Houston, we have a problem

Koiraharrastuksessa voi tulla eteen monenlaisia haasteita. Palveluskoiralajien treenamisessa on monta liikkuvaa osaa ja treenattavaa riittää niin koiralle kuin ohjaajallekin. Kaidankin kanssa tuli tehtyä paljon virheitä treenauksessa, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta koulutuksessa on edetty. Kun sitten alkaa treenata seuraavaa koiraa alusta, sitä voi välttää tekemästä samoja virheitä. Mutta aina sitä ei kuitenkaan osaa varautua siihen, minkälaisia uusia ongelmia eteen tuleekaan!

Baskervillen kuonokoppa testissä (ei pysy satavarmasti)

Olemme edenneet Minan kanssa pk-haussa varsin lupaavasti ja Mina selvästi nauttii henkilöhausta. Se on innokas, vietikäs ja sinnikäs treenaaja. Isoin ongelma junnulla on turha vauhdikkuus ja ylimääräinen into juosta metsässä kierroksia ennen kuin se hoksaa avata nokkansa. Jopa haukkuilmaisu on lähtenyt rullaamaan hyvin, ja maalimiehillä Mina on korrektisti haukkuen kauempana. Maaston osalta se voisi olla jo tänä vuonna valmis pk-kokeisiin. Silti joudun pohtimaan vakavasti, joudummeko lopettamaan haun treenauksen ja vaihtamaan lajia johonkin, jossa ei tule niin paljon autossa oloa omaa vuoroa odotellessa. Ongelman nimi on nimittäin pakonomaisesti autosta ulos pyrkivä koira. Minalle autoilu on jostain kumman niin kiihdyttävää, että se ei pysty autossa rauhoittumaan vaan vinkuu, haukkuu ja pyörii hyrränä sekä silppuaa kaiken irtotavaran mitä sille konttiin jättää. Ihan sama kuinka väsynyt koira on aluksi, autoon päästyään se ei rentoudu. Mina ei siis vihaa autoilua, päin vastoin se nimenomaan pyrkii joka välissä konttiin toiveikkaana jos kuljemme auton ohi tai auton ovia pitää muusta syystä aukoa. Se siis on intopiukeana aina lähdössä auton kyytiin. Ruoka, lelut, kehut, kiellot, ingnooraus ja moni muu keino on kokeiltu, mutta mikään ei ole auttanut kun Mina pitäisi sitten saada autossa rauhoittumaan.

Jo viime vuonnahan ongelma kärjistyi siihen, että Mina rikkoi hampaitaan purressaan auton koiraveräjän kaltereita, sekä järsi vanerista väliseinää. Vaikeinta Minalle on odottaa autossa, jos Kaida on myös mukana ja Mina jää autoon Kaidan treenin ajaksi. Tai sitten se, jos treenin ajaksi yritän jättää auton takaluukun auki jotta ilma vaihtuisi: Mina näkee tien ulos eikä lepää ennen kuin on päässyt kontista pois. Veräjää on kiristetty, siihen on lisätty tukevoittavia rautaputkia ja Minalle hankittiin myös tukeva Baskerville-kuonokoppa estämään järsiminen. Tottistreenien aikana tämä kombo toimi, kun saatoin valvoa Minaa ja käydä tiheään palkkaamassa sitä avoimeen konttiin. Silloin voin myös vahtia, ettei Mina yritä riisua kuonokoppaa pois. Mutta hakutreenien ajan joudun väkisinkin jättämään Minan itsekseen pidemmäksi aikaa ja se ehtii touhuilla omiaan kiihdyksissään kun tietää että on pääsemässä hakumetsään.

Viime sunnuntain treeneissä luotin liikaa kuonokoppaan ja jätin takakontin auki viilennykseksi kuumalla kelillä. Tuloksena oli se, että kun aloitimme tallaamaan aiottua hakualuetta, Mina kirmasi yhtäkkiä paikalle koppa päässään. Tämä taisi olla jo kolmas kerta että se pääsee luikertelemaan ulos autosta ja tulee ominpäin perässäni metsään. Kulkukoira-merkkisen takakontin veräjän sivutapit eivät näytä olevan Minalle vastus eikä mikään, kun se haluaa autosta pois. Kopan kanssa se ei voinut kiskoa tappeja sisään, joten tällä kertaa Mina oli kai vain puskenut itsepäisesti sivutappeja vasten umpiluupäällään, kunnes ne ovat taittuneet ulospäin. Ja siitä kolosta, josta Mina saa päänsä läpi, se punkeaa kyllä loput kropastaankin. Treeni piti hoitaa loppuun niin, että pidin kontin kiinni, kävin vain toisten koirien treenien välissä välissä aukaisemassa kontin ja päästin ilman vaihtumaan. Onneksi investoimme jo aiemmin koko auton peittävään folio-peittoon, joka estää autoa lämpenemästä, ja takaikkunat voi jättää auki lisäämään ilmastointia. Toki jossain vaiheessa Mina myös sai kuonokopan kiskottua päästään kun ei muutakaan keksinyt, mutta ei sentään ehtinyt purra sitä palasiksi ennen kuin tulin tarkistamaan tilanteen.

