Unelmat ovat pettymysten kivijalka

 

Otsikko on suora lainaus Puolangan pessimisten viisauksista. Se on niin osuva ja pyörinyt sitkeästi päässäni, kun olen kelaillut meidän viime aikojen suorituksia koekentillä. Sitä kun välillä haaveilee koemenestyksestä ja siitä, että voi vaan mennä kokeeseen rennosti tekemään parhaansa ja katsomaan ollaanko edetty treeneissä.   Viime viikonlopun tokokokeen jälkeen olen kuitenkin saanut taas muutaman päivän keräillä ajatuksia, ennen kuin kirjaimellisesti kehtaan kerrata koepäiväämme, tai kertoa siitä julkisesti. Nousujohteisesti alkaneen voittajaluokan koeuran jälkeen vuorossa oli taas vaihteeksi pohjakosketus: olimme saada koekiellon Minan huonon käytöksen takia 😰

Koko koe meni meillä oikein hyvin liikkeiden osalta (vain kaukokäskyt nollattiin, kun Mina liikkui asentovaihdoissa liikaa eteenpäin), kunnes viimeisenä liikkeenä olleen paikkamakuun jälkeen, liikkeen loputtua, Mina keksii syöksähtää naapurikoirakon luo ihan puskista. Koirat oli jo vapautettu liikkeen jälkeen, ja naapurikoira pyörähteli vähän ohjaajansa ympärillä, jolloin Mina otti loikan koirakon vierelle. Onneksi toinen koiranohjaaja oli valppaana ja kiskaisi samantien oman koiransa itsensä taakse ja minä sain samantien kiinni omastani ja komensin sen takaisin perusasentoon, joten kontaktia koirien välillä ei ehtinyt tapahtua eli säikähdyksellä selvittiin. Kokeen tuomari alkoi kuitenkin samantien pahoitella, että joutuu antamaan meille hylkäyksen ja määrätä koetauon. Muut koirat saivat pisteensä paikkiksesta, minä olin ihan puulla päähän lyötynä Mina taas kiltisti perusasennossa vierelläni ja mietin vain että mitä hittoa taas yhtäkkiä tapahtui. Tilanne oli ollut niin äkillinen ja ohi yhtä nopeasti, että vasta vähän ajan päästä tajusin, kuinka pahasti mokasin kun en pitänyt Minaa tiukemmin kontaktissa myös paikkiksen loputtua, kun odottelimme tuomarin pisteidenjakoa. Olimme vähällä pilata jonkun muunkin koesuorituksen ja varmasti pelkkä säikähdyskin voi toiselle koiralle aiheuttaa ylimääräistä työtä tulevissa tokotreeneissä 😢 Pitkän odotuksen jälkeen tuomari lopulta tuli kertomaan, että luettuaan tokokokeiden säännöt läpi, hän pyörtääkin päätöksensä. Sääntöjen mukaan ei koetaukoa tarvitse määrätä, koska suoritettava koeliike oli jo päättynyt, eikä koirani ollut agressiivinen. Sen sijaan välikohtauksen vuoksi koesuorituksemme yhteisvaikutuspisteet nollautuivat, mutta ei sentään mennyt hylkyyn koko suoritus. Ei siis saatu tahraa kisakirjaan, mutta itseluottamus kyllä koki kovan kolauksen ja oman pääni henkinen tuomio kyllä vastaa kisataukoon määräämistä.

Hävettää, nolottaa ja v*tuttaa. Kaiken treenaamisen jälkeen Mina voikin keksiä jonkin uuden typeryyden, sen sijaan että muiden koirien tavoin vain odottelisi rennosti ohjaajan vierellä. Voihan sillä juoksujen lähestyminen tehdä jotain hormoonihuuruja, eikä tilannetta auttanut se, että viereinen koira oli sama pitkäkarvainen koiruus, joka viime vuoden puolella tokotreeneissä pääsi irti ollessaan pyrähtämään Minan iholle räyhäämään. Mutta tuollaista ei silti olisi saanut päästä tapahtumaan. Paljon on tullut ajatuksia pyöriteltyä päässä, että kehtaako tässä enää ollenkaan näyttää nokkaansa koiratreeneissä tai tokopiireissä. Monenkohan kanssaharrastajan silmissä Mina on jo ehtinyt pilata pitkisholskujen maineen harrastuskoirana. En ihmettele jos tämänkin kokeen jälkeen taas yksi ihminen lisää ajattelee, että holskut on hulluja, sellaista ei ainakaan halua itselle. 

