KalaDogi KV näyttely nähty ja koettu

Kova yritys on tälle kesää saada Minalle vähän kokemusta näyttelykehistäkin. Ja nimenomaan lähinnä kokemusta tänään saatiin Kalajoelta: näyttelyyn oli ilmoitettu 2 pitkäkarva holskua, mutta avo-luokan uros jäi pois, joten Mina oli ainoa rotuisensa ja siten oli hyvät mahdollisuudet vihdoin voittaa se eka serti ja cacib...mutta tällä kertaa tuomari oli tiukka ja antoi Minalle vain arvosanan Erittäin Hyvä. Portugalilainen tuomari oli hyvin kriittinen rakenteen suhteen. Hänestä Minan kroppa oli turhan pitkä, rinta saisi olla syvempi, ranteet oli heikot ja liikkeissäkin pitäisi olla parempi draivi. 

Aivan hyvin voin kyllä allekirjoittaa tuomarin arvostelun! Mina on tosiaan yhä heikosti kehittynyt ikäisekseen, varsinkin eturinnan osalta (tai siis eturintaa yhä odotellaan ilmestyykö se joskus jostain) ja ranteissa on sillä löysyyttä niin että tassut etutassut osoittelee seistessä milloin mihinkin suuntaan. Kroppa on myös hyvin hintelä, joten se antaa pitkänomaisen vaikutelman. Entäs ne liikkeet sitten: Minallahan olisi hyvinkin vauhdikas ravi, mutta näyttelykehässä liikkeet eivät ole edukseen kun Mina kiskoo remmi kireänä jolloin askelpituus ei ole rullaava. Seuraava näyttelymme on jo kahden viikon päästä Iisalmessa, saa nähdä onko siihen mennessä tapahtunut mitään kehistystä! Kroppa tuskin ehtii tässä välillä täyttyä, kun se ei vielä kolmessa vuodessakaan ole tuon pidemmällä, mutta ehkä kehäkäytökseen voisi jotenkin vaikuttaa jos parit näyttelytottumustreenit ehdittäisiin käydä.

Kaidan menestyksen jälkeen on kyllä joutunut kovan koulun opettelemaan Minan kanssa. On ollut pakko hyväksyä, että juniorin kanssa mikään ei tule helpolla. Oli kyse sitten pk-treeneistä tai näyttelyistä, niin verta, hikeä ja etenkään kyyneliä ei taida puuttua ennen kuin joskus ehkä lopulta päästään tuloksille. Mutta aina ei voi voittaa, tai edes saada lohdutuspalkintoa :D 

Kalajoen näyttelyssä oli se mukava puoli, että näyttelypäivän loppuessa meiltä lyhyeen oli vain lyhyt ajomatka meren ääreen ja Kalajoen hiekkarantojen luo. Sekä Mina että mukana turistina ollut Kaida pääsivät siis ennen kotimatkaa kahlailemaan, jahtaamaan aaltoja ja pulikoimaan rantavedessä...ja kyllähän niillä oli hauskaa, kuten kuvista näkyy! 😊

Pitkästä aikaa näytelmäkehissä: Oulu Kv ja Nord

Edellisistä näytelmistä ehdi meidän osalta hurahtaa kaksi vuotta, kun vuoden 2020 kaikki näyttelyt peruuntuivat koronan takia. Pitkään odotin, että tämänkin kesän näyttelyt perutaan lopulta, mutta kaikeksi onneksi tautitilanne rauhoittui täällä pohjoisessa niin että näyttelyviikonloppu voisiin järjestää. Oli kyllä jopa ihana päästä talkoilijana pystyttämään näyttelyä torstaina: lähes liikutuin kun tyhjälle raviradalle kurvasi talkoilijoiden peräkärrykuljetus toisensa perään, sitten kauppiaiden myyntirekat saapuivat jonossa ja pian alkoi kehiä ja näyttelytelttoja nousta raviradan alueelle. Niin pitkän tauonkin jälkeen kaikki sujui niin tutulla rutiinilla, olin ihan selvästi kyllä jo ikävöinut näyttelyhulinoihin osallistumista!

Omien koirien osalta itse kehäkoetokset olivat edessä lauantaista lähtien. Lauantain Kv-näyttelyyn olin ilmoittanut vain Minan. Kovasti toiveissa oli yrittää sitä ekaa sertiä metsästää talteen! Näyttelytaon jälkeen muillakin oli kuitenkin samat suunnitelmat: kv-näyttelyyn osallistui jopa 4 pitkäkarvaista holskua, joten Minalla oli nartuissa 2 kilpasisarta. Olimme käyneet aiemmin tällä viikolla treenailemassa näyttelykäytöstä, ja päädyimme siihen että Marko vie Minan kehään. Minun kanssa Mina alkaa tehdä tottumuksesta vahvasti tottisseuraamista, mutta Markon kanssa alkoi löytyä ihan kiva näyttely-ravi ilman jatkuvaa katsekontaktia. Paikallaan poseeraaminen Minalta sujui näyttelystä taas kuin vettä vaan, eikä tuomarin kopelointi tai hampaiden katsominen (tuomari ei tainnut huomata etuhampaiden puuttumista, tai ei ainakaan maininnut niistä mitään, ja me kun hommattiin näyttelyitä varten kaikki mahdolliset hammastodistukset :D ) menivät hyvin. Liikkeessä Minalla edelleen on turhan paljon vauhtia ja se tuppaa kiskomaan, mikä sitten aiheuttaa kakomista ja yskimistä, eikä ravikaan ole niin tasaista. Tuomari antoi kuitenkin hyvän arvostelun ja Minalle ERInomaisen arvosanan, sertifikaation arvoisen eli SA:n kera! Eli jotain sentään parannettiin junnukehistä, kun saatiin SA. Nyt päästiin siis myös kilpailuluokkiin, mutta kun tuomari jo avo-luokan nartuissa asetti toisena esiintyneen avo-nartun Minan edelle, niin paras narttu-kehässä ei ollut juuri toiveita sijoittua, kun mukana oli myös yksi valio-narttu. Mina jäi siis "viimeiseksi", mutta kolmanneksi parhaana narttuna se sai sentään vara-sertin, eli ihan tyhjin käsin ei tarvinnut lähteä kärvisteltyämme helteisen näyttelypäivän.

