Työvoitto: BH-koe läpi Minalle!

Oli melkoinen riskibisnes lähteä yrittämään parin viikon varoitusajalla bh-koetta, kun alunperin olin suunnitellut tuplasti pidempää valmistautumisaikaa. Minan hammashaveri pitää kuitenkin mennä hoidattamaan loppuun toukokuun viimeisellä viikolla, eli ensi tiistaina, joten doping-varoajan vuoksi kesäkuulta piti unohtaa kaikki koehommat. Oli siis mentävä heti seuraavaan tarjolla olevaan kokeeseen, tai sitten jätettävä se heinäkuun loppuun. Onneksi me oltiin talven aikana ehditty hallilla treenailla seuraamista ja kontaktia paljonkin, mutta sitten ulkokentän häiriöt, paikkamakuu ja ihmisryhmä jäivät väkisinkin vain muutamaan treenikertaan toukokuun bh-kursseilla. 

Minan BH-kokeen A-osuuden videointi Youtubessa täältä (paikkista ei videoitu).

Parissa viimeisessä treenissä Minan vilkkaus ja häiriöherkkyyn näkyivät mm. siinä, että se nousi herkästi paikkamakuusta seisomaan tai alkoi haistella ympäristöä. Viimeisissä treeneissä oman yhdistyksen kentällä saatiin onneksi tehtyä hyvä korjaustreeni, kun ekalla kierroksella Mina nousi ylös, käännyin ja käskin tiukasti sen takaisin makuulle. Toisella kierroksella tehtiin lyhempi paikkis, kun Mina pysyi maassa. Seuruussa ja ihmisryhmässäkään ei vaikuttanut olevan isompaa ongelmaa, mutta en ehtinyt tehdä kertaakaan koko pitkää bh-seuraamiskaaviota ilman välipalkkoja ennen kokeeseen menoa. 

Jännitän aina kokeisiin menoa, mutta etenkin nyt, kun oli kyseessä Minan ihka ensimmäinen koe ja treenimäärä oli tosiaan jäänyt puoleen siitä mitä olisin toivonut, niin jännitysahdistus vaivasi minua koko viikon. Etenkin koetta edeltävä perjantai ja koepäivän aamu olivat aivan kauheita, tuntui että kädet ja jalat tärisivät kilpaa tykyttävän sydämen ja hyperventiloivien keuhkojen kanssa. Meidän kanssa samaan BH-kokeeseen oli tulossa 6 muuta koiraa. Toivoin suoritusvuoroa ensimmäiseen pariin, jotta mahdollisimman pian saisin tietää, kosahtaako meidän suoritus heti epäonnistuneeseen paikkiksiin ja pääsisin sitten eroon ahdistuksesta. Koska koekentälle oli matkaa vain vajaa 500 m kotoa, ei sentään tarvinnut ajella pitkästi, ja kun koe alkoi vasta klo 11, ei tarvinnut edes herätä aikaisin. Oli myös mukava ehtiä ennen suorituksia rupatella kisakumppanien kanssa ja jakaa vähän sitä jännitystä ja päivitellä huonoa säätä. Tuomari Eeva Äijälä ja kokeen henkilökunta olivat onneksi todella positiivisella ja kannustavalla mielellä liikkeellä. Tuomari kävi perusteellisesti läpi kokeen kulun ennen suorituksia, ja muistutti että kysyä saa aina jos jotain unohtuu eli ei tarvi pelätä virheitäkään.

Minan suoritusvuoro oli lopulta päivän kolmannessa parissa. Numeromme oli 6, joten ekana Minan piti suorittaa paikkis. Olin vähintäänkin paniikissa, kun lähdin viemään Minaa paikkamakuupaikalle. Keli oli viileä ja vettä satui ripotellen, joten olin ihan varma että koira ei pysy makuulla märällä kentällä. Tuntui taas maailman pisimmiltä minuuteilta seistä pojottaa selin koiraan ja odotella parimme tekevän seuruukaavion. Olin päättänyt olla kurkkimatta salaa olkani yli (josta tuomarikin oli ennen koetta sanonut, että kurkkia ei tarvi, hän kyllä kertoo jos tarvii paikkiskoiran kanssa jotain tehdä), mutta yritin katsojien ilmeistä yrittää lukea, mitä selkäni takana tapahtuu. Ihmetys oli suuri, kun lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sain luvan kääntyä ja Mina makasi yhä samoilla sijoillaan ja katseli minua tarkkaavaisena. Kylläpä oli helpompi hengittää kun kävelin hakemaan koirani paikkiksesta, JES! Mina selvitti sen eniten pelkäämäni osuuden erinomaisella arvosanalla. 

Hyvin menneen paikkiksen jälkeen olin ehkä vähän liiankin rennolla otteella lähdössä kävelykaavioon. Kysäisin ennen liikkeelle lähtöä varalta tuomarilta, missä kädessä hihnan pitäisi olla, ja oli kuulemma ok pitää hihnaa oikeassa kädessä, kunhan se kulkisi vasemmankin käden kautta. Vaikka en koskaan treenatessa niin pidä hihnaa, niin lähdin sitten liikkeelle pitäen remmistä molemmin käsin. Lyhyt remmi kuitenkin esti liikuttamasta käsiä normaalisti, joten kävelyni meni jotenkin jäykäksi, eikä Minakaan remmissä seurannut nätin tiiviisti kuten aina treeneissä. Taisin vähän yrittää vaihdella remmin otetta kesken kävelyn, koska kaksin käsin siitä pito tuntui luonnottomalta (yllätysyllätys). Hihnan pitäisi olla seuruun ajan löysällä, mutta huomasin siihen tulevan nykäyksiä pitkällä suoralla, ja näin jälkikäteen mietittynä en voi kuin ihmetellä, miksi en vain pitänyt sitä remmiä vasemmassa kädessä? Ehkä hihnasekoilin vuoksi sekosin täysin laskuissa ja kävelin ekalla suoralla kuulemma reilut 60 askelta, kun oikea pituus olisi noin 50.

