut/jaksanut/viitsinyt etc. ilmaisua juuri opetella, se oleellinen "Ai niin, sitä ilmaisua olisi voinut treenata.." tuli aina vasta matkalla seuraaviin hakutreeneihin. Viimeisellä kurssikerralla kuitenkin kouluttaja halusi testata, mitä Kaida tekisi metsässä rullan kanssa. Hän meni letkunpätkän kanssa ehkä 10 askelta metsään, kyykistyi ja minä lähetin Kaidan haku-käskyllä keskilinjalta. Kaida kirmasi maalimiehen luo, nuuhki tätä, bongasi rullan, nappasi sen ja toi minulle. Ohjeiden mukaan otin rullan, kytkin koiran (samalla kun se käänsi itse rintamasuuntansa takaisin maalimiestä päin) ja annoin samaan aikaan käskyn "näytä". Ja koirahan näytti. Iloisesti Kaida juoksi takaisin maalimiehelle ja sai palkan. Rullailmaisu siis luonnistui siltä heti. Näytölle lähettämisessäkin ohjaajan piti opetella olemaan hosumatta turhia: simppelisti toisella kädellä rulla koiran suusta pois, ja toisella kädellä liina valjaisiin kiinni. Samaan aikaan, kun liinan metallinen lukko kilahtaa kiinni, annan käskyn "Näytä" ja koira oppii jo siitäkin äänestä ottamaan suuntimat takaisin kohti piiloa.

Kuva: Lotta Poikela
Paljoa sen enempää ei Kaidalle tarvinnut näytön alkeita treenata, se kun näytti osaavan ne opettamattakin.
Olin toki kuullut ilmaisuliikkeiden pätkimisestä ja takaperinketjuttamalla opettamisesta jne, mutta myönnettäköön että jätin ne väliin. Koska Kaida itse metsässä oivalsi homman jujun, en nähnyt tarpeelliseksi sotkea sen pääkoppaan jankkaamalla liikkeitä kentällä erikseen. En tosin missään nimessä kehoita muita tekemään samoin hakutreenauksessa! Minulla vain kävi tuuri, kun laiskana yksinkertaistin treenin ja koira silti sattui oppimaan sen oikein. Toisenlaisen koiran kanssa lopputulos olisi voinut olla sekametelisoppa, jonka korjaaminen olísi ollut pitkä ja kivinen tie.

Aluksi rullan kanssa treenattiin näyttöä helpolla piiloilla, maalimiesten ollessa näkösällä 10-20 metrin päässä keskilinjalta. Treenasimme siis suosiolla ihan vain näyttöjä, ilman että sama treeni sisälsi varsinaista etsintää metsässä. Jos maalimies oli täysin piilossa ja hänen löytämiseensä meni aikaa, Kaida ei välttämättä enää hoksannut rullaa tältä ottaa. Aina ei siis treenissä mennyt niin kuin piti, vaan näytötkin vaativat toistoa ja lisää toistoa. Vaikka Kaida suht helposti kasteluletkun pätkistä tehtyjä irtorullia kanniskelikin, se tiputteli niitä herkästi vähän ennen keskilinjalle tuloa. Olin jo tuskastua pudotteluun, kunnes suosiolla vaihdoin paksumpiin kankaisiin irtorulliin, jonka sai pistoolilukolla pantaan kiinni. Sellaisen rullan Kaida toi alusta saakka käteeni asti ongelmitta, eli ruotsalainen kiintorulla se olla pitää! Norjalainen rulla on yleensä sellainen oranssi letkunpätkä, joka on molemmista päistä kiinni hakukoiran pannasta. Ruotsalainen versio on ymmärtääkseni tämä meidän käyttämä, eli minipatukka on kiinni vain toisesta päästään pannassa ja heiluu koiran kaulalla vapaasti. Yllättävän hyvin Kaida oppi sen, että se poimii maalimiehen luona pannassaan roikkuvan rullan suuhunsa. Meidän pitäisi kuitenkin ehkä useammin tehdä treeniä myös irtorullilla, joka on siis maalimiehellä piilolla valmiina. Koira oppisi näin varmistamaan maalimiehen, tarkistaessaan että onko tällä rullaa tarjolla vai ottaako se pannassa roikkuvan rullan. Toisin kuin pelkäsin, Kaidalla on ilahduttavan vähän taipumusta valeilmaisuun, eli että se ottaisi rullan suuhun vaikkei ole maalimiestä löytänyt. Toisaalta niitäkin tilanteita on varmasti ennen pitkää luvassa, kun hakutreenaus jatkuu ja vaikeutuu.