Sunnuntaina oli vuorossa Oulu NORD-näyttely, johon olimme ilmoittaneet sekä Minan että Kaidan. Hollanninpaimenkoirille oli alunperin tulossa alankomaalainen tuomari ja olisi kiinnostanut mitä tämä sanoo näistä meidän hollantilaisista. Koronan vuoksi tuli kuitenkin tuomarimuutoksia, ja sunnuntaina holskut arvosteli serbialainen tuomari. Pitkisholskuja oli tällä kertaa 6 kappaletta, ja ilma vielä lauantaitakin helteisempi. Sunnuntaille otimme suosiolla mukaan oman teltan ja aurinkosuojat, sekä koirille viilennystakkia ja pyyhettä yms mukaan. Läähätyksestä huolimatta koirilla oli todnäk viileämpää märkien rättien alla varjossa, kuin meillä ihmisillä! Pitkisholskut olivat kaiken kukkuraksi koko päivän viimeinen rotu omassa kehässään, joten odotusaika ennen kehään menoa venyi lähes kahteen tuntiin. Onneksi Äimäraution raviradalla kävi pienoinen tuulenvire ja päivän mittaan pilvisyyskin lisääntyi, lisäksi alueella oli hyvin vesipisteitä joista hakea koirille kylmää vettä niin juotavaksi kuin päälle valulteltavaksikin

Huh hellettä, sanoo Mina!

Nord-kehässä Mina suori edellispäivän tittelinsä, eli hävisi taas toiselle avo-luokan nartulle, ollen siis avo 2 mutta ERI SAn arvoinen kuitenkin. Tämä serbi tuomari sentään huomasi että Minalla puuttui hampaita, mutta oli tyytyväinen kun kuuli että hammasvaurioista on esitetty eläinlääkäritodistukset. Kaida oli ainoa valio-narttu ja tuomari tuntui tykkäävän senkin tyypistä, joten Kaidakin sai ERI SA:n tuomari ja pisti kaljukojoottimme paras narttu-kehässä heti kärkeen. Kaida oli siis ROP ja sai nord-sertin, Mina jälleen kolmonen vara-sertin kera. Sanalliset arvostelut löytyvät tämän blogin näyttely-sivuilta!

Erinomaisen mukava näyttelykauden startti siis oli, ei tarvinnut tyhjin käsin kotiutua. Toki ehdin pohtia sitäkin, onko kesänäyttelyihin järkevää jatkossa ilmoittautua, jos Suomessakin alkaa yleistyä tämmöiset +30 C helleputket enemmälti. Vaikka koirat saisi pidettyä viileänä, niin oma kroppa kyllä nuutuu kuumalla sen verran, että yhtään pidempi näyttelypäivä olisi kyllä tuskaa. Onneksi koronarajoitteiden ansiosta ryhmäkisa-kehiä ei pidetty lainkaan Oulussa, joten oman rodun arvostelun jälkeen koirat pääsivät heti kotia viilentelemään.

Itse jäin toki kehän jälkeen taas jatkamaan talkoilua, nyt purkamishommien merkeissä. Meinasikin iskeä vähän kiire, kun iltaa kohden sade- ja ukkospilvet alkoivat vyöryä päälle. Lopulta oli enää yhden rotukehän viimeiset tuomariharjoittelijoiden arvostelut meneillään ja junior handler kisan palkintojen jako meneillään, kun taivas aukeni ja ravirata sai hetkessä koko viikon edestä vettä.  Nopean saekuuron jälkeen purku jatkui vähän rapaisempana hommana, mutta parissa tunnissa näyttely oli taas paketoitu ja kärrätty varastoihin ja kastuneet kamppeet levitelty kuivamaan. Ei voi kyllä kuin hattua nostaa kaikille vastuupestiläisille, kehäsihteereille ja tuomareille, jotka tekevät näyttelyssä joka päivä täyden työpäivän, jotta me muut päästään pyörähtämään kehässä koiriemme kanssa. Ja olipahan se tosiaan ihanaa pitkästä aikaa koiranäyttelyssä olla ja nähdä niin monta tuttua koiraa ja ihmistä! Seuraavia näyttelyitä odotellessa <3

 

Kaidalle vihdoin TK2 tokossa!

Lähdimme vähän lyhyellä varoitusajalla taas Kaidan kanssa verestelemään tokotaitoja. Huomasin sattumalta tokokokeen Oulusta, missä oli vielä tilaa, joten ihan mielenkiinnosta piti ilmoittautua. Josko se meidän kuudes ykkönen saataisiin ja sen jälkeen voisi vaikka miettiä Kaidan sterkkausta yms. jotka taas vaativat pidemmät dopingvaroajat ja toipumiskauden.