Nyt lähinnä toivon että Minan juoksut alkaisi, jolloin ainakin olisi hyvä syy skipata seuraava tokokoe kuun lopulle, johon olemme jo ilmoittautuneet. Jos Minalla nyt tulisi vielä toinen pentue kasvattajan toimesta, meillä joko tapauksessa olisi nyt sitten useamman kuukauden koetauko. En malta odottaa että pääsen sen jälkeen lopulta steriloimaan Minan, ehkä sitten edes vähän helpottaisi tämmöiset hormonihuuruilut. Tokikaan ei voi odottaa, että Minasta enää tässä iässä katoaisi kokonaan tuollainen turha terävyys ja häiritsevä vilkkaus. Sen kanssa on vain osattava elää. Se, että miten tämmöisen kanssa uskaltaudutaan vielä koekentille, sen näyttää ehkä aika. Eihän tämä eka kerta ole kun Mina rikkoo luottamukseni yllättäen koekentällä, joten tiedän että kestää tovin ennen kuin koiraan voi taas alkaa luottaa. 

 Näin kotioloissahan se on mitä söpöin kainalokaveri ja sylikoira. Se on kotona oppinut hillitsemään ihmeen hyvin tunteenpurkauksensa, eikä enää tarvitse pelätä että se käy kiinni Kaidaan heti jos mummokoira haukkuu televisiolle. Kaidan rähjäys saa kyllä välillä Minan reagoimaan ja syöksähtämään seniori kohti ennen kuin koira ehtii ajatella tarkemmin, mutta nykyään Mina kanavoi ylimääräisen virran suuntaamalla hampaansa Kaidan niskanahan sijasta lähimpään leluun. Lelua riepotellaan antaumuksella, ja mummokoira saa jäädä rauhassa pörisemään omiaan. Mutta harmillisesti kotona kivasti toimiva koira ei riitä harrastuskentillä. Siellä meillä näyttää riittävän työmaata vielä pitkälle tulevaisuuteen...😒 Täytyy jatkossa muistaa Puolangan pessimisten toinen hyvä oppi: pessimisti ei pety. Mitäpä se hyvejää unelmoida hyvistä koesuorituksista, kun metsään menee kuitenkin? Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä siis!

Kaida-mummo 11 vuotta!

 Tällä viikolla pieni lohikäärmemuorimme täytti jo täydet 11 vuotta! Kaida on tavallaan ollut pienestä pitäen hyvin pikkuvanha ja se harmaantuikin jo varsin nuorena (tai siis sehän on ollut hopeabrindle syntymästään), joten mummokoirana elely oloneuvoksettarena tuntuu passaavan sille oikein hyvin. Ihana synttäreissä on myös se, että Kaidan kaikki sisaret ja veljet juhlivat yhtälailla: koko Azuricoyotes kennelin minilohikäärme-pentue (koirien viralliset nimethän tulevat siis WoW pelimaailman pieniltä lohikäärmehahmoilta) on edelleen elossa ja hyvissä voimissa 💖

Kaida pääsee satunnaisesti mukaan hallivuorolle höntsäilemään toko/tottisjuttuja tai tekemään lihashuoltoa esimerkiksi tasapainotyynyillä. Se on myös vireänä lähdössä vähän pidemmillekin juoksulenkeille. Eilenkin teimme yli 7 km potkukelkkalenkin, jossa Mina veti minua ja kelkkaa ja Kaida sai jolkotella omaa tahtiaan rinnalla/edellä. Mummokoira myös puolivälissä lenkkiä löysi itselleen isomman kepin kantoon ja tietenkin se hieno halko piti kantaa sitten lähes 4 km kotiin asti 😁 Isompia kolotuksia tai vaivoja ei Kaidalla ole nyt iän myötä tullut. Toki vanhalla lihakset eivät ole enää varmaan niin vetreät kuin nuorempana, joten hierojalla tms. käyntiä pitänee ottaa säännöllisesti muorin vuosikelloon. Pieniä rasvapattejakin on Kaidalla ympäri kehoa, mutta mikään niistä ei vaikuta kasvavan isommaksi eikä siis tuskin vaadi poistoleikkausta, kuten pari vuotta sitten leikatut patit.

