Yhtäkkiä meidän "iso junnu" on jo kuusivuotias, kuka uskoisi! Ehkä sitä vihdoin voi alkaa sanoa aikuiseksi, eikä enää ikijunioriksi, etenkin kun talossa on oikeasti kakarajunnu viemässä sen tittelin.
Kaidan synttäreitä ei tällä kertaa juhlisteltu isommin, toki herkkukakku tehtiin ja lahjaksi Kaida sai uuden kahvapallon (samanlaisen se on jo yhden tuhonnut aiemmin parissa päivässä, joten tiedossa on hupia tunneiksi!). Oulun kelit ovat taas viime päivät olleet superliukkaat lauhtuneen sään myötä. Metsäpolut ovat vuoroin peilijäätä ja vuoroin loskalammikkoa, joten lenkkeilykelit eivät todellakaan ole parhaimmillaan. Lisäksi Kaidan kuononselkä on alkanut viimme päivinä kehittää paukamia jotka se tänään onnistui hinkata verille. Sillä on aiempinakin vuosina tullut (yleensä keväämmällä) samanlaisia patteja kuonoon ja silmien ympärille, mutta nyt vaiva ei tunnu katoavan samallatavoin päivässä-parissa. Täytynee viedä lähipäivinä tuo kuonoeläin siis tohtorille näytille, jos paukamat eivät lähde paranemaan. Tämmöinen kostean hautova keli ei kyllä edistä asiaa yhtään....
No, ikävyyksistä huolimatta, oikein paljon onnitteluja Kaidalle ja koko Azuricoyotesin lohikäärme-pesueelle keski-ikäistymisestä!💖
Kaidalla on pian 6 vuotta mittarissa ja Minakin kasvanut jo puolitoistavuotiaaksi koiraneidiksi. Aikuistumista ei vielä kuitenkaan junnusta meinaa huomata, muuten kuin fyysisistä mitoista! Vaikka Kaidakin on iso nartuksi, niin Mina on jo ottanut sen kasvussa kiinni, ja pitkäkaulaisena kuikelona se istualtaan on jo korkeampi kuin "isosisko" vaikka säkä näillä taitaa olla aika lailla samoissa senteissä, eli noin 58 cm.
Välillä tuntuu todellakin, että nämä kaksi pitkäkarvaholskua ovat kuin yö ja päivä kun niitä vertailee. Ja toki helppo olisi ulkonäöstäkin uskoa, että nämä ovat eri rotua keskenään, onhan Mina lyhytkarvaisista linjoista syntynyt pitkäkarva. Kaida taas on pitkäkarvoista syntynyt, mutta hyvin niukan turkin perinyt. Ei siis puuhkaturkkeja meillä edelleenkään, vain kaksi pitkäkarvaa aivan eri sorttia!
Ulkonäköä isommat erot ovat kuitenkin selkeästi käytöksessä. Siinä missä Kaida oli jo pentuna pikkuvanha: rauhallinen, tyyni, kotonaan kaikissa paikoissa, avoin ja sopivan ohjaajapehmeä, niin Mina on sitä vastoin edelleen hyvin pentumaisen riehakas: se on itsepäinen, erittäin vilkas, huono rauhoittumaan kodin ulkopuolella ja äärimmäisen kova luonteeltaan. Minassa kyllä on intoa työskennellä ihmisen kanssa, mutta se ei ala nöyristellä tai pyri miellyttämään ohjaajaa vain miellyttämisen ilosta, kuten Kaida. Siinä missä Kaida on tyynen harkitsevainen, Mina on jo sännännyt johonkin suuntaan ennen kuin ehtii edes harkita, tarvitseeko. Mina ei kyllä hätkähdä isompiakaan ääniä tai hälinää: sillä ei ole aikaa huolestua moisista, koska jokin muu asia on jo luultavasti kiinnittänyt sen huomion. Lenkeillä, kun koirat saavat juosta vapaana, Kaida tulee viereen