Kun haaveet kaatuu...

Tiedätkö sen tunteen, kun paria päivää ennen pk-koetta, johon olet koiran kanssa huolella valmistautunut, lähdet viemään koiran iltalenkille ja mietit että heitänpä koiralle vain muutaman kerran keppiä ettei se telo itseään. Ja kun koira ekan kepinheiton jälkeen palaa kepin kanssa kolmijalkaisena, otat koiran jalasta kiinni tutkiaksesi että mikä siihen tuli, ja tunnet samantien kuinka lämmintä tahmeaa verta valuu vuolaasti sormiesi välitse...? Toivon todella ettet tiedä sitä tunnetta!

Pahin pelkoni toteutui torstaina 8.6 illalla, kun tajuan että Kaida-holskun eturaajasta on koko ranne tassunpohjasta ranneniveleen viiltynyt auki. Koira ilmeisesti keppiä noutaessaan osui isomman lasinsirun tai vastaavan kohdalle. Eihän minulla tietenkään ollut mukana sidetarpeita tai edes puhelinta, mutta kaikeksi onneksi olimme ehtineet kotoa vasta parinsadan metrin päähän, joten juoksutin koiran (joka jätti jälkeensä verisiä tassunjälkiä, mutta malttoi silti pysähtyä kakalle) pikapikaa kotiin. Kylppärissä kiedoin Kaidan jalan ensihätään vessapaperia ja talutushihnaa hyödyntäen paketiksi, jotta pääsin sitten kaivelemaan oikeita sidetarpeita - ja etsimään sen pirun puhelimen jostakin! Soitto puolisolle, joka onneksi pystyi irtautumaan töistä ja sitten eläinlääkäriin. Kaupungin eläinlääkäri onneksi vastasi puhelimeen nopeasti ja pystyi ottamaan meidät vastaan heti, kun vain pääsisimme paikalle.


Hyvin lyhyessä ajassa koiranomistajan ehdin kerrata päässäni kaikki pahimmat kauhuskenaariot. Selvää oli jo, että sunnuntainen hakukoe oli meidän osalta peruttu, mutta todennäköisesti jo keväällä buukatuille Norjan ja Ruotsin näyttelyreissuillekin saisi haverin myötä sanoa heipat. Mutta entä jos koiralta olisi jalasta tärkeitä jänteitä poikki, eikä se pystyisi enää juoksemaan, saati harrastamaan? Keskiyön minuutit matelivat hitaasti eläinlääkäriasemalla, kun odottelimme että päivystävä lääkäri kursi Kaidan jalkaa kasaan. Lopulta lääkäri huikkasi meidät takaisin huoneeseensa. Haava oli kuulemma ollut todella syvä ja verenvuoto oli ollut runsasta. Viilto oli ilmeisesti yltänyt nivelkapseliin saakka, ja haavan sisään - potilaskertomuksen mukaan "kantaviin rakenteisiin" - oli pitänyt ommella pari sulavaa tikkiä ja ihonpinnassa haava suljettiin kahdeksalla tikillä. Eläinlääkäri suositteli Kaidalle annettavaksi antibiootteja sekä injektiona että tablettikuurina. Vaikka siitä seurasi 4 viikon karanteeni kaikkiin kokeisiin ja näyttelyihin, niin emme halunneet riskeerata. Koska nivelpinta saattoi olla vahingoittunut, sinne pesiytyvä tulehdus voisi saada aikaan myös nivelrikon myöhemmin.

Aamuyön tunteina kotiin palatessa mieli oli osin huojentunut, osin taas kaaoksessa. Oli vaikea käsittää, että miten ison mullistuksen yksi pieni kepinheitto oli hetkessä meille aiheuttanut koko seuraavan kuukauden suunnitelmiin. Siihenhän oli ollut varattuna niin pk-kokeita kuin ulkomaannäyttelyreissujakin leirintäaluemajoituksineen. Ei auttanut muu, kuin alkaa sähköpostirumballa perua tulomme kaikkiin. Koko kevään kohti kesäkuun loppua kasvanut innostunut ja odottavainen jännitys korvattiin nyt huolella koiran toipumisesta. Koiravakuutus toivon mukaan korvaa eläinlääkärimaksut ja pk-kokeestakin saamme rahat takaisin. Näyttelymaksut Ruotsin Jällivaaraan ja Norjan Tromsoon jäävät omaksi tappioksi, mutta onneksi meillä ei sentään ollut mitään maksettuja majoituksia varattuna, vaan vain telttapaikkabuukkaus. Mutta kunhan vain Kaidan jalka toipuisi ennalleen, ja se saisi jatkaa vauhdikasta elämäänsä ihan normaaliin malliin!


Tämän vuoden harrastustavoitteinahan meillä oli yrittää hakukokeista HK2-koularia sekä korkata viestikokeet. Lisäksi toiveissa oli ollut hakea sertit ja cacibit länsinaapureista, jotta Kaidasta saisi Pohjoismaiden muotovalion ja samalla Kansainvälisen muotovalion. Nämä kaikki tavoitteet saivat nyt lykkäystä. Ainakin toivon, että tämä on vain lykkäys haaveisiin. Kesäkausi on vasta aluillaan, joten meillä on vielä aikaa palautua onnettomuudesta ja jatkaa tulosten tavoittelua.

Kaida on kyllä kiitollinen potilas siinä mielessä, että se antaa vaihtaa tassusiteet kiltisti, eikä vastustele kauluria tai edes yritä nuoleskella koipeaan. Toisaalta se ei myöskään oikein malttaisi ottaa niin rauhassa kuin me ihmiset toivoisimme! Lentävä hollantilainen kun ei joka tilanteessa viitsisi antaa yhden rikkinäisen koiven hidastaa menoaan. Tulevat pari viikkoa rauhallisia, lyhyitä remmilenkkejä voivat siis olla melko koettelevia, niin koiralle kuin ihmisillekin ;) Mutta jos se on ainoa ikävämpi seuraus tästä onnettomasta haverista, niin kyllähän me se sinnitellään läpi!
(Positiivisempana seurauksena taidan alkaa itse kantaa aina lenkeillä mukana paria sidetaitosta ja ihoteippiä...ihan vaan vastaisuuden varalle!)