Täyskäännöksen jälkeen tempon vaihtelut vähän herättivät Minaa ja sain siihen paremman kontaktin kaavion loppuosuuteen. Tosin ihmisryhmään mentäessä kontakti lässähti taas täysin. Jotenkin ajauduin menemään ihmisryhmään vähän eri suunnasta, kuin mitä yleensä treenatessa teen. Hämäännyin itsekin ja kiersin ihmisryhmän tolpat epäloogisesti sivuttaisaskeliakin ottaen ja Mina varmaan ajatteli jo suorituksemme loppuneen ja ohimennen nuuhkutteli ihmisiä kohti ja pyrki välissä lähtemään jo takaisin autollemme päin. Ei siis tullut yhtään tyylipuhdasta suoritusta ihmisryhmän osalta, vaikka se niissä vähissä treeneissä, mitä ehdimme tehdä, oli mennyt hyvin. Mutta tietääpä nyt mitä treenata lisää!

Ihmisryhmän jälkeen siirryttiin taas aloituspaikalle, missä Minan huomio taas harhaili (näin pitkää palkattomuutta ei oltu tosiaan juurikaan treeneissä kokeiltu), mutta onneksi remmin irrotuksen jälkeen Minan seuruu parani huomattavasti.  Toistimme pitkän suoran ilman remmiä oikein kivan tuntoisesti. Tässä vaiheessa parikoirakkomme oli paikkis-paikalla yhdessä, sillä irtiseuraamisemme aikana parin koira, nuori saksanpaimennarttu, oli lähtenyt haistelemaan kentän sivua joten ohjaaja seisoi koiran kanssa yhdessä kentän etupäässä. Nykysäännöillä irtiseuraamisessa ei tarvitse tehdä koko J-muotoista kävelyä, vaan vain pitkä suora edes takaisin. No sehän passasi, paitsi että aloituspisteeseen palatessamme Mina juuri ennen perusasennon ottoa astui ilmeisesti jonkun vähän terävän kivensärmän päälle ja nyt puolestaan sillä meni pasmat sekaisin hetkellisesti. Onneksi liike suoritus oli juuri lopussa, sillä Mina pyöri hetken hyrränä, kyttäsi maata eikä halunnut istua vasemmalle puolelleni (hyvin samanoloisesti kuin vuosi sitten käärmeenpureman yhteydessä), ennen kuin siirryin selvästi sivuun kohdasta jossa Minan tassuun jotain tökkäsi. Onneksi koira kokosi itsensä kuitenkin nopeasti, ja otti perusasennon ja kontaktin ja pääsimme tekemään vielä jääväät. Niiden treenauksen olin viime viikoilta jättänyt pois tarkoituksella, koska olin huomannut Minan helposti alkavan ennakoivan liikkeestä-istumaan tai maahan menoa pitkällä suoralla. Nyt kokeessa tein liikkeet pysähdyksen kautta varmuuden varalta. Istumis-liikkeen jälkeen minun piti toistaa seuraa-käsky, kun Mina jäi paikoilleen. Luoksetulokin sujui nätisti, mutta viimeisen perusasennon Mina otti hassusti yhden sulavan peffan siirron sijaan jotenkin portaittaisesti vähän kerrallaan sivulleni istuallaan siirtyen. Mutta pikkuvikoja, olin tuossa vaiheessa onneni kukkuloillaan siitä, että koe meni meiltä noinkin hyvin ja odotettavissa oli, että pääsisimme A-osion läpi tuolla suorituksella! Ja vaikka tuomarin palautteesta saatiinkin hyvä korjauslista tottikseen, niin hyvinhän pisteet riittivät läpimenoon, jippii!

Kaupunkiosuudessa en odottanut Minalla olevan juuri ongelmia. Pari kertaa pääsiin ennen koetta treenaaaman B-osuutta bh-kursseilla, ja Mina ei ole niissä häiriintynyt muista koirista tai kulkijoista. Nytkin koesuorituksen aikana isoin häiriö oli oma auto, joka oli koealueen keskellä parkissa: jätin auton takakonttiin ovet levälleen ja palkkaruuan odottamaan konttiin, joten Minahan sitten lähinnä kaupunkiosuuden kiskoi remmissä kohti autoa, kun kiersimme parkkista ympäri. Toisaalta hyvä, että sillä oli vain ruoka mielessä, niin se ei noteerannut b-osuuden häiriökoiria mitenkään kävelyn aikana, eikä yksin remmissä odotellessaan. Mina on ollut nyt viime viikot todella ahne ruuan perään, liekö sillä joku juoksujen jälkeinen massankeräys-hormoonihuuruvaihe menossa. Mutta kannatti seisoskella viileä ja sateinen päivä ulkona, päivän päätteeksi saatiin Minan kisakirjaan ensimmäinen suoritusmerkintä, minä pääsin eroon ahdistuksesta ja nyt voidaan sitten tosiaan alkaa miettiä treenausta niin, että myöhemmin tämän sulanmaankauden aikana päästäisiin korkkaamaan ainakin hakukokeet Minan kanssa!