istumaan ja tapittaa ihmistä kuuliaisesti, kunnes saa vapautuskäskyn pannan poiston jälkeen. Mina puolestaan tule puolivoltilla kerien vierelle, istuu sähäkästi, tsekkaa mitä Kaida tekee, vilkaisee ohjaajan taskua, katsoo metsään josta kuului pieni rasahdus, vilkaisee puussa pyrähtelevää lintua, vilkaisee ohimennen ohjaajaa ja sitten maata jossa liikahti lehti, tsekkaa taas Kaidan sijainnin jne jne pää pyörien kuin pöllöllä. Ehkä minuutin odottelun jälkeen se vihdoin malttaa katsahtaa ihmistä silmiin edes pari sekunttia pidempään ja ehtii saada vapautuskäskyn. Joku nopeammin reagoiva ohjaaja voisi saada Minasta paremman vasteen irti, mutta itse hidasliikkeisenä menen vaikeimman kautta. Vaikka nykyään lenkeillä ei ihan joka kerralla pala taluttajalla hermot (Mina osaa sentään välillä esim. noudattaa luoksetulokäskyä sen jälkeen kun se on unohtunut jahtaamaan tuulessa lentäviä lehtiä), mutta välillä yhä pitää kirjaimellisesti istua hetki sen päällä mättäiden keskellä, ennen kuin sen saa rauhoittumaan ja jotenkin kuulolle, ettei lenkki mene aivan perseilyksi ja remmin päässä ryntäilyksi. Liikumme tarkoituksella paljon metsissä ja poluilla, joilla ei muita koirakkoja tule vastaan, koska remmissä kaksikko vain yllyttää toisiaan rähisemään jo kaukaa muille koirille. Jostain pitäisi löytyä aikaa ja rahaa panostaa edes toisen remmikäytöskoulutukseen jossain koirakoulussa/ongelmakoirakouluttajalla, jotta tuosta toisten koirien näkemisestä ei tulisi jatkossa yhä suurempi ongelma.
Kotona molemmat koirat ovat mukavan lunkeja. Mina on kotona paljon itsenäisempi kuin Kaida. Vanhempi narttu löytyy aina päiväunilta samasta huoneesta, missä on ihminenkin, mutta Mina siirtyy mieluiten lepäilemään makuuhuoneeseen yksikseen. Mina myös viihdyttää itse itseään seurailemalla olohuoneen ikkunasta lintulaudalla käyviä siivekkäitä. Kaidalle parasta ajanvietettä on puolestaan tv: nykyään se tulee aina iltaisin jo mankumaan seuraa, jos en jo ole ehtinyt siirtyä sohvalle tv:n ääreen seuraamaan jotain hömppää Kaida tiukasti kainalossa.
Treenaillessa Minan kovuudesta ja vilkkaudesta on ollut sentään apua, vaikka näin hidas ohjaaja ei koiran luonnetta ehkä täysin osaakaan hyödyntää. Mina jaksaa toistoja eikä ota nokkiinsa korjaamisesta. Sillä on kivasti työskentelymotivaatiota, vaikka aiemmin pelkäsin että se näyttäisi minulle vain keskaria tottiskentän laidalta, jos yritän liikaa pistää sitä töihin. Mina motivoituu hirveän hyvin niin leluilla kuin nameillakin, joten siinäkin mielessä ohjaajalla on hyvin valinnanvaraa kokeilla eri tapoja kouluttaa. Olen tarkoituksella lähtenyt treenaamaan Minaa matalamman vietin kautta, keskittyneesti, vaikka eräs kokeneempi pk-kouluttaja sanoikin, että Minankin saisi tekemään tottista vietit tapissa helposti. Itse en vain koe osaavani ajaa niin (yli)virittynyttä koiraa, joten mieluummin opetan Minan tekemään rauhallisemmin, mutta innokkaasti.