Juniori Haudini teki taas katoamistempun takakontista

Ongelmaan auttaisi toki, jos olisi varaa vaihtaa kalliin veräjän tilalle vielä kalliimpi umpinainen kuljetushäkki Minalle. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole mahdollista alkaa muuttaa kuljetuskalustoa. Se ei myöskään poistaisi sitä ongelmaa, että ajon aikana (tai viimeistään silloin kun auto pysähtyy parkkiin) voi joutua kuuntelemaan hermoja koettelevia räkytyskonsertteja. Helpompi ja halvempi ratkaisu olisi siis vain olla ottamatta Minaa treeneihin mukaan. Joka tapauksessa on ollut idea alkaa opettaa sille jäljestystä. Sitä voisi tehdä ihan kotikulmillakin lähimetsissä ja nurmialueilla, ilman tarvetta aina ajaa treenimaastoihin ja etenkin ilman pitkiä odotteluja autossa yksin. Ehkä nenätyöskentely rauhoittaisi sitä? Jatkamme eloa siinä toivossa, että iänkin myötä Mina oppii rauhoittumaan autossa ja sitä voisi joskus kuskata kodin ulkopuolelle rennoin mielin. Kun ei tälläisen ongelman  kanssa ole aiemmin ollut tekemisissä, niin edessä voi kuitenkin olla vielä paljon lisää aivan uusia "yritys ja erehdys" kokemuksia, valitettavasti.

Parempaan päin koti- ja koerintamalla

Minan ja kyyn kohtaamisesta näytetään selvinneen säikähdyksellä (ja lovella lompakossa). Kävimme puremaa seuranneena päivänä (noin 24 h puremasta siis) vielä ottamassa kontrolliverikokeet eläinlääkärillä. Kaikki arvot näyttivät edelleen hyviltä, olivat muutama rajalla kiikkunut arvokin parantunut edellisestä päivästä. Mina sai kuitenkin varuiksi nestettä suonensisäisesti, se kun on lähinnä nukkunut kotona, joten veden juonti on ollut vähäistä muutoin. Muutenkin juniorin vointi ja käytös normalisoitui nopeasti, jalassa oleva turvotus katosi muutaman päivän aikana asteittain varpaista lähtien. Nyt muistona tapauskesta on enää kalju tassu ja muut sheivatut läntit koirassa. Itselle toki jäi astetta vainoharhaisempi mielikuvitus lenkkeilyyn, nyt ihan kaikkia mahdollisia pientareita pitää potentiaalisina kyykeskittyminä...mutta kun koiria ei voi pumpulissa pitää eikä pelkästään keskellä asfalttitietä lenkittää, niin ei auta kuin yrittää päästä tästäkin pelosta yli (mitä nyt pitää sormet ristissä ettei samaa satu meidän kohdalle toiste).