Kun meillä on ensin korona siirtänyt tokokokeisiin osallistumista vuodella, näytti nyt että harvinainen kesä-myrsky lykkäsi yhä osallistumista! Alkuperäisestä ajankohdasta tokokokeemme siirtyi viikolla myrskyn vuoksi: se oli toisaalta meille hyvä, sillä siirron ansiosta ehdimme käydä tekemässä vielä yhdet ulko-tokotreenit Kaidan kanssa ja nyt saimme treenikaverin liikkuriksi, mikä olikin tervetullut harjoitus pitkästä aikaa.

Tiistaina 29.6. koe lopulta saatiin pidettyä ilta-aikaan ok kelillä. Omasta jännittämisestä huolimatta Kaida suoritti tapansa mukaan liikkeet maltilla, mutta varmasti. Saatiinkin avo-luokasta parhaimmat pisteet näin kolmansissa kokeissa, ja ykköstulos ja TK2 sieltä pätkähti kisakirjaan, jippii! Tarkempi pisteystys kokeen osalta löytyy blogin "Kaidan tuloksia" sivulta eriteltynä.

Meidän tokoilutahti ei ole päätä huimannut. Ensin tehtiin vuonna 2015 kolme alo-luokan koetta saman syksyn aikana ja sen jälkeen tuli neljän vuoden tauko, jonka jälkeen suoritettiin yksi koe per vuosi (viimeisin koetauko tosiaan koronan myötävaikutuksella). Vaikka kisarutiinia ei päässyt tulemaan eikä liikkeetkään oikein päässeet jäämään lihasmuistiin, niin siitä huolimatta Kaida taituroi joka kerralla  ykköstuloksen verran pisteitä!

Etenkin nyt, kun olen enemmän treenaillut Minan kanssa, oli mukavaa vaihtelua voida viedä kokeeseen vanhempi, kokenut koira, joka ei turhia hötkyillyt. Toki Kaidallakin on omat ongelmansa, kuten se että se alkaa herkästi murisemaan muille koirille jos joku tuijottaa sitä, joten sen verran pitää Kaidaa valvoa ettei se pääse provosoitumaan tyhjästä. Se on kuitenkin jo tuttua, joten tokokokeessakin saattoi luottaa koiraan ja siihen, ettei se keksi mitään ylläreitä tai yritä vaikka jahdata lentäviä lehtiä tai häiriinny vieressä kulkevasta liikenteestä. 

Vaikka Kaida on vähän rentoutunut kun tottissuoritukset (ja etenkin hypyt ja laukaukset) on nyt jääneet treeneistä pois, sillä on yhä seuraaminen vähän kireää ja jännittynyttä. On vähän vaikea arvioida, saisiko suorittamisen treenattua jotenkin taas rennommaksi, vai veisikö lisätreenaus ja hiominen Kaidaa taas vain jäykkemmäksi (ja kävisi selkälihasten päälle). Periaatteessa tokon voittaja-luokan liikkeissä ei olisi koiralle mitään liian vaikeaa, mutta niin kauan kuin se ei pysty suorittamaan seuruuta rennosti, en halua painostaa koiraa treenaamalla yhtään enempää. Kaidalla on kuitenkin jo nyt niin hyvät meriitit ja tittelirivistöt, että en ole lainkaan pettynyt vaikka se nyt tämän TK2-koularin myötä joutuisikin vetäytymään eläkkeelle ja täysin pois kokeista. Kaida on ollut maailman paras treenikaveri ja kumppani kokeissa. 

Olemme Kaidan kanssa opetelleet yhdessä kaiken nollasta ja olenkin ollut yllättynyt, miten pitkälle ollaan päästy! Tälläisen tiimikaverin kanssa koeuran loppuminen on tietysti haikeaa, mutta toisaalta tiedän että Kaida myös nauttii täysillä kun saa olla rennosti kotikoirana ja aina välillä sitten höntsäillä lempilajejaan vailla tulostavoitteita <3

Lopun  kuvasarjassa maailman paras Kaida saa tokokokeen jälkeen ansaitsemansa tulosburgerin: TK2:sta ansaitusta TUPLApihvipekoni-hampurilaisen!

Työvoitto: BH-koe läpi Minalle!

Oli melkoinen riskibisnes lähteä yrittämään parin viikon varoitusajalla bh-koetta, kun alunperin olin suunnitellut tuplasti pidempää valmistautumisaikaa. Minan hammashaveri pitää kuitenkin mennä hoidattamaan loppuun toukokuun viimeisellä viikolla, eli ensi tiistaina, joten doping-varoajan vuoksi kesäkuulta piti unohtaa kaikki koehommat. Oli siis mentävä heti seuraavaan tarjolla olevaan kokeeseen, tai sitten jätettävä se heinäkuun loppuun. Onneksi me oltiin talven aikana ehditty hallilla treenailla seuraamista ja kontaktia paljonkin, mutta sitten ulkokentän häiriöt, paikkamakuu ja ihmisryhmä jäivät väkisinkin vain muutamaan treenikertaan toukokuun bh-kursseilla. 

Minan BH-kokeen A-osuuden videointi Youtubessa täältä (paikkista ei videoitu).

Parissa viimeisessä treenissä Minan vilkkaus ja häiriöherkkyyn näkyivät mm. siinä, että se nousi herkästi paikkamakuusta seisomaan tai alkoi haistella ympäristöä. Viimeisissä treeneissä oman yhdistyksen kentällä saatiin onneksi tehtyä hyvä korjaustreeni, kun ekalla kierroksella Mina nousi ylös, käännyin ja käskin tiukasti sen takaisin makuulle. Toisella kierroksella tehtiin lyhempi paikkis, kun Mina pysyi maassa. Seuruussa ja ihmisryhmässäkään ei vaikuttanut olevan isompaa ongelmaa, mutta en ehtinyt tehdä kertaakaan koko pitkää bh-seuraamiskaaviota ilman välipalkkoja ennen kokeeseen menoa. 