Palkkauksesta ja uusista kiemuroista
Tänä vuonna aloin käyttää ruokapalkkana kissanruokaa, jonka maalimies tarjoilee. Se on selvästi houkuttelevampi palkka kuin pelkät nakinpalat Kaidalle. Ja koska raitapaidalla selvästi on yksi tietty lempipallo, se saa sen viimeisen maalimiehen löydettyään. Useimmissa hakutreeneissä teen 4 pistoa eli Kaida etsii 4 maalimiestä, joilta sai ruokaa ja viimeiseltä myös superpalkkana pallonsa. Tyhjiä pistoja tehdään väliin silloin tällöin. Etenkin ennen hakukoetta aloin muuttaa palkkausta siten, että ruokarasia olikin minulla ja koira sai sen otettuaan perusasennon vierelläni maalimiehen vierellä. Nykyään ruokapalkka tulee vaihtelevasti joko maalimieheltä tai minulta, jotta koiralla kuitenkin säilyy motivaatio nimenomaan maalimiestä kohti. Välillä olisi hyvä toki myös harjoitella palkattomuutta, eli treeneissäkin palata onnistuneelta pistolta ilman välipalkkaa. Kokeessahan koiran pitää etsiä maalimies toisensa perään ilman palkkaa välissä.

Kuva: Lotta Poikela
En ole  vielä saanut opetettua Kaidalle juurikaan risteilyä keskilinjan yli, eli että koira jatkaisi käskystä hakemaan keskilinjan toiselle puolen käytyään toisen puolen läpi. Keskilinjalla hollannikas hakeutuu aina ensin luokseni ja lähtee viereltäni toiselle puolen. Yliheiton opetus on siis meillä to do-listalla tulevaisuuden treeneissä, jotta hakualueen läpikäynti nopeutuisi. Myös esimerkiksi umpipiilot ja tyhjien piilojen opettelu on meillä vielä työn alla. Tuurilla seilasimme ensimmäisestä hakukokeesta hyväksytysti läpi, mutta seuraaviin koettelemuksiin on paremmin tiedossa, mitä kohtia hakuradalla meillä pitää hioa.

Haku on kiehtova laji ja eleetön kouluttaminen siinä sopii minulle ja Kaidalle erinomaisesti. Olemme saaneet korvaamatonta apua pariltakin kouluttajalta (erityiskiitos alkeiskurssista opettajillemme J.Huuskolle ja M.Faariselle!) ja tietenkin kanssa treenaajilta, joilta saa aina hyödyllisiä vinkkejä treenin aikana. Hakua ei voi treenata koiran kanssa kahdestaan, vaan tässä lajissa tarvitaan aina seuraa ja kanssatreenaajat ovat isossa roolissa muiden koirien kouluttamisessa. Jokainen hakua treenaava on velvollinen vuorollaan pötköttelemään pensaanjuurella itikoiden syötävänä, jotta muidenkin koirat saavat arvokasta oppia ;) Hyvä ja motivoitunut hakutreeniporukka on siis kullanarvoinen. Kiitos tätäkin kautta kaikille minun ja Kaidan kanssa treenanneille ja hakuharrastuksen saloihin perehdyttäneille :)


Vauhdilla hakuilemaan! Kuvan otti Lotta Poikela

Koiranilma joka kelillä!