Kyytapaturma vei toisaalta oman hermoilun tulevista hakukokeista. Selvisimme kuitenkin Kaidan kanssa la-aamuna koepaikalle. Kaikeksi onneksi pahin helle väistyi juuri lauantaina, ja koe saatiin läpi mukavasti pienessä tuulessa lämpötilan pysytellessä max 20 Celsiuksen tietämillä. Väsyneenä mutta ehkä aavistuksen vähemmän stressaantuneena valmistauduin kokeen aloittavaan tottisosuuteen. Liekö sitten keskittymiseni herpaantuminen sai Kaidan taas olemaan ylivirittyneellä päällä. Saimme tehdä ensin paikkiksen, mikä sujui nyt ongelmitta. Tottiskaaviota vuorollamme suorittaessa Kaida toisti vanhan temppunsa: se piippasi jo lähdössä, mutta ampumisten myötä se aloitti taas haukkumisen ja räkytti minulle temponvaihteluihin asti. Seuraamisessa oli muutenkin taas tuttua väljyyttä. Noudoissa sen sijaan yllätti, kun estehypyssä Kaidalla hipaisi tassut ylärimaan mennessä ja vielä selvemmin paluuhypyssä, vaikka tällä kertaa muistin jättää reilusti vauhdinottotilaa koiralle ennen estettä. Myös A-este meni vähän takellellen: Kaida takaisin päin tullessa joutui tosissaan punnertamaan itsensä esteen harjalle. Kävimme ennen koetta osteopaatilla, joten selän ei pitäisi olla jumissa, mutta jotenkin sen reidet tuntuivat nyt olevan heikossa kunnossa. Lisää hyppy/kiipeilytreeniä siis ohjelmistoon tälle kesälle! Jäävät ja eteenlähetys menivät ok. Saimme tottiksesta 83 pistettä sentään raavittua kasaan, mutta mieli oli kyllä täynnä ankeilua koko matkan maastoon. Ehdin moneen kertaan päässäni ajatella, että "miksi tätä pitää harrastaa kun en tästä kokeissa olosta nauti sitten yhtään, eikö voisi harrastaa vaikka jotain oikeasti kivaa?".

Maastossa piti keskittyä pitämään koira viileänä. Autot saatiin kuitenkin hyvin varjostettua ja tuuli viilensi ilmaa, ja piti sopivasti hyttysetkin pois kimpustamme! Olimme onneksi toisena suoritusvuorossa, joten odottelua ei ihan tuntikausia tullut. Hakurata oli tällä kertaa tehty niin, että keskilinjana oli tie, ja oikealle nousi rinteeseen avointa kangasmetsää, kun taas radan vasenpuoli oli alaspäin laskeutuvaa sakeampaa sekametsää. Etukulmiin Kaida ei uponnut loppuun asti, vaan kaarsi hyvin nopeasti etenemään alueella. Sillä tuntui lämpimällä kelillä olevan aika laiska juoksutahti, joten annoin sen tehdä aika itsenäisesti töitä. Tyhjien etukulmien jälkeen eka umpipiilo olikin vasemmalla puoliskolla alo-avo alueen rajalla. Ekan löydön jälkeen koiralla oli suht hyvä into jatkaa hakua, mutta oikealle puolelle ylämäkeen se ei uponnut hirveän hyvin. Teimme muutaman tyhjän piston ja näin jo kauempana edessäpäin tiellä häämöttävän 300 m kyltin. Olin jo melkein varma että oikealta olevan maalimiehen ohi on jo menty. Kaida ilmaisi seuraavaksi vasemmasta takakulmasta toisen umpipiilon. Saatoin päätellä, että vasen alue on tyhjä, joten vielä pitäisi jotenkin saada haravoitua oikealta puolen rinne läpi. Palasimme avo-voi alueiden rajalle ja mietin miten koiran saisi motivoitua vielä, jos edessä oleva alue on tyhjää. Kaida oli jo selvästi väsyneempi, ja minun piti toistaa keskilinjalla hakukäsky että koira lähti jolkottamaan ylämäkeen. Nyt se kuitenkin kaikeksi onneksi juoksi suoraan 50 m syvyyteen, kääntyi kaatuneen puunrungon taa - ja aloitti ilmaisuhaukun. Ohjaajalla kaikki stressi katosi samantien, olin niin tyytyväinen että koira tsemppasi vielä viimeisen piston ja saisi nyt palkan kovasta työstä! Kävimme nostamassa viimeisenkin maalimiehen pressun alta ja vaikka saimme vain 150 pistettä (työskentelypisteistä menetettiin roimasti uusintakäskyjen vuoksi yms), niin maastopisteet tulokseen olivat nyt jo kasassa. Ei tarvinne kertoa että olin nyt hyvin eri fiiliksissä kuin tottiksen jälkeen, tämähän olikin sittenkin kiva harrastus!

Esine-etsinnästä en jaksanut ottaa paineita, ajattelin että jos se 3 sieltä nousee, niin tyytyväinen voin olla. Mutta mitäpä Kaida teki? Se tempaisikin ensimmäistä kertaa ikinä täydellisen esineruudun: heti ekalla lähetyksellä nousi ensimmäinen esine, ja sen jälkeen alle minuutin välein toiset, ja 4 minuutin kohdalla minulla oli jo kaikki neljä esinettä käsissäni. Tuomari antoi esine-etsinnästä Kaidalle täydet 30 pistettä, jes! Raitapaita teki hienon läpivedon maastossa, lämpimällä kelillä ja näin vähällä treenauksella tälle kesälle en olisi odottanut näin hyvää suoriutumista. Inasen toki jäi ketuttamaan, että loppupistesaldomme 263 jäi siis vain 7 pisteen päähän ykköstuloksen rajasta...mutta onneksi kokeita on tänä vuonna vielä tulossa. Jos niihin valmistautuisi kunnolla ja saisi tottiksen toimimaan, niin ei ole mahdoton ajatus kerätä tälle vuotta taskuun vielä ykköstulosta haun kolmosluokasta.