Oman ongelmansa treenailuun tuo se, että Mina kiihtyy nollasta sataan autossa. Jo auton konttiin pääsy saa sen pyörimään hyrränä ja farmariauton luukun sulkeminen avaa viimeistään äänihuulet. Sen verran olemme saaneet Minaa koulutettua, että ajon aikana se ei enää hauku (paitsi jos näkee ikkunasta muita koiria tai eläimiä), vaan lähinnä vain piippaa tai vikisee hiljaa. Pysähtyminen ja ovien aukominen aiheuttaa sitten seuraavaan räkytyssarjan. Ei ole kiva aloittaa treeniä, kun omat hermot ovat jo valmiiksi kireällä tuon tyhjänhaukkumisen vuoksi. Kiihtymisen takia Minalle ei myöskään uskalla jättää autoon ulottuville (tai koiralle päälle) mitään, minkä ei halua tulevan silputuksi. Pantaa se ei ole saanut itseltään syötyä, mutta ainakin yhdet valjaat ja pari peitettä se on tuhonnut...omista hampaistaan puhumattakaan. Treenihallissakaan se ei osaa rauhoittua (vaikka olisi saanut ensin oman treeninsä ja Kaidan treenin ajan vain häkissä), vaan lähinnä etsii pakoreittiä metallihäkistä. Yksinään hallissa sen saa ehkä makaamaan paikallaan käskyn alla, mutta pienikin häiriö saa sen pomppaamaan ylös. Jos paikalla on vieraita koiria, kuten näyttelytottumustreeneissä, niin Mina pysyy hiljaa ja kaikki jalat maassa vain niin kauan, kuin se saa namia nassuun ja ollaan paikallaan. Liikkuessa sitten muille räyhätään ja remmin päässä pompitaan minkä ehtii. Kävimme tänään ensi kerran lähialueen tottistreenaajien omatoimi-ulkotreeneissä, missä Mina sai pitkästä aikaa treenata kontaktin pitoa pienessä koiraporukassa. Toivottavasti tämä siedätyshoitotreeni pidempään jatkuvana rutiinina saisi molemmille koirille edes hieman vieraskoira-sosiaalisuutta palauteltua!
Vuosi on vaihtunut ja olemme startanneet kokonaan uuden vuosikymmenen! Tähän väliin voisi vähän muistella, mitä kaikkea viime vuoteen mahtui. Kaidan vuosi 2019 pähkinänkuoressa:
- Kevätkausi treenattiin hallivuorolla uusia tokoliikkeitä toiveikkaana
- Huhtikuussa reissattiin kolmannen kerran Ruotsiin, tällä kertaa Sundsvalliin Ruotsin Voittaja-näyttelyyn. Kaida sai tuomarilta vuolaat kehut ja Voittaja-tittelin lisäksi sertin ja cacibin, joten siitä tuoli myös Ruotsin muotovalio -> Pohjoismaiden muotovalio -> Kansainvälinen muotovalio.
- Toukokuun lopulla päästiin hakukoulutukseen Marja Uusitalon johdolla ja kesäkuussa taas oli tottiksia Janne Laitisen opastuksessa
- Kuusamon ryhmänäyttelyyn Kaida osallistui kannatusmielessä, saaden sieltä ROP-tuloksen
- Syyskuussa oli kauden eka hakukoe, holskujen rotumestaruus Oulussa. Kaida veti kotikentällä hyvät pisteet ekasta voittajaluokan kokeestaan, tienaten ykköstuloksella HK3-koulutustunnuksen sekä rotumestaruus pronssia. Seuraava hakukoe oli heti viikonpäästä, mutta sen jätimme kesken koska selvästi Kaidalle ei riittänyt lyhyt palautusmisaika ekan rankan kokeen jäljiltä.
- Hakuilun jälkeen keskityimme taas tokoon, mutta epiksissä touhumme oli ihan keskeneräistä vielä
- Marraskuussa osallistuttiin Kamu-eläinlääkäriaseman ja Jari Keinäsen koulutukseen, jossa haettiin apua remmirähjäykseen ja hihnakäytökseen ihan vain arkielämää varten
- Marraskuun lopulla lähdettiin koettamaan OPKYn joukkueessa tokokokeeseen, ekan kerran avo-luokassa. Kaida yllätti ja suoritti kaikki liikkeet varmasti ja kuuliaisesti. Tulos AVO1 ja piirimestaruuspronssi sieltäkin!
- Loppuvuosi otettiin rennosti, lenkkeillen luonnossa ja yrittäen nauttia Oulun vaihtelevista keleistä
- Vuodelle 2020 tavoitteina on jatkaa tokoilua ja tienata ainakin se TK2. Myös haussa lähdetään metsästämään vielä kaksi ykköstulosta lisää, kaukaisena tavoitteena käyttövalioituminen sitten joskus. Näyttelypuolella osallistutaan ainakin holskujen erkkariin (koska järkkäämme sen itse Ouluun, jee!), mutta näyttöpuolelta ei oikein ole nyt mitään uutta tavoiteltavaa ennen vetskukehiin siirtymistä. Myös nose workia olisi kiva aloitella vähän tavoitteellisemmin, jos vanhat harrastukset alkavat kyllästyttää :D
Minan vuosi 2019 pähkinänkuoressa:
-Alkuvuosi meni ihan vain perus pentujuttujen parissa. Sisäsiisteyden kanssa väännettiin aika kauan kättä, kun ymmärrettävästi vuoden kylmimpään aikaan pentu ei aina viitsinyt ulos tehdä pisuja, kun lämpimät sisätilatkin oli olemassa...
