keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kuin viimeistä kesäpäivää...




Kesä on mennyt hurauksessa. Heinäkuu oli Oulussa niin helteinen, että töissäkäynnin ohessa koiria tuli käytettyä vain pienillä lenkeillä. Jopa myöhään illasta keli oli usein liian kuuma, että Kaidaa olisi voinut päästää juoksemaan, treenailusta puhumattakaan. Elokuussa työkiireet jatkuivat, mutta pääsimme sentään jonkun verran tekemään hakua ja tottista. Loppukuusta otimme ohjelmaan taas myös viestin treenaamisen, sillä syyskuun puolivälissä Oulussa on kauden ainoa sopiva viestikoe jossa voisimme käydä taas yrittämässä koularin hankkimista. Viime vuodesta ainakin on viisastuttu, ja hoksattu lähteä treenaamaan viestiäkin ilman huutelua ja ääniapuja. Motivaatiotreenillä onkin saatu nopeasti kehitystä aikaan ihan vain parissa treenikerrassa!

Ai niin, kävimmehän me heinäkuussa Ruotsissakin näytelmissä. Siitä ei jäänyt kerrottavaa jälkipolville: Kaidan tulos oli superhelteisessä kelissä ja juoksuja edeltävässä nakuturkissa valioluokasta sileä ERInomainen. Ei siis SertinArvoista eikä näin ollen pääsyä paras-narttu kehään; voiton vei avoluokan ruotsalainen pitkisnarttu. Jo toisen kerran vedimme vesiperän Ruotsista, ei oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Nyt oli ensimmäinen (ja samalla katkerin) kerta kun tuomari rokotti noin kovasti Kaidan nylkyturkista. Kuuman kesänmyötä tyttö oli kieltämättä todella naku, mutta pakko oli silti yrittää. No, ensi vuonna taas sitten varmaan uusi yritys saada se Ruotsin serti ja sen myötä Pohj MVA ja CIB.

Vaikka lämpimät kelit näyttävät jatkuvan Suomessa nyt syyskuullekin, niin syksyn tuntua on jo ilmassa. Ja samalla kesän kääntyessä kohti talvea, on myös meidän taloudessa jouduttu tekemään raskaita päätöksiä. Nuutti-corgimme on saanut nautiskella kesän lämmöstä, mutta ikävä tosiasia on, että sen takajalkoihin ei enää taideta saada eloa millään kuntoutuksella. Ensin hermostorapautuminen vei kontrollin oikeasta jalasta ja pikkuhiljaa myös vasemmalle jalalle on käynyt samoin. Vaikka Nuuttia ei tilanne näytä vaivaavan eikä se juuri tunnu lenkkeilyä kaipaavan, on johonkin vedettävä raja. Takajalkojen hoidossa ainoa konsti taitaisi olla enää pyörätuoli, mutta siihen emme ryhdy. Juuri näihin aikoihin myös julkisessa mediassa Evira otti kantaa lemmikkien pyörätuolihoitoon, jos jalkojen tervehtymisestä ei ole toiveita. Evira ei pidä pyörätuolin käyttöä hyväksyttävänä hoitomuotona. Enkä pidä minäkään. Jouduin siis tekemään elämäni ehkä raskaimman päätöksen ja varaamaan tulevalle viikolle lopetusajan Nuutille. Oli äärimmäisen vaikea joutua päättäämään oman ensimmäisen koiransa eutanasiasta, kun koira itse näyttä vielä tyytyväiseltä ja elämäniloiselta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että irti pitää pystyä päästämään mieluummin vähän liian aikaisin kuin liian myöhään. Nuutinkin kohdalla varmasti joku muu olisi voinut tehdä lopetuspäätöksen jo paljon aiemmin, heti kun jalat alkoivat osoittaa heikkenemisen merkkejä. Voi olla että on omaa heikkouttani, että pidin Nuutin vielä tämän kesän. Mutta toisaalta, kun olen nähnyt sen kellivän pihanurmella tyytyväisenä ja ottavan olohuoneen sohvalla päiväunia tassut vispaten ja urahdellen unissaan, niin olen myös kiitollinen siitä, että Nuutin virkeys on säilynyt ja saimme vielä yhden yhteisen kesän. Hermoston rapautuminen on myöskin ollut siinä mielessä kiitollisempi vaiva kuin vaikkapa nivelrikko tai mäyräkoirahalvaus, että se on vain vienyt tunnon takaraajoista hiljalleen, mutta ei ole aiheuttanut kipuja tai vienyt esim pidätyskykyä suolistosta.

Lopetus tulee särkemään sydämeni pahemman kerran, mutta loputtomiin sitä päätöstä ei voinut enää siirtää. Jostain pitää vain kaivaa voimaa selvitä siitä. Sen viimeisen palveluksen olen tuolle rakkaalle koiralle velkaa <3