Tällä kertaa emme hakeneet tulosburgeria, vaan Kaidalle mieluisin palkka oli heti kokeen jälkeen päästä kahlailemaan läheiseen lampeen: samalla sai sekä viilennyksen että pään nollauksen keppien sukeltelun myötä. On se vain melekonen tiimikaveri tuo Kaida <3

Tottiksen jälkeen viilentelyä

Maastossa viilennystakki oli pop!

Kokeen jälkeen otettiin kunnon pulahdus lampeen

Surkeiden sattumusten sarja jatkuu episodilla: kyy vieköön!

Monenlaista vaivaa ja tapaturmaa on koirien kanssa ehtinyt vuosien varrella sattua, mutta nyt kohdattiin yksi uusi ikävämmästä päästä oleva koiranomistajan painajainen: koiraa pureva myrkkykäärme😰

Hellepäivien vuoksi koirien kanssa on tehty keveitä remmilenkkejä, ja keskiviikkona suuntasimme avokin kanssa koirien kanssa läheiselle puron uomalle uittamaan koirat. Koirat saivat vilvoitella virrassa hetken, jonka jälkeen ajattelimme kiertää kotiin varjoisan metsän kautta. Ehdimme edetä ehkä 100 m, kun kevyenliikenteenväylän pientareella pellon reunassa kävellyt Mina yhtäkkiä teki pienen ilmahypyn, alkoi skannailla maata epäluuloisesti ja sitten järsi hieman takatassuaan. Tutkin käpälän tarkoin, mutta se näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Jatkoimme matkaa ja ehdin jo ääneen vitsailla, että miten vainoharhaiseksi itse nykyään on käynyt ja alan sekunnissa epäillä kaikkein pahimpia skenaarioita kun näkee koiran aristavan jotain käpälää: onhan viime kesinä meillä ollut harmillisen perinne että Kaida on saanut jossain vaiheessa jonkun tassunsa kipeäksi. Lenkki jatkui normaalisti vielä reilut 100 metriä metsän puolelle, mutta sitten Mina alkoi taas yhtäkkiä linkuttaa takakoipeaan. Vieläkään siinä ei näkynyt tai tuntunut mitään haavaa tms mikä aiheuttaisi kipua, vain pientä punoitusta parin varpaan välissä. Sitten Mina kuitenkin kieltäytyi enää kävelemästä ja pisti maate ruohikkoon, mikä toki heti pisti ihmisillä hälytyskellon räpättämään täysiä. Villille nuorelle koiralle käytös oli niin vierasta, että puoliso lähti heti takaisin kotia kohti Kaidan kanssa hakemaan autoa. Minä jäin Minan kanssa metsäpolulle ja kyytiä odotellessa kannoin sitä lähemmäs tietä. Tuli taas mieleen, että pitäisi treenata koiran kanssa kantamista harteilla: pelkillä käsivarsilla 25 kiloista koiraa kannatellen 100 metrin matka maastossa tuntui melekoisen pitkältä ja vaati pari lepotaukoa välissä!

Onneksi emme olleet ehtineet kauaksi kotoa, joten Mina saatiin nopeasti autokyytiin. Soitin samantien tuttuun eläinsairaalaan, jonne suuntasimme nopean koti-välipysäkin kautta. Niin kipeä Mina ei ollut, etteikö se tuttuun tapaan olisi haukkuen kommentoinut auton takaluukun sulkemista, mutta ajon aikana oli todella outoa kun koiraa ei näkynyt koko matkaa maisemia tillittämässä kuono lasissa kiinni. Klinikalle päästyämme Minan tassu olikin jo ehtinyt turvota melkoisesti ja oli yhä vaikeampi kaivella anturoiden välejä ja etsiä mahdollisia purema/pistojälkiä. Koska emme olleet itse nähneet suht paljaalla pientareella käärmeestä vilaustakaan, toivoimme tuossa vaiheessa vielä että kyseessä olisi vain esimerkiksi maa-ampiaisen pisto tassun pohjaan.  Oli kuitenkin selvä, että kipeä koiralla oli olo: Mina lähinnä makasi kyljellään, läähätteli ja kuolasi, ja vaikka se valppaana seurasi ympäristön tapahtumia, se ei juurikaan yrittänyt esimerkiksi haukkua vierestä meneville koirille.