- Kävimme Minankin kanssa pentutreffeillä ja opiskelemassa tottiksen alkeita. Neidin kovuus ja vilkkaus alkoivat hyvin nopeasti paistaa läpi kaikessa toiminnassa
- Näyttelytottumustreeneissäkin käytiin ja Mina osallistui Kuusamon ryhmänäyttelyyn. Helteisenä päivänä pentu ei jaksanut riehua niin paljoa, vaan käyttäytyi suht nätisti, saaden KP:n ja ROP-pennun ruusukkeet.
- Heinäkuussa virallisissa kehissä Oulun Nord näyttelyissä ekana päivänä vallaton riekkuja sai EH:n, toisena päivänä ERIn.
- Sulanmaankaudella aloitettiin Minankin kanssa hakutreenaus ja hyvin pentu syttyikin touhuun. Syksymmällä päästiin jo aloittamaan haukkuilmaisun alkeita
- Minan kanssa vuodelle 2020 on luvassa toivon mukaan vierailuja kasvattajan luona Joensuun suunnilla, MH-luonnekuvaus ja jos tarpeeksi ahkeria (tai hulluja) olemme, ehkä BH:n yritys loppuvuodesta (tai seuraavan vuoden keväällä). Näyttelyissäkin toivon mukaan alkaa käytös parantua, ja voisimme saada edes ekat kotimaan sertit jossain vaiheessa. Mina on sen verran luontainen nenänkäyttäjä, että (metsä)jälkeäkin sille olisi kiva ehtiä jossain vaiheessa opettamaan.
Ja kun joulu- ja uusivuosi meni Kuusamossa enkä ehtinyt blogia päivitellä, niin tässä vielä loppuvuoden riennot kuvakavalkadin muodossa!
Jouluaattoa vietittin Kuusamossa hyvin lumisissa maisemissa!
Lumessa peuhaaminen oli toki koirista parasta ikinä. Säätkin suosivat lämpötilan puolesta, Kuusamossakin pysyteltiin mukavasti 10 pakkasasteen tuntumassa, perinteisen -20-30 asteen sijasta!
Kaida oli tehnyt juoksuja jo hyvissä ajoin, mutta silti Mina ehti ensin: se aloitti joulupäivänä yllättäen tiputtelemaan ja Kaida päivän tai pari myöhemmin perässä.
Koirat osasivat kyllä ottaa myös levon kannalta kaiken jouluhulinan keskellä :D
Uudenvuoden aattona saimme pilkahduksen aurinkoakin näkösälle ja ikuistettua kameraan!
Lunta Kuusamossa riitti molemmille koirille kaiveluun ja peuhaamiseen yllinkyllin.
Kertaalleen jo ehdin haudata tokosuunnitelmat tältä erää, mutta meidät hälytettiinkin mukaan piirimestaruuskokeisiin yhden joukkueemme jäsenen joutuessa perumaan osallistumisensa. Treenin määrä ei tuntunut mitenkään päin riittävältä ja meidän haasteiden (ruutu ja merkin kierto) kanssa tulokset olivat olleet vaihtelevia. Olimme ottaneet merkkikartion kiertoa kotona ennen ruokaa olohuone-eteinen akselilla, sekä kotipihassa ja kerran vieraalla parkkipaikalla. Emme kuitenkaan ehtineet tekemään kokeenomaista treeniä Kaidan kanssa hallissa kuin kahdesti, joten lähdin kokeeseen aika rentona. Ajattelin, että nuo haasteellisimmat kokeen osat voivat mennä nollille, mutta pyritään tekemään muissa parhaamme.
Ennen koetta yritin pitää Kaidan mahdollisimman paljon autossa, koska ahtaassa hallin odotustilassa se rähisi harvinaisen herkästi kaikille muille koirille. Toisen koiran tarvi vain vilkaista Kaidaan päin, niin neiti alkoi jo murista. Tokossa tämä on erityisen ikävä piirre koirassa, koska koe aloitetaan ryhmä-paikkiksella, eli nytkin 5 koiraa kerrallaan kentällä istuivat 1 minuutin omilla paikoillaan. Vaikka Kaida yritti räyhätä muille ennen kokeen alkua, kokeessa, kun se saa ekan oikean käskyn, se onneksi unohtaa muut ja keskittyy ohjaajaan. Treenatessa Kaidalla on ollut pientä taipumusta pistää maate kesken istumisen, mutta nyt se istua napotti oikein kiltisti vaaditun ajan. Siitä saimme täydet 10 pistettä. Paikkiksen jälkeen Kaida pääsi autoon huilimaan odotellessamme omaa suoritusvuoroamme.