Ulkoilukelit näin syksyiseen aikaan voivat olla mitä vain. Viime viikolla Oulussa oli ensin rantakelit, kun merivesi on matalalla niin paljasta hiekkarantaa riitti koirille temmellyskentäksi:



 Tänä aamuna näkymät oli valkeammat, sillä aamuyöstä oli Ouluun vihdoin sadellut ensilumi! Sekös vasta innosti koiria hepuloimaan, pyörimään maassa ja tietenkin maistelemaan lunta:




Videomateriaaleja niin biitsi- kuin lumileikeistäkin löytyy youtubesta:
www.youtube.com/watch?v=PVJjbRlMB6c
www.youtube.com/watch?v=UPQ9LCcQZyc



lauantai 15. lokakuuta 2016

Se pieni ero / That minor difference...

Tulin vasta pohtineeksi, että mikäli emme olisi kuvauttaneet Kaidan selkää terveystutkimusten yhteydessä, se olisi edelleen varteenotettava jalostuskoira. Sillä on nyt reilu 2,5 vuotiaana vakuuttavaa näyttöä kyvyistä ja ulkomuodosta niin pk-kentältä kuin näyttelykehistäkin vallan riittämiin. Luonne on kohdallaan, terveys on erinomainen ja luusto (muutoin kuin selän osalta) priimaa. Noiden meriittien osalta sillä olisi paljon annettavaa rodullensa. Toki sen selkälihakset ovat välillä vaatineet hierojakäyntejä, mutta niinhän monella treenaavalla koiralla, eikös? Jos vain selkää ei olisi kuvattu, sitä voitaisiin pitää kaikinpuolin terveenä yksilönä, sillä spondyloosi ei näy ilmiasussa mitenkään.

Pitkäkarvaisilta holskuilta ei vaadita rotuyhdistyksen jalostussuosituksissa kuin lonkka- ja kyynärkuvaustulokset. Aika monen viime vuoden pentueen vanhemmilta onkin tutkittu vain nämä, eikä kaikissa yhdistelmissä ole käytetty vain A/B tai 0 tuloksisia koiria. Toki epävirallisesti selkiä on voitu tutkia, mutta koska ne tulokset jäävät tällöin pitkälti omistajien pöytälaatikkoon, niin ne vastaavat tutkimatonta minulle. Mitä jos Kaidankin selkä olisi jätetty kuvaamatta? Jos itsekin osaisin elää kuplassa, jossa kuvaamaton tarkoittaa tervettä? Olisi tehty parin vuoden päästä pentue huoletta, olisin saanut Kaidan pennusta itselle seuraavan harrastuskoiran kasvamaan. Jos sen jälkeen olisi selkäkuvaus tehty ja spondyloosi löydetty, niin olisi voitu harmitella, mutta olla samalla tyytyväisiä siitä, että on uusi sukupolvi kasvamassa, toivon mukaan ilman selkäongelmia. Näinkin lukumääräisesti pienessä rodussa lupaavia yksilöitä ei varmasti helposti jätetä jalostuksesta pois, ei ainakaan pitäisi. Terveen ja sairaan välillä kuitenkin on se pieni, oleellinen ero.

Tieto lisää tuskaa, niinhän sitä sanotaan. Kaidalla on spondyloosi-leima papereissa, joten jalostushaaveet on pitänyt haudata ja syvälle. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä kuvauttaa virallisesti omat koirani, oli niillä jalostushaaveita tai ei. Mitenkäs rodun teveyttä voitaisiin parantaa, jos terveystuloksia ei ole? Väkisin tulee mietittyä, että jos ja kun Nuutin jälkeen avautuu taloudessa toisen koiran paikka, löytyykö Kaidan rinnalle yhtä pätevää peliä näyttöön ja käyttöön rodun sisältä. Vai pitääkö taas alkaa etsiä muuta rotua, joka vastaa kriteereitäni? Onneksi minun ei tarvitse murehtia sitä nyt, vaan voin toistaiseksi keskittyä nauttimaan täysin siemauksin koiraharrastuksesta upean hollantilaisemme, joka on täyttänyt kaikki odotukseni rodustaan, kanssa!