Jännitän aina kokeisiin menoa, mutta etenkin nyt, kun oli kyseessä Minan ihka ensimmäinen koe ja treenimäärä oli tosiaan jäänyt puoleen siitä mitä olisin toivonut, niin jännitysahdistus vaivasi minua koko viikon. Etenkin koetta edeltävä perjantai ja koepäivän aamu olivat aivan kauheita, tuntui että kädet ja jalat tärisivät kilpaa tykyttävän sydämen ja hyperventiloivien keuhkojen kanssa. Meidän kanssa samaan BH-kokeeseen oli tulossa 6 muuta koiraa. Toivoin suoritusvuoroa ensimmäiseen pariin, jotta mahdollisimman pian saisin tietää, kosahtaako meidän suoritus heti epäonnistuneeseen paikkiksiin ja pääsisin sitten eroon ahdistuksesta. Koska koekentälle oli matkaa vain vajaa 500 m kotoa, ei sentään tarvinnut ajella pitkästi, ja kun koe alkoi vasta klo 11, ei tarvinnut edes herätä aikaisin. Oli myös mukava ehtiä ennen suorituksia rupatella kisakumppanien kanssa ja jakaa vähän sitä jännitystä ja päivitellä huonoa säätä. Tuomari Eeva Äijälä ja kokeen henkilökunta olivat onneksi todella positiivisella ja kannustavalla mielellä liikkeellä. Tuomari kävi perusteellisesti läpi kokeen kulun ennen suorituksia, ja muistutti että kysyä saa aina jos jotain unohtuu eli ei tarvi pelätä virheitäkään.

Minan suoritusvuoro oli lopulta päivän kolmannessa parissa. Numeromme oli 6, joten ekana Minan piti suorittaa paikkis. Olin vähintäänkin paniikissa, kun lähdin viemään Minaa paikkamakuupaikalle. Keli oli viileä ja vettä satui ripotellen, joten olin ihan varma että koira ei pysy makuulla märällä kentällä. Tuntui taas maailman pisimmiltä minuuteilta seistä pojottaa selin koiraan ja odotella parimme tekevän seuruukaavion. Olin päättänyt olla kurkkimatta salaa olkani yli (josta tuomarikin oli ennen koetta sanonut, että kurkkia ei tarvi, hän kyllä kertoo jos tarvii paikkiskoiran kanssa jotain tehdä), mutta yritin katsojien ilmeistä yrittää lukea, mitä selkäni takana tapahtuu. Ihmetys oli suuri, kun lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sain luvan kääntyä ja Mina makasi yhä samoilla sijoillaan ja katseli minua tarkkaavaisena. Kylläpä oli helpompi hengittää kun kävelin hakemaan koirani paikkiksesta, JES! Mina selvitti sen eniten pelkäämäni osuuden erinomaisella arvosanalla. 

Hyvin menneen paikkiksen jälkeen olin ehkä vähän liiankin rennolla otteella lähdössä kävelykaavioon. Kysäisin ennen liikkeelle lähtöä varalta tuomarilta, missä kädessä hihnan pitäisi olla, ja oli kuulemma ok pitää hihnaa oikeassa kädessä, kunhan se kulkisi vasemmankin käden kautta. Vaikka en koskaan treenatessa niin pidä hihnaa, niin lähdin sitten liikkeelle pitäen remmistä molemmin käsin. Lyhyt remmi kuitenkin esti liikuttamasta käsiä normaalisti, joten kävelyni meni jotenkin jäykäksi, eikä Minakaan remmissä seurannut nätin tiiviisti kuten aina treeneissä. Taisin vähän yrittää vaihdella remmin otetta kesken kävelyn, koska kaksin käsin siitä pito tuntui luonnottomalta (yllätysyllätys). Hihnan pitäisi olla seuruun ajan löysällä, mutta huomasin siihen tulevan nykäyksiä pitkällä suoralla, ja näin jälkikäteen mietittynä en voi kuin ihmetellä, miksi en vain pitänyt sitä remmiä vasemmassa kädessä? Ehkä hihnasekoilin vuoksi sekosin täysin laskuissa ja kävelin ekalla suoralla kuulemma reilut 60 askelta, kun oikea pituus olisi noin 50.

Täyskäännöksen jälkeen tempon vaihtelut vähän herättivät Minaa ja sain siihen paremman kontaktin kaavion loppuosuuteen. Tosin ihmisryhmään mentäessä kontakti lässähti taas täysin. Jotenkin ajauduin menemään ihmisryhmään vähän eri suunnasta, kuin mitä yleensä treenatessa teen. Hämäännyin itsekin ja kiersin ihmisryhmän tolpat epäloogisesti sivuttaisaskeliakin ottaen ja Mina varmaan ajatteli jo suorituksemme loppuneen ja ohimennen nuuhkutteli ihmisiä kohti ja pyrki välissä lähtemään jo takaisin autollemme päin. Ei siis tullut yhtään tyylipuhdasta suoritusta ihmisryhmän osalta, vaikka se niissä vähissä treeneissä, mitä ehdimme tehdä, oli mennyt hyvin. Mutta tietääpä nyt mitä treenata lisää!