Aina kokeiden alla kyseenalaistan vahvasti koiraharrastuksen mielekkyyden, kun olen koejännityksestä kipeä viikon ennen kokoita, mutta kyllähän se kokeen jälkeen tuleva helpotus ja tyytyväisyys nopeasti auttavat unohtamaan sen negatiivisen etukäteis-fiiliksen...aina siihen asti, että seuraava koe on nurkan takana :D Mutta nyt iloitaan läpimenneestä BH:stä ja treenit jatkuu!

Mina luonnetestattu

Vaikka pessimistinä odotin, niin pääsimme kuin pääsimmekin käyttämään Minan luonnetestissä toukokuun alussa! Samaan testiin saatiin paikka myös velikoiralle ja kasvattajakin pääsi seuraamaan testejä, joten olisi ollut erittäin ikävä jos korona olisi perunut nämäkin kokeet. Minan myöhään alkaneet juoksut (eikä niitä ennen noin viikon verran vaivannut emätintulehdus lievittäneet jännitystä yhtään) olivat kyllä lähellä pilata kokeeseen menon: sillä tiputtelu loppui oikeastaan vasta samana viikonloppuna, kun luonnetestikin oli :D Kova jännitys siis oli, päästäänkö vielä koepaikallakin läpi juoksutestistä, joten itse testin tulos ehtinyt jännittää yhtään niin paljoa. Mutta juoksutestissä saatiin puhtaat paperit (pun very much intended!) ja testi tehtyä, huh helpotusta.

Minan luonnetestin videointi on nähtävillä täällä (https://www.youtube.com/watch?v=TO0YD7xQbGs)

Tuulisen päivän vuoksi videon ääniraita sisältää hyvin paljon huminaa, joten ei kannata katsoa videota volyymit täysillä! Tulosrivi on myös nähtävillä blogin Minan tuloksia-sivulla.

 

 

Koska Mina tuntuu olevaan Kaidaan verrattuna huomattavasti kovempi, odotin siltä hyvää tulosta testistä. MH-luonnekokeessa se oli viime syksynä varsin tukevasti omilla jaloilla seisova, mitä nyt haukkua louskutti uhkille vähän turhankin pitkän kaavan mukaan. Nyt luonnetestissä tuo haukkuminen kuitenkin vain kertautui: kun Mina pääsi vauhtiin haukkumisessa, se ei oikein osannut lopettaa. Sillä on muutenkin tuntunun keväällä välillä olevan myöhäistä-mörköikäilyä, joten luonnetestissäkin se haukkui pitkään ja hartaasti kelkankin ennen kuin uskalsi tulla sitä haistelemaan. Haalari pääsi yllättämään jo vähän valmiiksi hermostuneen Minan ja koira loikkasi komean voltin kun haalari ponnahti ylös sen nenän edestä. Heti sen perään tynnyriä sitten haukuttiin ja väisteltiin niin kauan, että minun piti tovi istuskella tynnyrin päälläkin, ennen kuin Mina luopui epäluuloisuudesta ja kurkotti haistamaan kolisevaa istuintani. 

 

Toki jo heti testin alussa alkuhaastattelussa näkee, että Mina on vilkas tapaus: päivä oli tuulinen, joten Minan oli ihan pakko ryntäillä ohi lentävien lehtien perään ja jahdata niitä. Vaikka se arkielämässä vaikuttaakin kovempipäiseltä kuin Kaida, niin kodin ulkopuolella tuo vilkkaus ja rauhoituskyvyttömyys tulee esiin adhdmaisena kyttäilynä ja säntäilynä. Toisaalta se oli sitten oma sosiaalinen itsensä, kun testaajat antoivat sille huomiota, ja leikkihalua sillä oli taisteluun asti reippaasti myös vieraan leikittäjän ja puukalikan kanssa. Heti, kun Minalle tarjottiin tekemistä, se unohti lehdet ja keskittyi puruleikkiin. Ja vaikka se muissa testiosioissa kovasti haukkuikin kohti tulevaa uhkaavaa henkilöä, sille ei jäänyt niistä tilanteista mitään paineita vaan Mina otti heti uhkan perään ihmisen hyvin avoimesti vastaan.

Vertailun vuoksi tuli katsottua Minan testin jälkeen myös Kaidan luonnetestivideo. Olin jo unohtanut, miten paljon Kaidallakin oli päälle jäävää haukkua pitkin testiä, mutta toisaalta Kaidalla kesti paremmin kantti testin uhka-osioissa, eli Kaida osoittautui luonnetestin mittakaavalla kovemmaksi kuin Mina, joka sai arvosanan "hieman pehmeä". Tiedä sitten vaikuttiko se jotenkin, kun Kaida nuorempana ehti jonkunverran käydä maalimiehellä leikitettävänä ja oppi siinä, että molarin sai haukkumalla perääntymään ja uhkaan vastaamisesta sai lopulta palkkion, joten se testissäkin uskalsi vastata uhkaan. Mina taas on leikkinyt maalimiehen kanssa vain lyhyitä yksittäisi kertoja, joten sillä oli selvemmin ajatuksena, että pakeneminen on paras puolustautuminen uhkaavissa tilanteissa?

Minan loppupisteitä tosiaan rokotti sen vilkkaus ja pehmeys, jopa enemmän kuin olin odottanut. Minan loppupisteet olivat 154, eli vähemmän kuin mitä Kaida tai edes Nuutti saivat omista testauksistaan. Harmittaa ettei Mina päässyt samoihin pisteisiin Kaidan kanssa, mutta toisaalta olen jossain määrin jo tottunut siihen että Mina ei monellekaan osa-alueella pääse ylittämään "isosiskon" saavutuksia tai ominaisuuksia. Mutta ei pisteisiin, etenkään yhdistettynä laukausvarmuuteen, voi myöskään tyytymätön olla, tulos on varsin hyvä pitkäkarvaholskulle kaiken kaikkiaan. Mitään isoja ylläreitä testi ei tuonut ja onpahan se nyt tehtynä alta pois siltä varalta, että kesällä vielä päästään näyttelyihin ja voidaan alkaa keräillä sertejä muotovalioitumiseen (heh heh, Minan kropan kehittymistä sille tasolle yhä odotellessa!).