Loppukevennyksenä nukkuva hollantilainen, joka ei ota asioita liian vakavasti :D
Sleeping dutchie who does not take things too seriously :D
Briefly in English: I have wondered that if we hadn´t took Kaidas spinal column X-rays, she might still be considered as a promising breeding bitch. She has excellent temper, she is already Finnish Show Champion and also done well in working dog sports. She is healthy and other X-rays (except spondylosis in spine) proved her to be in excellent condition physically. Finnsh breed club demand only hips and elbows X-rayed from breeding dogs, so we could have left the spine out from pics and she would be suitable for breeding. I would have loved to have her little son or daughter as my next training companion! 

Personally I think that every dog should be X-rayed (hips, elbows, spine, everything) no matter if  they are used for breeding or not. In future I will keep on X-raying my dogs even though the results might not always be happy ones. Right now, as Kaida is with spondylosis, she is out of breeding lists. It is very sad and feels so unfair. But there is nothing to do: I have to find the next dog elsewhere.  Now I hope that I don´t need to change the breed again to find a suitable sporting dog for my standards. But before all that worrying I can enjoy training with our super dutchie Kaida. She is all that I ever could hope from a dutch shepherd!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

MH-luonnekuvaus: check.

Reissu Maaningalle MH-luonnekuvaukseen on takana onnistuneesti. Allekirjoittanutkaan ei eksynyt ajomatkan aikana, vaikka meinasikin lyödä vetoa sen puolesta! Aikataulu paukkui kuitenkin sen verran, että saavuimme kuvauspaikalle juuri kun Kaidaa aiempi koira oli aloittanut, joten jouduimme odottelemaan sen reilu puoli tuntia auton luona. Ja samantien kun edellinen kuvaus loppui, meidät käytiinkin huutelemassa sirun tarkistukseen. Ohjaaja ehti häthätää käydä puuceessä, heittää videokameran kuvausta seuraamaan tulleelle kaverille ja sen jälkeen meidät ohjattiinkin aloituspaikalle.

Luonnekuvauksen video löytyy Youtubesta (valitettavasti kamerasta unohtui äänet offille, vasta ihan pari viimeistä videopätkää on äänten kera). Yleisesti ottaen Kaida oli kuvauksessa aikalailla sellainen kuin oletinkin. Koska olimme juuri ajelleet reilu 3 tuntia autolla, Kaidalla oli varmaan ylimääräistä virtaa eikä se olisi malttanut olla paikoillaan. Kolmen minuutin paikalla seisominen aktiviteettitaso-testissä oli koirasta selvästi tylsää ja se piippasi jonkin verran. Seisoskelun ja ympäriinsä kävelyn sijaan Kaida olisi varmasti mieluiten lähtenyt kirmailemaan ympäröivään metsään ja etsimään heiteltäviä keppejä! Onneksi testin aikana se malttoi kuitenkin pysyä luonani eikä huidellut omille teilleen etsimään jännempää puuhaa.

Koska Kaida on jo reilu 2,5 vuotias ja sen kanssa on treenattu paljon, näkyi koulutustausta kuvauksessa. Esimerkiksi alun takaa-ajotestissä, jossa koira saisi lähteä jahtaamaan mutkittelevaa viehettä, Kaida kyllä hypähti sen perään mutta kääntyi samantien katsomaan ohjaajaa varmistaakseen, että saiko niin tehdä :D Nykyisin Kaida myös osaa leikkiä kiitettävän aktiivisesti myös vieraiden ihmisten kanssa: testihenkilöiden kanssa se kiskoi lelua kilpaa ihan kunnolla. Lelun saatuaan se kuitenkin palauttaa sen mieluiten minulle, eikä mene tarjoamaan sitä takaisin testaajille.