Ihmisryhmän jälkeen siirryttiin taas aloituspaikalle, missä Minan huomio taas harhaili (näin pitkää palkattomuutta ei oltu tosiaan juurikaan treeneissä kokeiltu), mutta onneksi remmin irrotuksen jälkeen Minan seuruu parani huomattavasti.  Toistimme pitkän suoran ilman remmiä oikein kivan tuntoisesti. Tässä vaiheessa parikoirakkomme oli paikkis-paikalla yhdessä, sillä irtiseuraamisemme aikana parin koira, nuori saksanpaimennarttu, oli lähtenyt haistelemaan kentän sivua joten ohjaaja seisoi koiran kanssa yhdessä kentän etupäässä. Nykysäännöillä irtiseuraamisessa ei tarvitse tehdä koko J-muotoista kävelyä, vaan vain pitkä suora edes takaisin. No sehän passasi, paitsi että aloituspisteeseen palatessamme Mina juuri ennen perusasennon ottoa astui ilmeisesti jonkun vähän terävän kivensärmän päälle ja nyt puolestaan sillä meni pasmat sekaisin hetkellisesti. Onneksi liike suoritus oli juuri lopussa, sillä Mina pyöri hetken hyrränä, kyttäsi maata eikä halunnut istua vasemmalle puolelleni (hyvin samanoloisesti kuin vuosi sitten käärmeenpureman yhteydessä), ennen kuin siirryin selvästi sivuun kohdasta jossa Minan tassuun jotain tökkäsi. Onneksi koira kokosi itsensä kuitenkin nopeasti, ja otti perusasennon ja kontaktin ja pääsimme tekemään vielä jääväät. Niiden treenauksen olin viime viikoilta jättänyt pois tarkoituksella, koska olin huomannut Minan helposti alkavan ennakoivan liikkeestä-istumaan tai maahan menoa pitkällä suoralla. Nyt kokeessa tein liikkeet pysähdyksen kautta varmuuden varalta. Istumis-liikkeen jälkeen minun piti toistaa seuraa-käsky, kun Mina jäi paikoilleen. Luoksetulokin sujui nätisti, mutta viimeisen perusasennon Mina otti hassusti yhden sulavan peffan siirron sijaan jotenkin portaittaisesti vähän kerrallaan sivulleni istuallaan siirtyen. Mutta pikkuvikoja, olin tuossa vaiheessa onneni kukkuloillaan siitä, että koe meni meiltä noinkin hyvin ja odotettavissa oli, että pääsisimme A-osion läpi tuolla suorituksella! Ja vaikka tuomarin palautteesta saatiinkin hyvä korjauslista tottikseen, niin hyvinhän pisteet riittivät läpimenoon, jippii!

Kaupunkiosuudessa en odottanut Minalla olevan juuri ongelmia. Pari kertaa pääsiin ennen koetta treenaaaman B-osuutta bh-kursseilla, ja Mina ei ole niissä häiriintynyt muista koirista tai kulkijoista. Nytkin koesuorituksen aikana isoin häiriö oli oma auto, joka oli koealueen keskellä parkissa: jätin auton takakonttiin ovet levälleen ja palkkaruuan odottamaan konttiin, joten Minahan sitten lähinnä kaupunkiosuuden kiskoi remmissä kohti autoa, kun kiersimme parkkista ympäri. Toisaalta hyvä, että sillä oli vain ruoka mielessä, niin se ei noteerannut b-osuuden häiriökoiria mitenkään kävelyn aikana, eikä yksin remmissä odotellessaan. Mina on ollut nyt viime viikot todella ahne ruuan perään, liekö sillä joku juoksujen jälkeinen massankeräys-hormoonihuuruvaihe menossa. Mutta kannatti seisoskella viileä ja sateinen päivä ulkona, päivän päätteeksi saatiin Minan kisakirjaan ensimmäinen suoritusmerkintä, minä pääsin eroon ahdistuksesta ja nyt voidaan sitten tosiaan alkaa miettiä treenausta niin, että myöhemmin tämän sulanmaankauden aikana päästäisiin korkkaamaan ainakin hakukokeet Minan kanssa!

Aina kokeiden alla kyseenalaistan vahvasti koiraharrastuksen mielekkyyden, kun olen koejännityksestä kipeä viikon ennen kokoita, mutta kyllähän se kokeen jälkeen tuleva helpotus ja tyytyväisyys nopeasti auttavat unohtamaan sen negatiivisen etukäteis-fiiliksen...aina siihen asti, että seuraava koe on nurkan takana :D Mutta nyt iloitaan läpimenneestä BH:stä ja treenit jatkuu!

Mina luonnetestattu

Vaikka pessimistinä odotin, niin pääsimme kuin pääsimmekin käyttämään Minan luonnetestissä toukokuun alussa! Samaan testiin saatiin paikka myös velikoiralle ja kasvattajakin pääsi seuraamaan testejä, joten olisi ollut erittäin ikävä jos korona olisi perunut nämäkin kokeet. Minan myöhään alkaneet juoksut (eikä niitä ennen noin viikon verran vaivannut emätintulehdus lievittäneet jännitystä yhtään) olivat kyllä lähellä pilata kokeeseen menon: sillä tiputtelu loppui oikeastaan vasta samana viikonloppuna, kun luonnetestikin oli :D Kova jännitys siis oli, päästäänkö vielä koepaikallakin läpi juoksutestistä, joten itse testin tulos ehtinyt jännittää yhtään niin paljoa. Mutta juoksutestissä saatiin puhtaat paperit (pun very much intended!) ja testi tehtyä, huh helpotusta.