Ehdin sopivasti katsoa monta avo-luokan suoritusta ennen omaa vuoroa. Koska edellinen tokokokeemme oli 2015 muistaakseni, hieman on jo päässyt unohtumaan kokeen kaava, vaikka epiksissä kävimmekin pariin otteeseen tässä välillä. Vaikeinta itselleni ohjaajana on muistaa, missä vaiheissa pitää odottaa liikkeenohjaajan lupa antaa käsky tai liikkua, ja missä vaiheessa ohjaaja antaa omatoimisesti käskyn. Omaan suoritukseemme tämä toikin lisäjännitystä, vaikka muuten aika rentona kerrankin olin. Eka tehtävä oli noutokapulan heitto ja nouto, mikä on Kaidalle tuttu liike. Mutta ohjaajana muistelin liikaa pk-noutoa, sillä annoin koiralle ylimääräisen istu-käskyn ennen heittämistä: tuomari mainitsi liikkeen jälkeen, että tokossa niin ei saa tehdä. Kun Kaidan luovutusasentokin oli väljä, saimme noudosta vain 7 pistettä. Seuraavaksi oli hyppy. Pk-tottikseen verrattuna tokon avoluokan hyppy oli helppo nakki. Siinäkin itse vain aiheutin pistemenetyksen: en ollut varma, saiko nyt antaa koiralle istu käskyn kun siirryn itse esteen toiselle puolen, joten Kaida liikahti mukanani ekan askeleen, jolloin vasta annoin istu-käskyn. Itse liike meni ongelmitta, mutta pari pistettä menetimme taas sekoiluni vuoksi, vaikka tuossa liikkeessä käsky olisi ollut ok antaa ennen omaa siirtymistä.
Esteen jälkeen oli eka jännä paikka: merkin kierto. Kenttä oli järjestetty mukavan selkeästi, kiertotolppa oli omalla seinustallaan, ilman mitään sivustojen hämääviä kartioita tai muita ylimääräisiä esineitä lähistöllä. Matka oli kuitenkin pitkä, joten en uskonut Kaidan hoksaavan liikettä, tai ainakaan osaavan palata merkiltä ilman apuani. Mutta Kaidapa yllätti ohjaajansa: käskyn saatuaan se lähti ripeästi, kiersi merkin ja palasi suoraan eteeni istumaan. Seuraa-käskyllä se kiepsahti iloisesti ylimääräisellä lentävän hollantilaisen kiepillä vierelleni, mistä tuli pieni kauneusvirhe-pisteenmenetys. Saamamme 9 pistettä oli kuitenkin 9 pistettä enemmän kuin olisin voinut toivoa merkinkierrosta! Kaida on varmaan omikseen tehnyt jotain kotiläksyjä, en olisi todellakaan uskonut että se vielä osaisi liikkeen suorittaa noin puhtaasti ilman apukäskyjä ja vähintään käsiohjausta palatessa.