 Ja jottei luonnetestireissu nyt liian kiva olisi ollut, niin piti vielä ennen kotia lähtöä sattua hammashaverikin! Kaidan ja velipoika Ruutin testien jälkeen seurustelimme jonkin aikaa kasvattitädin kanssa ja leikitimme ja kuvailimme koiria. Mina sai testin jälkeen autostamme palkkaleluksi lemppari-purutyynynsä, jota se kanniskeli ja tyrkytti kiskottavaksi ihmisille. Ihan viimeisillä vetoleikkikerroilla Mina ilmeisesti tarttui tyynyyn huolimattomasti etuhampaillaan ennen tapporavistelua ja sai sillä irrotettua toisen harvoista jäljellä olevista yläetuhampaistaan! Olin vähintäänkin epäuskoinen kun kaivelin irtohampaan pienestä lumikumpareesta esiin: tämän koiran kanssa ei vaan voi välttyä vastoinkäymisiltä! Eihän yksi hammas vähemmän koiraa haittaa, eikä näy edes päällepäin, mutta mahdollinen pakollinen juurien poistatus tietää kirurgista operaatiota, nukutusta, ja kuukauden doping-varoaikaa 😣Minalle oli kuitenkin katsottuna kesäkuun alkuun BH-koe ja heinäkuulle koiranäyttelyitä (ja miksei hakukoettakin jos bh menisi läpi) jne... Ei muuta kuin suunnittelemaan kalenteri uusiksi siis, jahka selviää mitä ja milloin hammaspuutos hoidetaan!

Treenimotivaation etsintää ja hermojen kiristelyä

Koronarajoitukset vain jatkuvat ja jatkuvat, joten koekalenteri on koiraharrastusten osalta tältäkin keväältä aika pitkälti peruttu. Ei ole tokokokeita eikä näyttelyitä, ei edes mätsäreitä treenaamiseen. Saa nähdä peruuntuuko toukokuulta myös luonnetesti johon Minan ilmoitin. Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa alkaa jo vähän kypsyttää ja yhä vaikeampi on perustella itselle, miksi vaivautua edes kerran viikossa treenihallille kun ei ole tiedossa mitään, mitä varten treenata. Toivoa sopii, että edes ulkona pidettävät pk-lajit pystytään kesällä järjestämään suht normaalisti, ettei Minan kanssa venyisi ihan loputtomiin sen koeuran korkkaaminen. Kaidan kanssa haluan käydä sen yhden ykkösen vielä tienaamassa tokosta, jotta saamme kakkosluokasta koulutustunnuksen...kun vain saataisiin järjestää niitä kokeita. Oman seurammekin suunniteltu tokokoe jouduttiin lykkäämään jonnekin hamaan tulevaisuuteen koronatilanteen vuoksi.

Olemme siis koirien kanssa lähinnä ulkoilleet ja käyneet Kuusamossa apuna isäni luona. Vaikka luminen sää onkin kivaa, on varsinkin Oulussa ollut tuskatuttavat ulkoilukelit: sankkoja lumipyryjä on tullut niin tiuhaan, että meidän vakio-metsäpolut ovat auttamattomasti jääneet lumen peittoon kerta toisensa jälkeen. Aiempina talvina läskipyöräilijät ovat ansiokkaasti pitäneet polkuja auki, mutta tänä talvena on tullut aina kerralla liikaa lunta jopa pyöräilijöille. Ja kun itse kerran kahlaa jonkun pitkän polun auki työllä ja vaivalla, niin seuraavalla kerralla se voi jo taas olla hautautunut lumen alle. Ei järin palkitsevaa siis. 