Minan luonnetestin videointi on nähtävillä täällä (https://www.youtube.com/watch?v=TO0YD7xQbGs)

Tuulisen päivän vuoksi videon ääniraita sisältää hyvin paljon huminaa, joten ei kannata katsoa videota volyymit täysillä! Tulosrivi on myös nähtävillä blogin Minan tuloksia-sivulla.

 

 

Koska Mina tuntuu olevaan Kaidaan verrattuna huomattavasti kovempi, odotin siltä hyvää tulosta testistä. MH-luonnekokeessa se oli viime syksynä varsin tukevasti omilla jaloilla seisova, mitä nyt haukkua louskutti uhkille vähän turhankin pitkän kaavan mukaan. Nyt luonnetestissä tuo haukkuminen kuitenkin vain kertautui: kun Mina pääsi vauhtiin haukkumisessa, se ei oikein osannut lopettaa. Sillä on muutenkin tuntunun keväällä välillä olevan myöhäistä-mörköikäilyä, joten luonnetestissäkin se haukkui pitkään ja hartaasti kelkankin ennen kuin uskalsi tulla sitä haistelemaan. Haalari pääsi yllättämään jo vähän valmiiksi hermostuneen Minan ja koira loikkasi komean voltin kun haalari ponnahti ylös sen nenän edestä. Heti sen perään tynnyriä sitten haukuttiin ja väisteltiin niin kauan, että minun piti tovi istuskella tynnyrin päälläkin, ennen kuin Mina luopui epäluuloisuudesta ja kurkotti haistamaan kolisevaa istuintani. 

 

Toki jo heti testin alussa alkuhaastattelussa näkee, että Mina on vilkas tapaus: päivä oli tuulinen, joten Minan oli ihan pakko ryntäillä ohi lentävien lehtien perään ja jahdata niitä. Vaikka se arkielämässä vaikuttaakin kovempipäiseltä kuin Kaida, niin kodin ulkopuolella tuo vilkkaus ja rauhoituskyvyttömyys tulee esiin adhdmaisena kyttäilynä ja säntäilynä. Toisaalta se oli sitten oma sosiaalinen itsensä, kun testaajat antoivat sille huomiota, ja leikkihalua sillä oli taisteluun asti reippaasti myös vieraan leikittäjän ja puukalikan kanssa. Heti, kun Minalle tarjottiin tekemistä, se unohti lehdet ja keskittyi puruleikkiin. Ja vaikka se muissa testiosioissa kovasti haukkuikin kohti tulevaa uhkaavaa henkilöä, sille ei jäänyt niistä tilanteista mitään paineita vaan Mina otti heti uhkan perään ihmisen hyvin avoimesti vastaan.

Vertailun vuoksi tuli katsottua Minan testin jälkeen myös Kaidan luonnetestivideo. Olin jo unohtanut, miten paljon Kaidallakin oli päälle jäävää haukkua pitkin testiä, mutta toisaalta Kaidalla kesti paremmin kantti testin uhka-osioissa, eli Kaida osoittautui luonnetestin mittakaavalla kovemmaksi kuin Mina, joka sai arvosanan "hieman pehmeä". Tiedä sitten vaikuttiko se jotenkin, kun Kaida nuorempana ehti jonkunverran käydä maalimiehellä leikitettävänä ja oppi siinä, että molarin sai haukkumalla perääntymään ja uhkaan vastaamisesta sai lopulta palkkion, joten se testissäkin uskalsi vastata uhkaan. Mina taas on leikkinyt maalimiehen kanssa vain lyhyitä yksittäisi kertoja, joten sillä oli selvemmin ajatuksena, että pakeneminen on paras puolustautuminen uhkaavissa tilanteissa?

Minan loppupisteitä tosiaan rokotti sen vilkkaus ja pehmeys, jopa enemmän kuin olin odottanut. Minan loppupisteet olivat 154, eli vähemmän kuin mitä Kaida tai edes Nuutti saivat omista testauksistaan. Harmittaa ettei Mina päässyt samoihin pisteisiin Kaidan kanssa, mutta toisaalta olen jossain määrin jo tottunut siihen että Mina ei monellekaan osa-alueella pääse ylittämään "isosiskon" saavutuksia tai ominaisuuksia. Mutta ei pisteisiin, etenkään yhdistettynä laukausvarmuuteen, voi myöskään tyytymätön olla, tulos on varsin hyvä pitkäkarvaholskulle kaiken kaikkiaan. Mitään isoja ylläreitä testi ei tuonut ja onpahan se nyt tehtynä alta pois siltä varalta, että kesällä vielä päästään näyttelyihin ja voidaan alkaa keräillä sertejä muotovalioitumiseen (heh heh, Minan kropan kehittymistä sille tasolle yhä odotellessa!).

 Ja jottei luonnetestireissu nyt liian kiva olisi ollut, niin piti vielä ennen kotia lähtöä sattua hammashaverikin! Kaidan ja velipoika Ruutin testien jälkeen seurustelimme jonkin aikaa kasvattitädin kanssa ja leikitimme ja kuvailimme koiria. Mina sai testin jälkeen autostamme palkkaleluksi lemppari-purutyynynsä, jota se kanniskeli ja tyrkytti kiskottavaksi ihmisille. Ihan viimeisillä vetoleikkikerroilla Mina ilmeisesti tarttui tyynyyn huolimattomasti etuhampaillaan ennen tapporavistelua ja sai sillä irrotettua toisen harvoista jäljellä olevista yläetuhampaistaan! Olin vähintäänkin epäuskoinen kun kaivelin irtohampaan pienestä lumikumpareesta esiin: tämän koiran kanssa ei vaan voi välttyä vastoinkäymisiltä! Eihän yksi hammas vähemmän koiraa haittaa, eikä näy edes päällepäin, mutta mahdollinen pakollinen juurien poistatus tietää kirurgista operaatiota, nukutusta, ja kuukauden doping-varoaikaa 😣Minalle oli kuitenkin katsottuna kesäkuun alkuun BH-koe ja heinäkuulle koiranäyttelyitä (ja miksei hakukoettakin jos bh menisi läpi) jne... Ei muuta kuin suunnittelemaan kalenteri uusiksi siis, jahka selviää mitä ja milloin hammaspuutos hoidetaan!