Loppuosan liikkeet menivät myöskin hyvin, mitä nyt taas itse esimerkiksi seuraamisessa annoin lisäkäskyn jostain syystä juosten tehdyn oikeallekääntymisen jälkeen. Mikälie aivopieru tuli, kun yritin vain muistella, että temponvaihdoksissa saa antaa uuden seuraa-käskyn. En myöskään ollut hoksannut, että avoluokassa seuraamiseen kuuluu pari askelta peruuttaen. Onneksi sitä on harjoiteltu ihan muutenkin arjessa, joten sekin meni ongelmitta kokeessa vaikkei oltu hoksattu kokeeseen sitä hioa. Vihoviimeisenä liikkeenä oli vielä edessä ruutuun lähetys. Treenien perusteella se on mennyt välissä sinne päin, välissä taas ihan päin mäntyä. Varsinkaan koemittaista etäisyyttä emme ole juuri treenanneet, joten odotukseni olivat alhaiset, kun asetuimme lähetyspaikalle. Mutta pessimisti sai taas yllättyä iloisesti: käskyn saatuaan Kaida suuntasi suoraviivaisesti kohti ruutua ja meni sen keskellä nuuhkimaan. Seiso-käskyllä se pysähtyi viiveellä, ottaen pari askelta, mutta yhä ruudun keskellä. Saatoin siis käskeä sen helpottuneena maahan. Onneksi ruutu oli asemoitu hallin takareunalle, joten kukaan ei nähnyt sitä typerää korvasta korvaan virnettä, joka naamallani oli kun kävelin Kaidan luo antamaan vielä viimeisen seuraa-käskyn! 😁 Olin ihan ällikällä lyöty, ettei meille tullut yhtään nollausta. Saimme kaikista liikkeistä 7-10 pistettä, väkisinkin se pisti hymyilyttämään, kun olin odottanut niin paljon heikompaa tulosta. Tuomarikin kävi vielä pisteet läpi kanssamme, ja kehui että koira kyllä suoritti hyvin (toki tiivis pk-tottisseuraaminen ei ole tokossa toivottua) mutta ohjaajan pitäisi vähän muistella vielä sääntöjä. Ehkä seuraavassa kokeessa yritän olla ottamatta miinuspisteitä turhilla käskyillä yms!
Loppupisteemme 268,5 riittivät avoimessa luokassa ykköstulokseen ja luokassamme kolmanteen sijaan. Saatiin siis pokaalia ja muita palkintoja kotiintuomisiksi. Joukkuekisassa Oulun Palveluskoirayhdistyksen joukkueemme jäi harmillisesti piirimestaruuskokeen hännille, mutta lähdimmekin mukaan rennolla asenteella, ilman tulospaineita. Tämä oli sen verran rohkaiseva kokemus, että eiköhän me Kaidan kanssa ensi vuonna viimeistään vielä ne pari ykköstulosta yritetä lisää, jotta saadaan TK2-koulutustunnus. Ja toisaalta, ei ne voittaja-luokankaan liikkeet ehkä ihan mahdottomia ole oppia, joten eihän sitä koskaan tiedä...
Jos joku haluaa nyt sanoa, että "mitäs minä sanoin!", niin antaa mennä vain. Kesällähän itsekin irvailin, kun Mina yritti niin hanakasti murtautua auton kaltereiden välistä, että onkohan hammasremontti edessä. Mutta eipä sitä uskonut ennen kuin omin silmin näki, että koira voisi olla niin töhö että riehuu itseltään hampaat hajalle.😲
Eli hammaslääkärireissua pukkasi. Olimme viime viikon sunnuntain Oulun Kamu-areenalla Jari Keinäsen remmikäytös-koulutuksessa molempien koirien kanssa. Seuraavana päivänä tarkistin ihan sattumalta Minan hampaita (sillä on edelleen taipumus alkaa murista kun teen niin, joten yritän muistaa katsella hampaita läpi säännöllisen epäsäännöllisesti) ja yllätyin, kun aiemmin niin kauniin valkoisena hohtavaan täydelliseen hammasrivistöön oli tullut särö - tai oikeastaan kaksi. Yläetuhampaista kaksi oli katkennut ilmeisen vasta, mutta Minan käytöksestä ei ollut missään vaiheessa saanut vinkkiä, että hampaisiin olisi jotain sattunut. Ei ole kauaakaan siitä, kun viimeksi tuumin, että on ihana vihdoin omistaa koira, jolla on täysin ehjä purukalusto! Ajattelin vain sitten liian äänekkäästi, kun pikku vastarannan kiiski päätti pistää ranttaliksi. Ei voida enää oikein mitenkään varmistaa, missä hampaat ovat hajonneet: autossa ehkä kaltereita kiskoessa vai pihalla esim kepinkannossa kolahtaessa johonkin esteeseen? Syy siis jää hämäräksi, mutta lopputuloksena oli pikainen ajanvaraus ensin hammastarkistukseen ja sen perusteella hampaan poistoon.