Ulkoilua on rasittanut myös se, että Minaa ei nykyään uskalla kovin monessa paikassa laskea irti. Vaikka se välillä näyttikin jo unohtaneen karkailun, nyt kevään myötä se on taas hoksannut riistan jälkien ihanuuden. Minalta katoaa täysin korvat, jos se pääsee hyväntuoksuisille jäljille, tai saa näkölähdön jäniksestä, tai tuuli pöllyttää aukealla lunta tai lehti liitelee hangen päällä tai Mina muistaa että samassa paikkaa on joskus aiemmin bongattu orava tai, nyt viimeisimpänä älynväläyksenä, jäällä liikkuessa se hoksaa horisontissa loittonevan moottorikelkan. Luotto Minan tottelevaisuuteen ja lauman luona pysymiseen on siis tällä hetkellä aika huonolla tolalla, ja omia hermoja rassaa kun sitä pitää ulkoiluttaa remmissä...vaikka Minalle laittaa kuonopannan ja vielä kietaisee remmin sen lanteidenkin ympäri, niin silti remmin päässä voi olla koko lenkin ajan kiskova ja ympäriinsä poukkoileva ja äänekkäästi protestoiva koira. Sen kanssa remmilenkkeilystä on siis rentous kaukana. Samoin hermot alkavat olla riekaleina Minan autossa huutamisen kanssa. Siinä on ehkä edes pikkuruisen tapahtunut kehitystä ja takakontissa huutavan koiran saa välillä karjaistua hiljaiseksi, eli se edes välillä ottaa käskyjä vastaan. Mutta kontissa hyrränä pyöriminen ja haukkuminen ovat sille kai niin palkitsevaa höyryjen purkamista, että alkaa ideat loppua millä siitä päästäisiin eroon. Nyt on ollut julkisuudessa paljon tapetilla se, että palveluskoirapuolella on suojelukoirien treeneissä käytetty väärin piikki- ja sähköpantoja. En itse voinut olla ajattelematta, että mistähän niitä sähköpantoja saisi niin helposti jos kerran niiden käyttö on yleisempääkin, sillä kohta en keksi muuta keinoa saada Minan käytökseen tolkkua. Jotenkin se autossa huutaminen pitäisi saada katkaistua, ja samoin ulkoillessa se kaiken liikkuvan perään karkailu pitäisi lopettaa alkuunsa, ennen kuin koira satuttaa itsensä. Kun tarkoitus on treenata tavoitteellisesti Minan kanssa hakua ja viestiä, niin pitäisi kuitenkin saada koiraan sen verran luottoa, että tietäisi sen irti ollessaan tottelevan käskyjä, eikä karkaavan heti omille teilleen jotain liikettä nähdessään tai haistaessaan jonkun kiinnostavan hajun. Onko olemassa jotain sallitumpaa metodia, joka ajaisi saman asian kuin kauko-ohjattava sähköpanta, jolla koiralle voidaan antaa kauempaa palautetta kun se toimii väärin? Uhkailu, lahjonta ja kiristys eivät tähän mennessä ole tuottaneet tulosta. Namit koiralle toki kelpaa, mutta toisaalta se hajujen perään sinkoilukin palkitsee, eikä omistajan sanallinen palautteen anto (tai hermojen pettäessä sellainen huutonoituminen joka voisi saada merimiehenkin nolostumaan) kauempaa juuri Minaa hetkauta. Jos ei taloudellisesti olisi niin tiukkaa, niin toki joku ongelmakoirakouluttaja olisi paikallaan, mutta tällä hetkellä mennään pennejä venytellen (ja Kaidan mahdolliseen tulevaan sterkkaukeen rahaa säästellen) ilmaisia kikkoja testaillen. Kaikki vinkit otetaan innolla vastaan, laitathan vastauksen tulemaan pian, nimimerkillä VäsynytKoirallinen87!

Onnea Kaida 7 v!

Niin klisee kuin onkin, niin pakko on ihmetellä miten aika rientää! Meidän vielä äsken nuori ja villi junnuholsku Kaida viettääkin yhtäkkiä jo seitsemättä syntymäpäiväänsä. Samaan aikaan tuntuu, että ihan vastahan me haettiin pieni harmaan-mustankirjava pentunen Joensuusta, ja toisaalta taas on sellainen olo ettei enää muistakaan millaista oli elämä ennen Kaidaa. Näiden vuosien mittaan on kyllä vahvistunut se, että Kaida on niin monella tapaa THE koira elämässäni 💖

Syntymäpäivien vietto perjantaina 12.2. sujui aika perinteisesti kotosalla koiraa hemmotellen. Kelit onneksi suosivat, joten saatoimme tehdä reippaanpituisen päivälenkin, jossa Kaida sai pääosin päättää suunnat ja polut. Normaalisti emme myöskään anna koirien kanniskella puukeppejä jos olemme porukalla lenkillä, mutta tällä kertaa päivänsankari sai etuoikeuden kuljetella irti kiskomaansa kepakkoa mukana. Kaidasta suurinta hupia lenkeillä on ensin irrottaa joku riuku maasta, ja sitten pikkuhiljaa lenkin aikana pureksia sitä lyhemmäksi. Hupinsa kullakin siis! Lenkin jälkeen vuorossa oli vähän herkuttelua tölkkiruoka-kakun ja makoisan poron luun parissa.

Samalle viikolle sattui myös ystävänpäivä ja kun läheisessä koirauimalassa oli lauantaina ystävänpäivätarjouksia, lähdettiin sitten koirien kanssa extempore uintireissulle! Siitä onkin pari vuotta, kun viimeksi on käyty uimassa sisätiloissa koirien kanssa. Koirat taisivat kuitenkin muistaa paikan, sen verran kova kiskominen kummallakin oli altaalle päin. Mina oli taas ilman kummempaa houkuttelua saukkona vedessä uimassa omia kierroksiaan, mutta Kaidaa piti hieman avittaa ja ohjata ennen kuin se rohkaistui heittäytymään altaan portailta uimasille. Siinä missä Mina olisi varmaan uinut puoli tuntia putkeen edestakaista pientä rinkiä, Kaida teki aina pulahduksia ja palasi välillä käymään kuivalla maalla. Kaikeksi onneksi, sillä ilmeisesti uinti oli niin extra jännää, että Kaidalle iski kakkahätä kesken kaiken, vaikka se oli ulkoilutettu ennen uimalaan tuloa ja se kakki normaalisti hallin pihassakin vielä ennen uintia. Kaikeksi onneksi Kaida kuitenkin oli pois vedestä hädän iskiessä yhtäkkiä, eikä uimavesi päässyt sotkeentumaan. Pikaisella siivouksella henkilökunnan avulla vältyimme kalliilta kakkasakolta, huh! Meillä näköjään uimalassa käynti on aika epäonnista: edellisellä kerralla Kaida repi kyntensä auki allashuoneen viemärikaivonkanteen ja nyt sitten tosiaan meinattiin sotkea kakan kanssa, apua 😵

Tähän väliin kuvakavalkadi uimalan riemuista:

Puhdasta ja föönättyä koiraa!