Treenimotivaation etsintää ja hermojen kiristelyä

Koronarajoitukset vain jatkuvat ja jatkuvat, joten koekalenteri on koiraharrastusten osalta tältäkin keväältä aika pitkälti peruttu. Ei ole tokokokeita eikä näyttelyitä, ei edes mätsäreitä treenaamiseen. Saa nähdä peruuntuuko toukokuulta myös luonnetesti johon Minan ilmoitin. Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa alkaa jo vähän kypsyttää ja yhä vaikeampi on perustella itselle, miksi vaivautua edes kerran viikossa treenihallille kun ei ole tiedossa mitään, mitä varten treenata. Toivoa sopii, että edes ulkona pidettävät pk-lajit pystytään kesällä järjestämään suht normaalisti, ettei Minan kanssa venyisi ihan loputtomiin sen koeuran korkkaaminen. Kaidan kanssa haluan käydä sen yhden ykkösen vielä tienaamassa tokosta, jotta saamme kakkosluokasta koulutustunnuksen...kun vain saataisiin järjestää niitä kokeita. Oman seurammekin suunniteltu tokokoe jouduttiin lykkäämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen koronatilanteen vuoksi.

Olemme siis koirien kanssa lähinnä ulkoilleet ja käyneet Kuusamossa apuna isäni luona. Vaikka luminen sää onkin kivaa, on varsinkin Oulussa ollut tuskatuttavat ulkoilukelit: sankkoja lumipyryjä on tullut niin tiuhaan, että meidän vakio-metsäpolut ovat auttamattomasti jääneet lumen peittoon kerta toisensa jälkeen. Aiempina talvina läskipyöräilijät ovat ansiokkaasti pitäneet polkuja auki, mutta tänä talvena on tullut aina kerralla liikaa lunta jopa pyöräilijöille. Ja kun itse kerran kahlaa jonkun pitkän polun auki työllä ja vaivalla, niin seuraavalla kerralla se voi jo taas olla hautautunut lumen alle. Ei järin palkitsevaa siis. 

Ulkoilua on rasittanut myös se, että Minaa ei nykyään uskalla kovin monessa paikassa laskea irti. Vaikka se välillä näyttikin jo unohtaneen karkailun, nyt kevään myötä se on taas hoksannut riistan jälkien ihanuuden. Minalta katoaa täysin korvat, jos se pääsee hyväntuoksuisille jäljille, tai saa näkölähdön jäniksestä, tai tuuli pöllyttää aukealla lunta tai lehti liitelee hangen päällä tai Mina muistaa että samassa paikkaa on joskus aiemmin bongattu orava tai, nyt viimeisimpänä älynväläyksenä, jäällä liikkuessa se hoksaa horisontissa loittonevan moottorikelkan. Luotto Minan tottelevaisuuteen ja lauman luona pysymiseen on siis tällä hetkellä aika huonolla tolalla, ja omia hermoja rassaa kun sitä pitää ulkoiluttaa remmissä...vaikka Minalle laittaa kuonopannan ja vielä kietaisee remmin sen lanteidenkin ympäri, niin silti remmin päässä voi olla koko lenkin ajan kiskova ja ympäriinsä poukkoileva ja äänekkäästi protestoiva koira. Sen kanssa remmilenkkeilystä on siis rentous kaukana. Samoin hermot alkavat olla riekaleina Minan autossa huutamisen kanssa. Siinä on ehkä edes pikkuruisen tapahtunut kehitystä ja takakontissa huutavan koiran saa välillä karjaistua hiljaiseksi, eli se edes välillä ottaa käskyjä vastaan. Mutta kontissa hyrränä pyöriminen ja haukkuminen ovat sille kai niin palkitsevaa höyryjen purkamista, että alkaa ideat loppua millä siitä päästäisiin eroon. Nyt on ollut julkisuudessa paljon tapetilla se, että palveluskoirapuolella on suojelukoirien treeneissä käytetty väärin piikki- ja sähköpantoja. En itse voinut olla ajattelematta, että mistähän niitä sähköpantoja saisi niin helposti jos kerran niiden käyttö on yleisempääkin, sillä kohta en keksi muuta keinoa saada Minan käytökseen tolkkua. Jotenkin se autossa huutaminen pitäisi saada katkaistua, ja samoin ulkoillessa se kaiken liikkuvan perään karkailu pitäisi lopettaa alkuunsa, ennen kuin koira satuttaa itsensä. Kun tarkoitus on treenata tavoitteellisesti Minan kanssa hakua ja viestiä, niin pitäisi kuitenkin saada koiraan sen verran luottoa, että tietäisi sen irti ollessaan tottelevan käskyjä, eikä karkaavan heti omille teilleen jotain liikettä nähdessään tai haistaessaan jonkun kiinnostavan hajun. Onko olemassa jotain sallitumpaa metodia, joka ajaisi saman asian kuin kauko-ohjattava sähköpanta, jolla koiralle voidaan antaa kauempaa palautetta kun se toimii väärin? Uhkailu, lahjonta ja kiristys eivät tähän mennessä ole tuottaneet tulosta. Namit koiralle toki kelpaa, mutta toisaalta se hajujen perään sinkoilukin palkitsee, eikä omistajan sanallinen palautteen anto (tai hermojen pettäessä sellainen huutonoituminen joka voisi saada merimiehenkin nolostumaan) kauempaa juuri Minaa hetkauta. Jos ei taloudellisesti olisi niin tiukkaa, niin toki joku ongelmakoirakouluttaja olisi paikallaan, mutta tällä hetkellä mennään pennejä venytellen (ja Kaidan mahdolliseen tulevaan sterkkaukeen rahaa säästellen) ilmaisia kikkoja testaillen. Kaikki vinkit otetaan innolla vastaan, laitathan vastauksen tulemaan pian, nimimerkillä VäsynytKoirallinen87!