Huonoksi onneksemme eläinklinikalla oli pahasti ruuhkautunut potilasjono, joten saimme kuluttaa odotusaulan penkkejä useita tunteja, ennen kuin keskiyöllä jo vuorokauden vaihduttua pääsimme toimenpidehuoneeseen ja hoitaja tutki tassua. Minasta otettiin verinäytteet ja käpälästä trimmattiin karvat kauttaaltaan kun etsimme turvotuksen aiheuttajaa. Lopulta ainoa löytö oli 2 pientä punertavaa aluetta kahdesta vierekkäisestä varpaasta. Hoitajan mielestä löydöt eivät vielä viitanneet kyyn puremaan. Jokusen tunnin päästä saimme vihdoin eläinlääkärinkin paikalle kertomaan verikoetulokset. Eläinlääkäri piti oireita hyvin selvästi kyyn pureman aiheuttamina. Verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttäviä muutoksia, mutta lääkäri kuitenkin piti parhaana ratkaisuna antaa koiralle kyyn vastamyrkky-seerumia jotta mahdollinen myrkytystila ei pahenisi myöhemmin. Seerumi on kallista tavaraa ja sitä voi antaa potilaalle vain kerran elämän aikana, mutta Minan koko jalka alkoi olla niin turpeana että päädyin melko nopeasti seerumihoitoon. Mina alkoi jo olla tuossa vaiheessa hyvin väsynyt ja se torkahteli hoitopöydälle ja välillä vain heräsi järsimään takajalkaansa. Koska hoitoonpääsy oli jo venynyt kohtuuttomasti, oli jo riskinä kudosvauriot ja mahdolliset ongelmat maksan tai munuaisten kanssa myöhemmin, jos kroppaan iskee pahempi tulehdustila päälle myrkyn edetessä kropassa.

Mina sai vihdoin kanyylin kautta suonensisäisen nesteytyksen sekä testipistoksen seerumia varten, jolla varmistettiin ettei vastamyrkky aiheuta Minalle vaarallista allergista reaktiota. Minan kroppa ei kokeessa hyljeksinyt seerumia, joten lopulta saimme koiralle lääkkeet kankkupistoksina ja noin kolmen aikaan yöllä pääsimme vihdoin kotimatkalle, koko porukka nuutuneina, univelkaisina ja nälkäisinä, noin 9 tuntia eläinsairaalalla vietettyämme (ja lompakko kovasti keventyneenä, mutta onneksi on mahdollisuus hakea vakuutuskorvaukset!).

Minalle eläinlääkärin laittama kipulääke oli ilmeisen vahvaa, joten kotona koiruus painui suoraan makuuhuoneeseen nukkumaan ja nukkui lähes taju kankaalla aamuun asti. Saimme onneksi työ/työharjoittelupäivämme soviteltua niin, että Marko saattoi jäädä koko päiväksi kotiin toipilasta seurailemaan ja minäkin menin töihin vasta puoliltapäivin joten ehdin edes pari tuntia nukkua eläinlääkärireissun jäljiltä. Aamulla yhdeksän aikaan Mina oli edelleen hyvin pöpperöisen oloinen, eikä alkanut tekemään pisuja pihalle. Kuulemma vasta myöhemmin iltapäivästä pihalla käydessä iski pisuhätä. Toiset pisut tuli illasta kuuden maissa, kun vein Minan taas klinikalle kontrolli-verikokeeseen, kun puremasta oli silloin kulunut 24 tuntia. Tällä kertaa saimme varsin nopeaa palvelua, ja selvisimme noin tunnin visiitillä. Minalta otettiin ensin verikokeet valmistumaan ja sillä välin se sai varalta lisää suonensisäistä nesteytystä (ja kertoi kyllä ääneen mielipiteensä siitä jatkuvasta tassun pistelystä piikeillä). Mina oli myös huomattavasti pirteämpi jo, ja jaksoi jo tempoa klinikalla remmissä, haukkua autossa ja huomioida kaikki muiden eläinten äänetkin. Tämän päivän aikana käpälän turvotus on jo laskenut, mutta raaha on yhä ylenpää selvästi täynnä nestettä. Mina saattoi kuitenkin jo astua jalalla normaalisti.