Uinnin jälkeen oli jostain syystä pakko piehtaroida lumihangessa...

Onneksi molemmille oli kunnon takit vetää niskaan uinnin päälle!

Lauantaina tuli kyllä muutenkin tyhjennettyä lompakko koiriin. Kylpyläreissun lisäksi kävimme shoppailemassa koirille useamman kymmentä kiloa ruokaa sekä täydentämässä lisäravinnevarastot. Kaida ja Mina syövät 50-50 jaolla raakaa ja nappulaa. Koska lihat eivät ole täysiravintoa, annamme täydennyksiä purkista. Lisäksi Minalle on hyvä olla magneesiumi-lisää vetotreenejä ajatellen ja varsinkin Kaidan vanhenevat nivelet hyötyvät jo etukäteen syötetyistä nivelapuaineista. Nyt ostettiin vähän isompia purnukoita hevospuolen valikoimasta, joten pitäisi taas riittää vähäksi aikaa näille kahdelle! Kalliiksihan tämä tulee (verrattuna siihen että syöttäisi pelkästään jotain halpaa marketin koirannappulaa), mutta mitäpä sitä ei rakkaidensa hyvinvoinnin eteen tekisi 😁

Treenitavoitteet: check

Vuosi on lähtenyt käyntiin rauhallisesti, eikä treenaamisesta ole otettu turhia paineita. Kerran viikkoon käydään ainakin vielä helmikuun loppuun hallilla treenailemassa toko- ja tottishommia yhdistyksen omatoimitreenivuorolla. Vaikka välillä tottiksen hinkkaaminen on tuntunut pakkopullalta, niin on ollut kiva huomata että junnunkin kanssa on edistymistä nähtävissä! Talven aikana esimerkiksi noudoissa siltä on huomattavasti vähentynyt kapulan mälvääminen ja lisäksi hyppyihin on saatu varmuutta: viime treeneissä mentiin jo lopussa 80 cm hyppyeste yli iloisesti ja ilman yritystäkään oikoa sivukautta lelun perään. Sen sijaan Kaidan kanssa hallilla on treenauksessa haettu rennompaa mielentilaa ja vältelty kaikkea selkää liiaksi kuormittavaa ryntäilyä ja hyppelyä. Kesältä sille on varmaan jäänyt tottiksista todella kiihtynyt mielikuva, kun selkä oli kipeä ja se ilmeni mm. haukkumisena seuraamisessa, joten nyt on opeteltu tekemään seuruuta tokoa varten kaikessa rauhassa. Lisäksi ikuisuusprojektina on yrittää parantaa Kaidan seuraamisasentoa (sen edessä poikittamaan pyrkivä seuraaminen ei varmastikaan ole selälle optimaalinen), mutta vanhalle koiralle on selvästi vaikea opettaa uusia temppuja...mutta ei mahdotonta, toivon mukaan!

Koska viime vuonna koronan takia meiltä jäi Kaidan kanssa käymättä se viimeinen avo-luokan koe kokonaan, olen kyttäillyt tämän kevään osalta koekalenteria, ja pitänyt sormia tiukasti ristissä josko koronarajoitukset sallisivat vihdoin kokeiden järkkäämisen. Ilokseni myös oma palveluskoirayhdistykseni on tänä keväänä järjestämässä ensimmäistä kertaa toko-koetta Ouluun, ja kun etusijalla kokeeseen on jäsenistö, olisi parhaat saumat päästä vihdoin yrittämään Kaidalle sitä puuttuvaa ykköstä. Ja, koska Minan BH-koe antaa vielä odottaa itseään ehkä touko-kesäkuulle, hiipi mieleen hullu ajatus viedä myös Mina maaliskuussa tokokokeeseen! En tiedä onko tuhoontuomittu ajatus edes yrittää ohjata kahta omaa koiraa samassa kokeessa (onneksi sentään eri luokissa!), kun yhdenkin koiran kokeeseen vienti jännittää aina tuhottoman paljon :D Mutta Minalla alkaa olla kaikki liikkeet hallussa (itseasiassa sillä olisi jo avo-luokankin kuviot pitkälti opeteltuna) ja tokon alo-luokka olisi hyvä "esikoulu" myös myöhempää käyttäytymiskoetta varten... Saapa siis nähdä. Toki on mahdollista, että kokeita joudutaan TAAS perumaan jos koronatilanne pahenee, mutta siihen asti voi elätellä kaikenlaisia hulluja ajatuksia ;)

 

Tammikuussa Minan kanssa on myös aloitettu itsekseen vetohiihtohommia. Sen verran lajikärpänen puraisi, että hankin Minalle kerralla uudet varusteet Ala-Temmekseltä Väliheikin myymälästä ja itselle hiihtoasun miellyttävämpään sivakointiin. Sukset ja monot on anopilta lainassa, ne saavat luvan kelvata toistaiseksi (koska käytin jo tämän talven budjetin hiihtokamoihin). Mina tuntuu olevan sopivasti sellainen synnynnäinen reikäpää, että kun sen päästää juoksuun niin sehän sitten juoksee liinan päässä niin kauan kuin vain baanaa riittää. Olemme käyneet sekä tutulla Auranmajan koiraladulla, että nyt viimeksi uuden karhealla Kaakkurin koiraladulla ja kummallakin Mina vetää ongelmitta vajaan 5 kilometrin lenkit. Loppua kohti sillä toki kovin hönkä alkaa vähän hellittää ja se saattaa viimeisellä kilometrillä välillä ravatakin pelkän täysiä laukkaamisen sijaan. Olisi hyvä kyllä päästä jonnekin kokeneempien koirahiihtäjien oppiin ja treenata niin että veto säilyy maaliin ja palkalle asti yhtä aktiivisena. Kaakkurissa huomasin että ihmishiihtäjien ohittelussa Minalla ei ole ongelmaa, mutta Auralla samaan suuntaan menevien koirahiihtäjien ohittaminen on työlästä, kun Mina yrittää kesken ohituksen vauhdista käydä nuuhkimassa ohitettavia. Eli töitä on vielä tehtävä, mutta aivan hyvin voisin nähdä meidät osallistuvan ainakin johonkin epävirallisiin koirahiihtokisojen luokkiin jossain vaiheessa.

