Pentuarkea, osa 2: työmaata kerrakseen

Talventörröttäjät

Viime aikoina olen miettinyt paljon blogikirjoitusten tekoa, mutta silti lykännyt niiden toteutusta. Osin siksi, ettei oikein inspiraatiota ole löytynyt, mutta ei toisaalta energiaakaan. Ja olisi mukavampi kirjoittaa, jos arki olisi ruusunpunaista höttöä ja kukkia ja sydänhymiöiden kylvämistä. Mutta eihän se pennun kanssa aina sitä ole, kolmas kerta näköjään tämän toden sanoo!

Minan kanssa arki on ollut huomattavan paljon raskaampaa kuin kahden aiemman koiran pentuaika. Juniorilla alkaa olla jo ikää 5 kk, ja vasta tulikin vertailtua Kaidaa saman ikäisenä. Kaidan kanssa olimme alle puolivuotiaana jo käyneet mätsäreissä (menestyksekkäästi), treenattu hakua ja jälkeä, treenailtu tottelevaisuutta kerta viikkoon kaveriporukalla ja sisäsiistikin Kaida oli aikalailla neli-viisi kuisena. Tähän verrattuna Minan kanssa podenkin jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän olemme tehneet..yhtään mitään. Vilkas, äänekäs, omapäinen ja terävä pentu kaipaisi jopa rauhallisempaa ja tyynempää yksilöä enemmän aktivointia ja sosialisointia, jotta siitä kasvaisi fiksu koirakansalainen. Tästä huolimatta on ollut yllättävän vaikea saada arkeen mahdutettua mitään ylimääräistä, kotona olon lisäksi siis.

Holskujen kokoero pienenee vauhdilla

Isona selittäjänä tälle omalle anti-aktiivisuudelle ehkä krooninen univaje. Viimeiseen 3 kuukauteen olen tainnut saada yli 6 tunnin yöunia putkeen vain pari kertaa. Koska meillä heti Minan tultua meni eka viikko ripuloivaa pentua pitkin yötä ulkona kuljettaessa, emme saaneet pidettyä samaa linjaa kuin aikoinaan Kaidan tullessa taloon: yöllä nukutaan, eikä ravata ulkona. Toisin kuin Kaida, Minalla ei siis ole pidätyskyky kehittynyt samaa tahtia. Etenkin kun ripaska-jaksoja on tullut nyt epäsäännöllisen säännöllisesti, on yökuivuuden opettelukin jämähtänyt paikoilleen. Koska me ihmiset olemme päivälläkin kotona, ei pennulla ole tarvinnut heti kotiuduttua opetella pidättelemään 8 tuntia arkipäivisin. Omakotitalon pihaan on myös ollut petollisen vaikea päästää pentu aina kun se on vaikuttanut siltä, että sillä voisi olla hätä: Minahan hyödynsi tätä ja lähti mielellään pihalle puuhailemaan vaikka tunnin välein. Ei siis ihme, ettei rakon tarvinnut oppia pidättelemään pidempiä aikoja. Nyt tämän vuoden puolella olemme yrittäneet tietoisesti lykätä aina ulosmenoa. Päivisin junnu voi malttaa olla 3-4h kuivana, samoin öisin noin 5-6h menee jo ilman ongelmaa. Mutta päivisin pentu voi myös tehdä edelleen pissat sisälle, jos sitä ei vie tarpeeksi tiheään ulos. Välillä Mina muistaa ravata merkitsevästi eteisessä, jos hätä iskee, josta tiedämme päästää sen ulos. Mutta välillä se taas vain tyynesti lirauttaa olohuoneeseen leikin lomassa, vaikka ulkoilusta olisi vain tunti tai kaksi. Samasta syystä se yöaikaan kaipaa yleensä vähintään yhtä ulkoilua alkuyöstä. Jos käytämme iltalenkin klo 22-24 välillä ja sen jälkeen koirat saavat iltapalat, Mina yleensä alkaa olla levoton klo 3-5 välillä aamuyöstä. Pisukäynnin jälkeen saadaan taas sitten nukkua toiset  3-5 tuntia. Olen itse siinä mielessä hyvä nukkumaan, että voisin nukkua milloin, missä ja miten paljon vain. Nyt kun oma unirytmi on ollut katkonainen pidemmän aikaa, tajuaa miten paljon se vaikuttaa arjessa jaksamiseen. Päivät menevät välillä melkoisessa koomassa, päikkäreistä ja kofeiinitankkauksesta huolimatta. Ja kun pentu vielä on varsin haukkuvainen tapaus joka varsin röyhkeästi edelleen käyttää hampaitaan niin tavaroihin, Kaidaan, kun ihmisiinkin, niin välillä on melkoista pinnan kiristelyä ollut, ettei väsyneenä mene mukaan pennun räyhäämiseen.