Itseäni jännitti ehkä eniten luonnekuvauksen haalari- ja äänitestit. Kuten perinteisessä luonnetestissä, myös MH:ssä katsotaan miten koira toimii, kun sen kuonon eteen yhtäkkiä lävähtää haalari tai rämisevä peltilaite alkaa pitää meteliä kun koira on sen kohdalla. Haalarin kohdalla Kaida pisti kunnon puolustushaukun pystyyn (harmi ettei se kuulu videolla), mutta ei kuitenkaan lähtenyt peruuttelemaan kauemmas. Se tuli itse haalarille kun olin siirtynyt sen eteen ja haisteltuaan sitä jätti sen jatkossa täysin huomiotta. Räminälaitteella Kaida nuuski laitetta pariin otteeseen uudelleen ohikulkiessamme, muttei siitäkään näyttänyt jäävän mitään pelkotiloja. Ampumisiin Kaida reagoi hieman: se kääntyi katsomaan ääneen suuntaan, mutta jatkoi kuitenkin leikkiä välinpitämättömänä. Etenkin siinä vaiheessa, kun lelu meni ohjaajan takin alle, Kaida selvästi uskoi meidän olevan tottistreenissä ja tarjosi heti seuraamista sivulla :D

Alla vielä lyhyesti Kaidan tulosrivi. Lomakkseessa numeroarviot kuvaavat pääosin reagoinnin voimakkuutta, eli 1=ei reaktiota ja 5=iso reaktio. Joissain kohden iso reaktio oli positiivinen asia (esim leikissä) ja joissain huono (esim. smpumisessa). Kaidan tuloksia voi myös vertailla sen sisaruksiin kasvattajan kotisivuilla pentueen MH-profiilissa, jahka Kaidankin (Alysrazor) tulokset lisätään taulukkoon. Sivulta myös näkee arvosanojen sanalliset kuvaukset.




maanantai 3. lokakuuta 2016

Syyskuulumisia

Syyskuu sujui koirilla alkukuun jälkeen rennoissa tunnelmissa. Hakukokeen jälkeen taisin käydä Kaidan kanssa kerran tai kaksi tottistelemassa ja Nuutin kanssa kaverikoirakeikalla, mutta muutoin koirat ovat saaneet laiskistua kotioloissa. Sohvannurkat tyynyineen ja viltteineen ovat olleetkin ahkerassa käytössä, kun koirat ovat tyytyväisenä vetäneet unta palloon. Pari päivää ehdin piipahtaa Kuusamossa koirien kanssa "syyslomalla". Kaidalla ei näytä olevan ongelmia siirtyä aktiivisesta treenikaudesta suoraan anti-aktiivisiin viikkoihin. Se on ottanut kaiken levon kannalta ja lähinnä päivälenkeillä sitten purkanut ylimääräistä energiaa juoksemiseen ja keppien raateluun.

Nyt kuitenkin opiskelukiireet ovat takana ja lokakuu pyörähtänyt käyntiin, joten ehkä taas jaksaa aktivoitua treenaamaan! Olisin ilmoittanut Kaidan hakukokeeseen marraskuun alkuun, mutta olin liian hidas ja paikat ehtivät mennä. Olemme kuitenkin varasijalla, joten katsotaan päästäänkö vielä tälle vuodelle kokeeseen. Ekan kokeemme perusteella on ainakin helppo tietää, mitä kaikkea meillä on esimerkiksi hakutreeneissä vielä tehtävää, joten treeniohjelman kanssa ei tarvi pähkäillä liiaksi ;)

Ensi viikonloppuna on Kaidan MH-luonnekuvauksen aika. Mielenkiinnolla odotan lauantaita ja Maaningan reissua. Harmillisesti Marko ei saanut töistä vapaata reissulle, mutta sain kuitenkin värväyttyä paikanpäälle Kaidan sisaren omistajan meille videoimaan suorituksen. Pari tämän pentueen koirista on jo MH:ssa käynyt, joten saa nähdä onko Kaida tulosten perusteella samasta puusta veistetty. Toisaalta hieman arveluttaa, koska olen Kaidan kanssa niin paljon treenannut, että tajuaako se saavansa toimia testissä vapaasti? Vai ajatteleeko se meidän olevan taas kerran treeneissä ja istuuko se koko testin vierelläni perusasennossa ja odottaa minulta lupaa toimia? :D

                                     Koirat Kuusamossa lomailemassa ja nauttimassa syyskeleistä :)