Kun saimme lopulta verikokeiden tulokset takaisin puhtaina, ilman mitään muutoksia huonompaan (eiliset pari rajalla killuvaa arvoakin olivat normalisoituneet), saatoin jo huokaista helpotuksesta. Jospa tästä ei tulisi mitään pidempiaikaista vaivaa, vaan selvisimme säikähdyksellä ja rahanmenolla. Kuulemma tänä kesänä kyynpuremia on hoidettu Oulun eläinlääkäreillä jo varsin tiuhaan tahtiin. Meidän täytyy nyt Minan kohdalla erityisesti pitää sormet ristissä, että koira jatkossa hoksaisi välttää käärmeiden läheisyyttä!

PS. Pakollinen kultareunan kaivelu tästäkin onnettomuudesta: Minan tapaturman takia en itse ole ehtinyt yhtään jännittää sitä, että Kaidan kanssa pitäisi olla ylihuomenna kauden ekassa hakukokeessa, ilman että olemme päässeet näillä hellekeleillä treemaan kunnolla! Tämän kyy-episodin rinnalla ihan vaan kokeessa käynti on nyt ihan piece of cake, josta ei jaksa stressata 😅

Pk-lajeja tunnetuksi!

Paikallinen pk-yhdistyksemme päätti suht lyhyellä aikataululla järjestää näin kauden alkuun pienimuotoisen kansallisten lajien tutustumispäivän. Lajeiksi valittiin etsintäkoe, hakukoe, viestikoe sekä esineruutu joihin löytyi osaaminen yhdistyksen johtokunnan sisältä ja jotka voitiin esitellä näytösluontoisesti yhdistyksen tiluksilla samassa pihapiirissä.

Koska olen myös yhdistyksemme haku- ja viesti-lajivastaava, pääsivät omat koiratkin nyt sitten töihin esittelemään pk-lajeja. Kaida toki III-luokan hakukoirana oli aika varma valinta haku-radalle tekemään lyhyt hakutyöskentelyosuus. Samalla yleisölle selostettiin kokeen kulkua ja he pääsivät mukaan myös näytöille katsomaan, mitä koira siellä teki. Minankin kanssa on nyt viikoittain osallistuttu hakutreenaajien alkeistreeneihin (sopivasti samalla kun itse ks ryhmää vedän), mutta sillä hakuradalla on edelleen vähän liikaa vauhtia verrattuna keskittymiskykyyn. Viestiä emme ole treenanneet sen sijaan Minalle vielä lainkaan, eikä Kaidakaan ole sitä yli vuoteen tehnyt, joten päädyimme tekemään nyt näytökseen Minalle vain ensimmäisen alkeistreenin, jotta yleisö saa käytännön esimerkin siitä, miten viestillä koira liikkuu ja mitä etapit, jäljestysosuudet yms tarkoittavat jne. Eipä tilaakaan olisi ollut juurikaan pidempää viestirataa tehdä.

Koska haku ja viesti esiteltiin viimeisinä, Mina pääsi sitä ennen mm. tallaamaan esineruutua ja hakualuetta ja samalla juoksemaan rallia toisen nuoren koiran kanssa. Silti päivän päätteeksi juniori oli edelleen virtaa täynnä joten molemmat koirat pääsivät päivän lopuksi palkinnoksi polskimaan lyhyesti hiekkamonttujen lampeen. Mina tosin ehti jo hakumaaston tallauksessa leikkimään suohirviötä, se kun tuntuu hakeutuvat sitä varmemmin ojiin mitä mutaisempia ne ovat 😆

Vaikka osallistujia päivään saapui alle kymmenen (vähemmän kuin mitä ennakolta oli ilmoittautunut), ja lämmin keli, hyttysinvaasio ja venynyt päivä veivät voimat, niin tapahtuma oli silti palkitseva. Pienimuotoisuus teki esittelyistä rentoja ja lämminhenkisiä: näytösten lomassa rupattelua oli paljon ja osallistujat uskalsivat kysellä kaikkea mahdollista ja kertoa omista koiraharrastuskokemuksistaan. Jos saimme edes yhden uuden koiraharrastajan houkuteltua kokeilemaan jatkossa pk-lajeja, niin kaikista esittelypäivään käytetyistä talkootunneista oli todellakin hyötyä! Jatkoakin alettiin jo ideoimaan, sillä esimerkiksi BH-kokeesta toivottiin jo samantyyppistä esittelyä, jossa koekaavion pääsisi näkemään käytännössä. Ehkä pitää siis ottaa treenitavoitteeksi, että myöhemmin kesällä Minan kanssa päästään demonstroimaan vielä BH-esittelyynkin mukaan ;)