Univajeen lisäksi toki myös vuodenaika tekee sen, että pennulle ajattelemiani aktiviteetteja on ollut niukalti tarjolla. Kun pennulle olisi ollut joulukuu parasta sosiaalistamisaikaa, niin pakkasen vuoksi ei lyötynyt lenkkiseuraa ja pentutreffitkin olivat joulutauolla. Myöskään mätsäreitä yms ei juurikaan järjestetä näin keskitalvella, puhumattakaan pk-lajien maastotreeneistä. Voi vaan toivoa, että tänä vuonna lumet (joita Oulussa alkaa olla jo kiitettävät kinokset) sulaisivat nopeasti keväällä, eikä tarvitisi taas odotella pitkälle toukokuuhun ennen kuin maastoon pääsee. Sitä odotellessa pitää sitten pinnistellä ja keksiä muunlaista puuhaa. Onneksi nyt sentään on hallitreenejä kerta viikkoon. Kaidalla alkoi juuri juoksut, joten voin keskittyä Minan kanssa treenailemaan häiriössä hallilla. Vielä ei juurikaan voi puhua tottistreenauksesta, vaan enemminkin häiriön siedosta ja rauhoittumistreenistä junnun kanssa. Tai siitä, että pennun saa olemaan nätisti ja hiljaa, vaikka muita koiria on näköpiirissä. Autossa olon lisäksi muut koirat nostattavat Minassa herkästi esiin räkyttäjän, liekö vielä pennun epävarmuutta sellainen louskutus ja muita kohti sinkoilu. Joka tapauksessa, siinä missä Kaidalla jo pikkupentuna tuntui olevan halu pitää kontaktia ohjaajaan ja miellyttää ja opetella käskyjä, niin Minalla huomion vie ihan kaikki muu mahdollinen. Autot, pyöräilijät, muut ihmiset, tavarat, äänet, kaiken pentu ehtii noteerata ennen kuin ehkä hoksaa huomioida ohjaajan.

Jenni Ojalan seminaarissa opissa

Saimmekin aiemmin Jenni Ojalan tokoseminaarista hyvää oppia siihen, miten tälläisen pennun kanssa kannattaa treenailu aloitella. Isoin haaste taitaa olla allekirjoittaneella, jonka pitäisi löytää jostain itsellekin "turbovaihde" ja oppia leikittämään pentua eläväisesti ja houkuttelevasti. Kaidan kanssa on saanut mennä niin rauhallista tahtia, että vaikkei nyt niskassa painaisikaan parin kuukauden univelka, niin riehakkaan koulutustyylin löytyminen tulee olemaan melkoisen työn ja tuskan takana. Tarvinnee alkaa ottamaan pari extra kofeiinitablettia aina ennen Minan kanssa treenaamista, että pysyisin pennulle tarpeeksi vauhdikkaana treenikaverina :D

Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa pentu oppii sisäsiistiksi lopullisesti ja yöt saadaan nukkua normaaliin malliin. Jos tästä talviunesta viimeistään keväällä pääsisi heräämään, niin ehkä treenailukin alkaa maistua paremmin!