Vuositilitys vol -20

Vuosi on vihdoin vaihtunut, enkä varmasti ole ainoa joka toivoo että alkanut vuosi 2021 olisi edes vähän normaalimpi kuin edellinen! Koiraharrastusrintamallakin vuosi on ollut poikkeuksellinen koronan vuoksi, koska niin paljon koulutuksia, näyttelyitä, kokeita ja testejä on jouduttu perumaan pitkin vuotta. Mutta jos nyt vähän kertailisin, että mitä kaikesta huolimatta tuli vuoden mittaan puuhailtua:

• Alkuvuosi meni treenaillessa omatoimisesti hallilla omien koirien kanssa. Noin kerta viikkoon yritin ehtiä käymään hallilla ja treenailtiin Kaidan kanssa tokon avo-luokan liikkeitä ja siinä sivussa tuli opetettua niitä Minallekin. Maaliskuussa pääsin Kaidan kanssa tokokokeeseen ja saimme toisen ykköstuloksemme avo-luokasta. Toiveissa oli saada kolmas kerättyä vuoden aikana eli TK2 tienattua. Minan kanssa käytiin kevään mittaan myös näto-treeneissä, hakemassa edelleen keskittymiskykyä muiden koirien seurassa, jos vaikka kesällä olisi päästy näyttelyihin. Mutta sitten tuli korona, ja kaikki peruttiin.
• Toukokuun lopulla päästiin aloittelemaan sulanmaan treenit ja Minakin pääsi hakuilemaan. Järkkäsin pk-yhdistyksemme hakutreenejä aloitteleville ja toisia kokeneemmille koirakoille, joten omatkin koirat saivat siinä samalla hyvin maastotreeniä! Lisäksi olin mukana vetämässä yhdistyksen lajiesittelypäivää, jossa nämä omat koirat pääsivät näyttämään uusille pk-harrastajille lajisuorituksia käytännössä.
• Jouduimme kesäkuun lopulla kantapään kautta oppimaan etteivät kyyt ja koirat ole hyvä yhdistelmä: Minaa puri kävelytien vierellä päivälenkillä takajalkaan kärmes ja seuraava ilta/yö menikin eläinsairaalan asiakkaina. Onneksi, viivästyneestä hoidosta huolimatta, selvittiin ilman jälkitauteja.
  