Treenejä odotellessa

Kevät on jo pitkällä (takatalvista huolimatta) mutta silti tuntuu että sulanmaan treenikaudelle starttaaminen on hirveän tahmeaa. Eikä siis siksi, että koirat ei osaisi, vaan siksi että ohjaajalla tuntuu olevan yhä talviuni meneillään! 😄 Metsät olisi sulana eikä vielä ole itikoista tai helteestä harmia, joten puitteet ulkona treenaukselle ovat kyllä jo kohdillaan.

Minulla on vielä nyt toukokuun ajan käyttöoikeus koirahallilla, joten ollaan jatkettu noin kerta viikkoon sisällä tottistelua. Molemmille koirille on ohjelmassa ollut tottiksen perusteiden lisäksi tokon avo-luokan liikkeitä. Kaidalle pitäisi pikkuhiljaa alkaa miettiä voittaja-luokan liikkeitä, mutta paljon helpomalta on tuntunut vain opettaa avoluokkaa junnullekin. Mina onkin oppinut varsinkin merkin kierron yllättävän nopeasti ja ruutukin on hyvällä mallilla jo. Hankin myös metallisen noutokapulan, jolla on etenkin Minan kanssa treenattu myös tottiksen noutoja, koska puisen kapulan kanssa kapulan saisi hioa joka treenikerran jälkeen uudestaan sileäksi. Juniorilla on ihan vähän vain taipumusta järsiä mennessään puukapulan keskiosaa poikki...😒 Ja olemme myös hyödyntäneet agility-kenttää tuomaan vaihtelua treeneihin: tottistelun jälkeen on käyty tekemässä putkirallia, A-estettä ja pujottelukeppejä ihan kuntoilumielessäkin.

Ulkotreenien osalta olemme käyneet vasta tekemässä kaksi esineruutu treeniä itsekseen. Eka kerta meni Minalla rallatellessa ja Kaidalla ruudun etualaa nuohotessa, mutta pari päivää myöhemmin kun kokeiltiin uudelleen, oli molemmilla jo ihan oikeaa ajatusta mukana touhussa. Saimme treeniin seuraksi myös valokuvausta opettelevan kaverini, hänen ottamiaan upeita treenikuvia tämän postauksen lopuksi!

Tälle viikolle on nyt sovittuna yhdet tottistelut ulkokentällä ja toivon mukaan viikonlopulle myös hakutreenit, joten pikkuhiljaa alkaa koiratreenikalenterikin taas täyttyä. Riippuen kesän koronavirus-rajoituksista, olisi ehkä jo kesäkuun lopulla mahdollista pitää pk-kokeita, joten Kaidan kanssa pitäisi alkaa valmistautua koekauteen. Se on ollut talven jäljiltä pulleassa kunnossa, joten pururatojen nyt kuivuessa otetaan pyörälenkit ohjelmistoon, jotta raitapaita olisi myöhemmin kokeisiin lähdettäessä hyvässä tikissä! Toinen asia Kaidan kohdalla harkinnassa ollut mahdollinen sterilisaatioleikkaus. Sen ehtisi vielä tässä kuussa leikkauttaa, niin ei tarvisi murehtia jatkossa koekauteen sattuvia juoksuja yms. Toki steriloinnissa on myös aina riskinsä, eikä se myöskään ole ison koiran kohdalla halpaa huvia (hinta arviot näyttivät olevan el.lääkäreiden sivustoilla hieman alle 500e yli 25 kiloiselle nartulle), joten ihan kepeästi ja kiireellä ei tätä päätöstä ole tarkoitus tehdä.

Eiköhän tästä siis hiljalleen aleta kevääseen ja kesään heräillä. Toivon mukaan treeni-into alkaa taas löytyä eri tavalla, kun vain saadaan ne ekat treenit aikaiseksi!

Ja sitten niitä kuvia. Tässä parhaat palat, kokonaisuudessaan kuvaussession anti löytyy kuva-albumista. Ensin esineitä pääsi haeskelemaan Kaida:

 

Ja sitten Mina, jolle on kaikenkaikkiaan otettu alle 5 kertaa esineruutua ylipäätään:

 

 Ja sitten vielä pari Minasta otettua poseerausta. Mina ehti pääsiäisen jälkeen tiputtaa kaiken karvan, joten se näin 1,5 vuotiaana melkoinen kuikelo...edelleen siis :D

Hyvää koiranpäivää! Happy Dog Day!

