Unelmat ovat pettymysten kivijalka

 

Otsikko on suora lainaus Puolangan pessimisten viisauksista. Se on niin osuva ja pyörinyt sitkeästi päässäni, kun olen kelaillut meidän viime aikojen suorituksia koekentillä. Sitä kun välillä haaveilee koemenestyksestä ja siitä, että voi vaan mennä kokeeseen rennosti tekemään parhaansa ja katsomaan ollaanko edetty treeneissä.   Viime viikonlopun tokokokeen jälkeen olen kuitenkin saanut taas muutaman päivän keräillä ajatuksia, ennen kuin kirjaimellisesti kehtaan kerrata koepäiväämme, tai kertoa siitä julkisesti. Nousujohteisesti alkaneen voittajaluokan koeuran jälkeen vuorossa oli taas vaihteeksi pohjakosketus: olimme saada koekiellon Minan huonon käytöksen takia 😰

Koko koe meni meillä oikein hyvin liikkeiden osalta (vain kaukokäskyt nollattiin, kun Mina liikkui asentovaihdoissa liikaa eteenpäin), kunnes viimeisenä liikkeenä olleen paikkamakuun jälkeen, liikkeen loputtua, Mina keksii syöksähtää naapurikoirakon luo ihan puskista. Koirat oli jo vapautettu liikkeen jälkeen, ja naapurikoira pyörähteli vähän ohjaajansa ympärillä, jolloin Mina otti loikan koirakon vierelle. Onneksi toinen koiranohjaaja oli valppaana ja kiskaisi samantien oman koiransa itsensä taakse ja minä sain samantien kiinni omastani ja komensin sen takaisin perusasentoon, joten kontaktia koirien välillä ei ehtinyt tapahtua eli säikähdyksellä selvittiin. Kokeen tuomari alkoi kuitenkin samantien pahoitella, että joutuu antamaan meille hylkäyksen ja määrätä koetauon. Muut koirat saivat pisteensä paikkiksesta, minä olin ihan puulla päähän lyötynä Mina taas kiltisti perusasennossa vierelläni ja mietin vain että mitä hittoa taas yhtäkkiä tapahtui. Tilanne oli ollut niin äkillinen ja ohi yhtä nopeasti, että vasta vähän ajan päästä tajusin, kuinka pahasti mokasin kun en pitänyt Minaa tiukemmin kontaktissa myös paikkiksen loputtua, kun odottelimme tuomarin pisteidenjakoa. Olimme vähällä pilata jonkun muunkin koesuorituksen ja varmasti pelkkä säikähdyskin voi toiselle koiralle aiheuttaa ylimääräistä työtä tulevissa tokotreeneissä 😢 Pitkän odotuksen jälkeen tuomari lopulta tuli kertomaan, että luettuaan tokokokeiden säännöt läpi, hän pyörtääkin päätöksensä. Sääntöjen mukaan ei koetaukoa tarvitse määrätä, koska suoritettava koeliike oli jo päättynyt, eikä koirani ollut agressiivinen. Sen sijaan välikohtauksen vuoksi koesuorituksemme yhteisvaikutuspisteet nollautuivat, mutta ei sentään mennyt hylkyyn koko suoritus. Ei siis saatu tahraa kisakirjaan, mutta itseluottamus kyllä koki kovan kolauksen ja oman pääni henkinen tuomio kyllä vastaa kisataukoon määräämistä.

Hävettää, nolottaa ja v*tuttaa. Kaiken treenaamisen jälkeen Mina voikin keksiä jonkin uuden typeryyden, sen sijaan että muiden koirien tavoin vain odottelisi rennosti ohjaajan vierellä. Voihan sillä juoksujen lähestyminen tehdä jotain hormoonihuuruja, eikä tilannetta auttanut se, että viereinen koira oli sama pitkäkarvainen koiruus, joka viime vuoden puolella tokotreeneissä pääsi irti ollessaan pyrähtämään Minan iholle räyhäämään. Mutta tuollaista ei silti olisi saanut päästä tapahtumaan. Paljon on tullut ajatuksia pyöriteltyä päässä, että kehtaako tässä enää ollenkaan näyttää nokkaansa koiratreeneissä tai tokopiireissä. Monenkohan kanssaharrastajan silmissä Mina on jo ehtinyt pilata pitkisholskujen maineen harrastuskoirana. En ihmettele jos tämänkin kokeen jälkeen taas yksi ihminen lisää ajattelee, että holskut on hulluja, sellaista ei ainakaan halua itselle. 

Nyt lähinnä toivon että Minan juoksut alkaisi, jolloin ainakin olisi hyvä syy skipata seuraava tokokoe kuun lopulle, johon olemme jo ilmoittautuneet. Jos Minalla nyt tulisi vielä toinen pentue kasvattajan toimesta, meillä joko tapauksessa olisi nyt sitten useamman kuukauden koetauko. En malta odottaa että pääsen sen jälkeen lopulta steriloimaan Minan, ehkä sitten edes vähän helpottaisi tämmöiset hormonihuuruilut. Tokikaan ei voi odottaa, että Minasta enää tässä iässä katoaisi kokonaan tuollainen turha terävyys ja häiritsevä vilkkaus. Sen kanssa on vain osattava elää. Se, että miten tämmöisen kanssa uskaltaudutaan vielä koekentille, sen näyttää ehkä aika. Eihän tämä eka kerta ole kun Mina rikkoo luottamukseni yllättäen koekentällä, joten tiedän että kestää tovin ennen kuin koiraan voi taas alkaa luottaa. 

 Näin kotioloissahan se on mitä söpöin kainalokaveri ja sylikoira. Se on kotona oppinut hillitsemään ihmeen hyvin tunteenpurkauksensa, eikä enää tarvitse pelätä että se käy kiinni Kaidaan heti jos mummokoira haukkuu televisiolle. Kaidan rähjäys saa kyllä välillä Minan reagoimaan ja syöksähtämään seniori kohti ennen kuin koira ehtii ajatella tarkemmin, mutta nykyään Mina kanavoi ylimääräisen virran suuntaamalla hampaansa Kaidan niskanahan sijasta lähimpään leluun. Lelua riepotellaan antaumuksella, ja mummokoira saa jäädä rauhassa pörisemään omiaan. Mutta harmillisesti kotona kivasti toimiva koira ei riitä harrastuskentillä. Siellä meillä näyttää riittävän työmaata vielä pitkälle tulevaisuuteen...😒 Täytyy jatkossa muistaa Puolangan pessimisten toinen hyvä oppi: pessimisti ei pety. Mitäpä se hyvejää unelmoida hyvistä koesuorituksista, kun metsään menee kuitenkin? Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä siis!