• Kesäkuussa koronarajoituksia onneksi voitiin lieventää, joten kokeitakin päästiin järjestämään. Olin itse koetoimitsijana jälkikokeessa ja sitten osallistujana juhannuksen jälkeen hakukokeessa. Kaida osallistui kolmansiin kolmosluokan kokeisiinsa ja hieman kangertelevasta tottiksesta (haukkumista seuruussa edelleen...) huolimatta maasto sujui kuin tanssi, joten saimme mainiosti kakkostuloksen. Ykköstulos jäi vain 7 pisteen päähän, joten olin aika toiveikas että kesän mittaan voisimme vielä ykkösiäkin tavoitella. 
• Heinäkuu oli onneksi kokeista taukoa, sillä hellettä piisasi. Elokuukin alkoi varsin kuumana, joten 2.pvä elokuuta ollut hakukoe käytiin lämpimissä tunnelmissa. Kaidalle oli onneksi viilennystakki olemassa ja maastossa auto ei lämmennyt turhia folio-peitteen ansiosta. Hienosti Kaida taas jaksoi vetää maastossa onnistuneen suorituksen. Tottiksessa alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän ongelmia: Kaida reagoi haukkumalla laukauksiin seuraamisessa ja tällä kertaa myös estehyppy jäi suorittamatta, kun Kaida kiersi esteen. Näin ollen tottispisteet jäivät liian pieniksi, jotta olisimme saaneet hyväksyttyä suoritusta. Treenasimme ahkerasta tottista kuukauden ja treeneissä hypyt sujuivat ja haukkuminenkin näytti jäävän pois. Mutta sitten syyskuun hakukokeessa Kuusamossa tottisosuus levähti täysin käsiin. Ensin Kaida haukkui ja pyörähteli seuraamisessa, mutta suoritti kuitenkin noudot ok. Kaida suoritti ekassa parissa ekana koirana, joten se oli hyvin kiihdyksissään mennessämme paikkikseen. Vähemmän ylläen, kun parina olleelle koirakolle ammuttiin laukaukset, jo valmiiksi seisomaan noussut Kaida alkoi haukkua ja samalla hivuttautua kohti piiloa jossa seisoin. Vaikka tottissuorituksemme jäi taas alle hyväksytyn pisterajan, jatkoin kuitenkin maasto-osuuteen ihan treenimielessä uudessa maastossa. Esineruudun Kaida suoritti oppikirjamaisesti, nostaen 4 esinettä ilman turhia haahuiluja kahdessa minuutissa. Hakualue oli kohtuu rankkaa rinnemaastoa, mutta senkin Kaida suoritti sitkeästi, vaikkakin toisen piilon näyttö ei ollut aivan tyylipuhdas sillä Kaida lopetti ilmaisun hieman liian aikaisin ja tuli omatoimisesti luokseni kun lähestyin piiloa. Kaikki ukot kuitenkin nousivat, joten tottiksesta huolimatta kokeesta jäi kiva fiilis.
• Mina kävi elokuun lopulla MH-luonnekuvauksessa Hämeenkyrössä, ja jäi samalta reissulta hoitoon kasvattajansa luo Joensuuhun. Hoitojakso venähti lopulta noin kuukauden mittaiseksi, mutta saipahan Mina nyt kunnolla ajan kanssa opetella lauma-elämää kasvattajan luona, siltä varalta että se jonain päivänä menee sinne pennutuspuuhiin. MH:ssa ei mitään kovin yllättävää paljastunut, Mina ehkä oli vähän terävämpi reaktioissaan kuvauksessa tulleisiin yllätyksiin (haalari, räminätynnyri yms) ja sille tuntui herkästi jäävän komennushaukku päälle. Aaveisiin ja ihmisiin ylipäätään se kuitenkin suhtautui odotetun uteliaasti ja leikkisästi.
• Syyskuullekin olin jo ilmoittanut Kaidan vielä yhteen hakukokeeseen Ouluun, mutta kokeen lähestyessä Kaida alkoi arkomaan selkäänsä. Kaidalla oli ollut kesällä juoksu, joten pohdin voisiko sillä olla kohtutulehdusta tms mikä vaikuttaisi hyppäämishalukkuuteen. Sillä tuntui tulevan todella herkästi lihasjumeja, joten vähän ennen koetta päätimme viedä Kaidan eläinlääkärin tarkastukseen. Kohtutulehdusta ei onneksi löytynyt, mutta sen sijaan röntgenkuvat paljastivat karusti, missä kunnossa Kaidan selkänikamat ovat. Edellisen kerranhan Kaidan selkä kuvattiin 2 vuotiaana, jolloin selässä oli kaksi luusilloittumaa ja se sai Spondyloosi, aste2 diagnoosin. Nyt luusilloittumia oli tullut lapojen ja lantion välille lisää ja luutuneita nikamavälejä oli jo enemmän kuin terveitä. Vaikka löytö järkyttikin, olin kuitenkin huojentunut siitä, ettei Kaidalla ollut mitään henkeä uhkaavaa sairautta. Selkäkään ei välttämättä vaivaisi, jos koira pysyisi kevyemäällä liikunnalla. Hetkessä siis jouduin hautaamaan haaveet haun ykköstuloksista, saati käyttövalioitumisesta ensimmäisenä pitkäkarvaisena holskuna. 
• Koko vuonna emme päässeet näyttelyihin Minan kanssa, koska kaikki peruttiin Pohjois-Suomesta. Olisi ollut mukava yrittää edes saada penskalle ekaa sertiä, mutta ei auta kuin odottaa seuraavaa kesää. Toiveissa oli myös suorittaa Minan kanssa kauden päätteeksi BH, mitä kohti treenailimme ahkeraan, mutta syksyn lopulla ei Oulussa ollutkaan meille sopivasti käyttäytymiskoetta. Eli sekin lykkääntyi seuraavalle keväälle/kesälle. Kaidankaan kanssa ei loppuvuodesta enää päästy tokokokeisiin, kun jo ilmoitetutkin kokeet peruttiin koronatilanteen pahetessa Oulun seudulla.
  
• Talven myötä alkoi taas hallitreenikausi. Kaida on päässyt vähän vähemmällä treenauksella, sillä kun liukkailla talvikeleillä tuntuu selkälihakset olevan turhan jäykkänä. Lenkeille on kuitenkin päästy ajoittain niin potkupyörän kuin -kelkankin kanssa, kun Mina hoitaa vetohommat ja Kaida saa ravailla vieressä omaa tahtiaan. Minalla tuntuu olevan paloa vetohommiin, ja vähän houkuttelisi alkaa treenata sitä vetohiihtoon, mutta toisaalta taas sitten epäilen ettei oma budjetti tai kalenteri kestä enää yhtään lisää (väline)lajia näiden koirien kanssa harrastettavaksi tavoitteellisesti!

Eli summa summarum: Kaidan kanssa saatiin vielä yksi kesä käydä hakukokeita, mutta tähän se sitten loppui. Kaida saa jatkaa hakutreeneissä hömpöttelyä ihan vaan virikemielessä ja koetavoitteet jäävät nyt ihan vain juniorin kannettavaksi. Tokosta yritän Kaidan kanssa päästä sen TK2:n tekemään vielä alta pois jossain vaiheessa. Minan kohdalla taas odotellaan epätoivoisesti jonkinmoista aikuistumista ja kypsymistä: se tuntuu yhä niin mieleltään kuin kropaltaankin niin penikkamaiselta, että vaikea uskoa että se olisi koevalmis edes lähivuosina. Silti sillekin olisi toiveissa saada tehtyä mm. AD, BH, TK1, HK1 (ja ehkä tulos jäljeltä tai viestistä), luonnetesti, saada kotimaan serti jne jne... eli odotukset on ainakin korkealla, kunhan vaan tuo koira vaan vähän tuosta rauhoittuisi.

En voi siis väittää, että kuluneena vuotena olisi erityisesti päästy nauttimaan onnistumisen elämyksistä tai voittaja-fiiliksistä, päin vastoin. Mutta kumpikin raitapaita on kuitenkin hengissä ja hyvissä voimissa, joten iloitaan nyt siitä kuitenkin <3