Näin huhtikuun lopulla vietetään kansallista koiranpäivää ja meidän rekut pääsivät sen kunniaksi tänään tekemään sitä mistä eniten pitävät: treenihallille puuhaamaan! No okei, myös kuralätäköissä uinti ja kuoppien kaivelu olisi näiden lempparia, mutta niitä koirat pääsevät harrastamaan harva se päivä lenkeillä muutenkin.

Hallilla otettiin ensin malttiharjoituksia seuraamisessa, kummankin koiran kanssa. En viitsinyt tänään hinkata mitään liian vaikeaa, joten kokeilin merkinkierto-treeniä. Kaidallehan tämä on jo tuttua tokokentiltä, mutta Minalle merkkikartion kiertämistä on treenattu vasta pari kertaa. Nopeasti junnu kuitenkin alkaa oppia, siitäkin saisi selvästi tokokoiran myös.


Ehdoton hitti näille raitapaidoille on kuitenkin koirahallin agilitykenttä ja sen putki-esteet. Kaida varsinkin on hyvin putkeenmenevää sorttia. Mistä lie intonsa keksinyt, mutta kentälle tultaessa se hakeutuu omatoimisesti juoksemaan putket läpi. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä: myös Mina tuntuu keksineet putkirallin ilot ja sitä on myös helppo ohjata rallaamaan ylimääräisiä virtoja pois putkiin ja estehypyille. Mina tykkää myös hurasti A-esteestä jostain syystä, mutta sitä ja puomia pitää ymmärrettävästi ottaa hyvin maltilla ja ohjatusti, ettei tule havereita.

Tässä vielä videomatskua tämän päivän hurvitteluista. Ensin vähän merkin kiertoja:

Ja sitten putkeen! Ensin vanhus näyttää mallia, sitten oli junnun vuoro kokeilla:

Hyvää Pääsiäistä! / Happy Easter!

Tänä vuonna Kaida sai erityiskohtelua pääsiäisviikon, kun Mina lähti yökylään anoppilaan pyhien ajaksi. Kaida pääsi ensin hierojalle ja sen jälkeen sai nauttia rauhasta kotona ilman pientä adhd-termiittiä. Vaikka koirat viihtyvätkin hyvin yhdessä, niin kyllähän Kaida taas nautti kun sai rauhassa lenkkeillä ilman että pikkusisko tulee heti näykkimään kyljistä ja härnäämään! Ja omistajakin sai pitkästä aikaa kulkea rennosti, ilman pelkoa siitä että Mina kirmaisi karkuteille pupunjälkiä haistaessaan tai muuten vain räksyttäisi menemään. Kaida sai siis kaikessa rauhassa tehdä kaikkia lempijuttujaan: kaivella lumihankeen poteroa, kieriä siinä ja kanniskella keppiä loppulenkin. Kävimme lauantaina myös treenihallilla Kaidan kanssa kaksin, ja olihan se mukava kun koiralla oli oikeasti halua tehdä töitä ohjaajalle, autoillessa ei tarvinnut kuunnella kiihtynyttä huutamista sikaosastolta ja treenin jälkeen saattoi tehdä helposti pikkulenkin kävelyteillä ilman että koira sinkoilee narunpäässä 😁

Kaidan pääsiäiseen viettoon kuului siis paljon lepuuttelua, rapsuttelua, lenkkeilyä ja kevyttä treeniäkin! Ja extrana vielä teimme kotipihaan pienen temppuradan Kaidalle. Se kun tykkää agilityn putkiesteestä, joten pitihän sille hommata kotia oma sellainen 💖 Pihahöntsäilystä video lopussa!

In English: Kaida had a extra nice Easter, as "little sister" Mina went for sleep-over to my partners parents house for the Easter holiday. So our "senior" got our house all by herself. She has been sleeping a lot and also we have been enjoying peacefull, quiet walks in nature. Usually the much more active little sister is harassing Kaida during walks, but now Kaida could do all her favourite things without disturbance. Kaida loves simple things, like to carry sticks, roll in the snow and dig holes in the snow piles. We also took Kaida to visit dog massagist and did some light training at the dog hall. It was so nice to drive a car without one little screamer at the back! 

Yesterday we did a small agility course for Kaida to try. She seems to love the tunnel obstacle, so we bought her own tunnel at home! After pics there is short video of our home yard agility