Tänään aamulla vein Minan paikallisen Evidensiaan eli nykyisin Pohjois-Suomen eläinsairaalaan, jossa penska sai ensin hyvät rauhoitteet (ja nukahti jo aika hyvin niistäkin) ja pääsi sitten hammaslääkärin pöydälle. Onneksi sentään etuhampaat ovat helpoimmasta (ja halvimmasta!) päästä poistattaa. Vakuutuksen kanssa operaatio tuli paljon halvemmaksi kuin olin etukäteen pelännyt, mutta olisi sillekin rahalle muitakin kohteita ollut. Parin tunnin päästä viennistä sain jo hakea pöhnäisen, kahta hammasta köyhemmän potilaan kotiin. Vaikka Mina autossa olikin normaali levoton ja piippaava itsensä, kotona se simahti taas ja päivä menikin pitkälti hirsiä vedellen. Toivotaan nyt, että suu paranee nopeasti ja ongelmitta, ja ETENKIN että vastaavilta operaatioilta vältytään jatkossa. Olemme kyllä kotona ahkerasti treenanneet kuonokopan pitoa, mutta epäilen saadaanko sitä koskaan autossa niin rauhalliseksi, että se antaisi kopan olla päässä sielläkin yksin ollessa.
Muutoin syksy on mennyt lähinnä hallitreenien merkeissä. Oulun sievä syksy vaihtui yllättävän nopeasti lumiseksi talveksi ja siitä taas takaisin leudon loskaiseksi syksy-ish talveksi, joten on hyvä että ollaan päästy treenaamaan kuiviin tiloihin katon alle. Mina kävi viiden kerran pk-koulutuksessa harjoittelemassa ihan vain esim perusasentoa ja seuraamisen alkeita, sekä oikean vireen hakemista. Kaidalla on ollut tokotreenejä eri halleilla. Olimme ilmoittautuneet Pohjois-Pohjanmaan tokon piirimestaruuskisojen joukkuekisaan varakoirana, mutta pari päivää sitten selvisi, että varsinaisia ilmoittautujia tuli niin paljon, ettei varakoirakot mahdu kokeeseen. No, treenataan me siitä huolimatta, tokokokeita tulee kuitenkin jossain vaiheessa lisää ja meillä näyttää yksien episten perusteella olevan vielä paljon työtä ruudussa ja merkin kierrossa!
Eläinlääkäriasema Kamun järjestämässä "Koulutuksella kamuksi" koulutuksessa kävimme tosiaan Jari Keinäsen oppilaina demo-koirakoiden roolissa. Molemmilla holskuneideistä kun tuppaa olemaan remmirähjäys ja -kiskomisongelmaa, toivoin että Keinänen löytäisi näistäkin sen taikanapin jotta remmilenkkeilystä tulisi mukavampaa. Odotetusti Kaida oli pehmeämpänä yksilönä helpompi pistää ruotuun, vaikka se onkin näistä se pahempi tappelupukari vieraita koiria kohtaan. Täpäkällä pakotteella ja korjaamisella Kaida osoitti hyvinkin nopeasti toivottua käytöstä: ei se kaveriksi ala vieraille koirille, mutta se voi kyllä sietää ne lähellään kun oppii että rähjääminen on kielletty.
No Mina taas sitten. Jopa Keinänen myönsi, että kyseessä on haasteellinen yksilö. Mina ei ole niin tappelumielellä menossa toisten päälle, mutta vilkkaana adhd-yksilönä sen pitää havaita ja reagoida kaikkeen, yleensä vielä liioitellen. Vilkas koira, joka on kuitenkin luonteeltaan kova, eli sitä ei juuri hetkauta fyysiset saati sanalliset pakotteet. Minan kanssa Jarikin tuli siihen tulokseen, että ehkä nakittaminen on tämän yksilön kanssa helpoin tapa: vieraiden koirien ohituksiin yms otetaan herkkua käteen, ja koiraa palkitaan aktiivisesti toisen koiran kohtaamisessa ja siitä, että se vain vilkaisee toista koiraa eikä villiinny. Paljon treeniä, jossa vain ollaan samassa tilassa muiden koirien kanssa, voi auttaa asiaa, jos Mina oppisi edes vähän rauhoittumaan vaikka ympärillä tapahtuukin. Tosin tänään kyllä opin, että ainoa asia, mikä Minan saa rauhoittumaan, on tuju annos nukutusainetta eläinlääkäriltä!😝 Saapa nähdä miten treenaus tuottaa tulosta, nyt me kuitenkin parannellaan ensin suuta viikko tai pari kaikessa rauhassa.
Koska meillä näköjään on syyspäivityksetkin jääneet rästiin, niin tässä vähän kuva- ja videokavalkaadia syksyn ajalta!
