Treenimotivaation etsintää ja hermojen kiristelyä

Koronarajoitukset vain jatkuvat ja jatkuvat, joten koekalenteri on koiraharrastusten osalta tältäkin keväältä aika pitkälti peruttu. Ei ole tokokokeita eikä näyttelyitä, ei edes mätsäreitä treenaamiseen. Saa nähdä peruuntuuko toukokuulta myös luonnetesti johon Minan ilmoitin. Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa alkaa jo vähän kypsyttää ja yhä vaikeampi on perustella itselle, miksi vaivautua edes kerran viikossa treenihallille kun ei ole tiedossa mitään, mitä varten treenata. Toivoa sopii, että edes ulkona pidettävät pk-lajit pystytään kesällä järjestämään suht normaalisti, ettei Minan kanssa venyisi ihan loputtomiin sen koeuran korkkaaminen. Kaidan kanssa haluan käydä sen yhden ykkösen vielä tienaamassa tokosta, jotta saamme kakkosluokasta koulutustunnuksen...kun vain saataisiin järjestää niitä kokeita. Oman seurammekin suunniteltu tokokoe jouduttiin lykkäämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen koronatilanteen vuoksi.

Olemme siis koirien kanssa lähinnä ulkoilleet ja käyneet Kuusamossa apuna isäni luona. Vaikka luminen sää onkin kivaa, on varsinkin Oulussa ollut tuskatuttavat ulkoilukelit: sankkoja lumipyryjä on tullut niin tiuhaan, että meidän vakio-metsäpolut ovat auttamattomasti jääneet lumen peittoon kerta toisensa jälkeen. Aiempina talvina läskipyöräilijät ovat ansiokkaasti pitäneet polkuja auki, mutta tänä talvena on tullut aina kerralla liikaa lunta jopa pyöräilijöille. Ja kun itse kerran kahlaa jonkun pitkän polun auki työllä ja vaivalla, niin seuraavalla kerralla se voi jo taas olla hautautunut lumen alle. Ei järin palkitsevaa siis. 

Ulkoilua on rasittanut myös se, että Minaa ei nykyään uskalla kovin monessa paikassa laskea irti. Vaikka se välillä näyttikin jo unohtaneen karkailun, nyt kevään myötä se on taas hoksannut riistan jälkien ihanuuden. Minalta katoaa täysin korvat, jos se pääsee hyväntuoksuisille jäljille, tai saa näkölähdön jäniksestä, tai tuuli pöllyttää aukealla lunta tai lehti liitelee hangen päällä tai Mina muistaa että samassa paikkaa on joskus aiemmin bongattu orava tai, nyt viimeisimpänä älynväläyksenä, jäällä liikkuessa se hoksaa horisontissa loittonevan moottorikelkan. Luotto Minan tottelevaisuuteen ja lauman luona pysymiseen on siis tällä hetkellä aika huonolla tolalla, ja omia hermoja rassaa kun sitä pitää ulkoiluttaa remmissä...vaikka Minalle laittaa kuonopannan ja vielä kietaisee remmin sen lanteidenkin ympäri, niin silti remmin päässä voi olla koko lenkin ajan kiskova ja ympäriinsä poukkoileva ja äänekkäästi protestoiva koira. Sen kanssa remmilenkkeilystä on siis rentous kaukana. Samoin hermot alkavat olla riekaleina Minan autossa huutamisen kanssa. Siinä on ehkä edes pikkuruisen tapahtunut kehitystä ja takakontissa huutavan koiran saa välillä karjaistua hiljaiseksi, eli se edes välillä ottaa käskyjä vastaan. Mutta kontissa hyrränä pyöriminen ja haukkuminen ovat sille kai niin palkitsevaa höyryjen purkamista, että alkaa ideat loppua millä siitä päästäisiin eroon. Nyt on ollut julkisuudessa paljon tapetilla se, että palveluskoirapuolella on suojelukoirien treeneissä käytetty väärin piikki- ja sähköpantoja. En itse voinut olla ajattelematta, että mistähän niitä sähköpantoja saisi niin helposti jos kerran niiden käyttö on yleisempääkin, sillä kohta en keksi muuta keinoa saada Minan käytökseen tolkkua. Jotenkin se autossa huutaminen pitäisi saada katkaistua, ja samoin ulkoillessa se kaiken liikkuvan perään karkailu pitäisi lopettaa alkuunsa, ennen kuin koira satuttaa itsensä. Kun tarkoitus on treenata tavoitteellisesti Minan kanssa hakua ja viestiä, niin pitäisi kuitenkin saada koiraan sen verran luottoa, että tietäisi sen irti ollessaan tottelevan käskyjä, eikä karkaavan heti omille teilleen jotain liikettä nähdessään tai haistaessaan jonkun kiinnostavan hajun. Onko olemassa jotain sallitumpaa metodia, joka ajaisi saman asian kuin kauko-ohjattava sähköpanta, jolla koiralle voidaan antaa kauempaa palautetta kun se toimii väärin? Uhkailu, lahjonta ja kiristys eivät tähän mennessä ole tuottaneet tulosta. Namit koiralle toki kelpaa, mutta toisaalta se hajujen perään sinkoilukin palkitsee, eikä omistajan sanallinen palautteen anto (tai hermojen pettäessä sellainen huutonoituminen joka voisi saada merimiehenkin nolostumaan) kauempaa juuri Minaa hetkauta. Jos ei taloudellisesti olisi niin tiukkaa, niin toki joku ongelmakoirakouluttaja olisi paikallaan, mutta tällä hetkellä mennään pennejä venytellen (ja Kaidan mahdolliseen tulevaan sterkkaukeen rahaa säästellen) ilmaisia kikkoja testaillen. Kaikki vinkit otetaan innolla vastaan, laitathan vastauksen tulemaan pian, nimimerkillä VäsynytKoirallinen87!