Onnea Kaida 7 v!

Niin klisee kuin onkin, niin pakko on ihmetellä miten aika rientää! Meidän vielä äsken nuori ja villi junnuholsku Kaida viettääkin yhtäkkiä jo seitsemättä syntymäpäiväänsä. Samaan aikaan tuntuu, että ihan vastahan me haettiin pieni harmaan-mustankirjava pentunen Joensuusta, ja toisaalta taas on sellainen olo ettei enää muistakaan millaista oli elämä ennen Kaidaa. Näiden vuosien mittaan on kyllä vahvistunut se, että Kaida on niin monella tapaa THE koira elämässäni 💖

Syntymäpäivien vietto perjantaina 12.2. sujui aika perinteisesti kotosalla koiraa hemmotellen. Kelit onneksi suosivat, joten saatoimme tehdä reippaanpituisen päivälenkin, jossa Kaida sai pääosin päättää suunnat ja polut. Normaalisti emme myöskään anna koirien kanniskella puukeppejä jos olemme porukalla lenkillä, mutta tällä kertaa päivänsankari sai etuoikeuden kuljetella irti kiskomaansa kepakkoa mukana. Kaidasta suurinta hupia lenkeillä on ensin irrottaa joku riuku maasta, ja sitten pikkuhiljaa lenkin aikana pureksia sitä lyhemmäksi. Hupinsa kullakin siis! Lenkin jälkeen vuorossa oli vähän herkuttelua tölkkiruoka-kakun ja makoisan poron luun parissa.

Samalle viikolle sattui myös ystävänpäivä ja kun läheisessä koirauimalassa oli lauantaina ystävänpäivätarjouksia, lähdettiin sitten koirien kanssa extempore uintireissulle! Siitä onkin pari vuotta, kun viimeksi on käyty uimassa sisätiloissa koirien kanssa. Koirat taisivat kuitenkin muistaa paikan, sen verran kova kiskominen kummallakin oli altaalle päin. Mina oli taas ilman kummempaa houkuttelua saukkona vedessä uimassa omia kierroksiaan, mutta Kaidaa piti hieman avittaa ja ohjata ennen kuin se rohkaistui heittäytymään altaan portailta uimasille. Siinä missä Mina olisi varmaan uinut puoli tuntia putkeen edestakaista pientä rinkiä, Kaida teki aina pulahduksia ja palasi välillä käymään kuivalla maalla. Kaikeksi onneksi, sillä ilmeisesti uinti oli niin extra jännää, että Kaidalle iski kakkahätä kesken kaiken, vaikka se oli ulkoilutettu ennen uimalaan tuloa ja se kakki normaalisti hallin pihassakin vielä ennen uintia. Kaikeksi onneksi Kaida kuitenkin oli pois vedestä hädän iskiessä yhtäkkiä, eikä uimavesi päässyt sotkeentumaan. Pikaisella siivouksella henkilökunnan avulla vältyimme kalliilta kakkasakolta, huh! Meillä näköjään uimalassa käynti on aika epäonnista: edellisellä kerralla Kaida repi kyntensä auki allashuoneen viemärikaivonkanteen ja nyt sitten tosiaan meinattiin sotkea kakan kanssa, apua 😵

Tähän väliin kuvakavalkadi uimalan riemuista:

Puhdasta ja föönättyä koiraa!

Uinnin jälkeen oli jostain syystä pakko piehtaroida lumihangessa...

Onneksi molemmille oli kunnon takit vetää niskaan uinnin päälle!

Lauantaina tuli kyllä muutenkin tyhjennettyä lompakko koiriin. Kylpyläreissun lisäksi kävimme shoppailemassa koirille useamman kymmentä kiloa ruokaa sekä täydentämässä lisäravinnevarastot. Kaida ja Mina syövät 50-50 jaolla raakaa ja nappulaa. Koska lihat eivät ole täysiravintoa, annamme täydennyksiä purkista. Lisäksi Minalle on hyvä olla magneesiumi-lisää vetotreenejä ajatellen ja varsinkin Kaidan vanhenevat nivelet hyötyvät jo etukäteen syötetyistä nivelapuaineista. Nyt ostettiin vähän isompia purnukoita hevospuolen valikoimasta, joten pitäisi taas riittää vähäksi aikaa näille kahdelle! Kalliiksihan tämä tulee (verrattuna siihen että syöttäisi pelkästään jotain halpaa marketin koirannappulaa), mutta mitäpä sitä ei rakkaidensa hyvinvoinnin eteen tekisi 😁