Aiemmasta poiketen Kaida tämän vuoden alusta lähtien siirtyi nukkumaan yönsä olohuoneessa itsekseen. Se on tähän asti nukkunut makuuhuoneessa sängyn päädyssä omalla memory-foam pedillään, mutta vuoden vaihduttua muori oli ilmeisesti sitä mieltä, että haluaa vallata koko olohuoneen sohvan pedikseen. Toki välillä se nukkuu myös olohuoneen lattialla (koska ilmeisesti kova puulattia voittaa ortopedisen koiranpedin...) tai sohvan edessä olevalla koiranpatjalla. Aamulla se sitten tulee makkarin ovelle vastaan kun ihmiset alkavat kömpiä sängystä ylös.

 Seniori koiran kanssa jokainen päivä yli 10 vuoden iän on kyllä suuri lahja. En voi kuin toivoa, että meillä on Kaidan kanssa edes muutamia onnellisia vuosia ilman vaivoja edessä. Tämä on kuitenkin se koira, jonka kanssa pääsin opettelemaan palveluskoiralajien saloja. Olen onnekas, kun sain ekaksi pk-koirakseni Kaidan kaltaisen opettajan, jonka kanssa oli aina niin helppo ja kannustavaa harrastaa. Kaida on moninkertaisesti ansainnut lokoiset eläkepäivänsä...niin ja tietysti myös synttärikakkunsa! 😘

 

 

Vuoden 2024 paketointi

 Vaikka kelien puolesta ei uskoisi (tänäänkin Oulussa yksi aste plussaa ja melkein ruohikot vihertää), niin tammikuu on jo puolessa välissä, joten korkea aika summailla vähän edellistä vuotta koirarintamalla!

Tasan vuosi sitten tammikuu oli lähinnä paukkupakkasia, joten silloinkin Minan kanssa päästiin aloittelemaan hiihtokausi melko myöhään (siinä missä tänä vuonna ongelmana on ollut liian lauhat kelit ja lumien vähyys...). Käytiin kuitenkin muutamissa epävirallisissa hiihtokisoissa ennen kuin sitten maaliskuussa koitti vihdoin ekat viralliset hiihtokisamme: Iin Virpiniemessä kisattin Rotumestaruus-hiihdot ja holskuja oli ilmoitettu mukaan jopa 5 kappaletta. Oli iloinen yllätys, että vaikka ohjaaja kaatuikin perusteellisesti alkumatkasta toista koiraa ohittaessamme, niin silti ylsimme C-sarjan holskuissa hopeasijalle, siistiä! Ja olimme myös ainoa pitkäkarva kisoissa, muut holskut edustivat lyhytkarvaista muunnosta, joten olimme siis pitkäkarvojen osalta nopein :D Tokopuolella jatkoimme kevätkaudella ohjatuissa tokotreeneissä, joissa saimme arvokkaita vinkkejä tokon voittaja-luokan treenaukseen. Keväällä 2024 saatiink myös kannustavaa postia, kun selvisi että Mina oli Vuoden 2023 Tokoholsku ja Kaida taas Vuoden 2023 Veteraani Suomen Holsku Ry:n vuoden koirakisoissa. Minalle tämä titteli tuli jo toistamiseen, joten tuli  paineita josko vielä saataisiin niin paljon tokotuloksia kasaan, että saataisiin Minalle myös vuoden 2024 titteli kotiin :D

Kaida täytti vuoden 2024 helmikuussa 10 vuotta! Erinomaista oli myös se, että koko Kaidan sisarusparvi on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa. Hyvä kuntoisia senioreita siis koko poppoo, Kaidankaan kanssa ei vielä ole tarvinnut huolestua vanhuuden vaivoista, vaan mummo on edelleen yhä virkeä oma itsensä. Kevään 2024 Kuusamon reissuilla se nautti täysin rinnoin lenkkeilystä luonnon helmassa ja kotonakin se lähti aina tohkeissaan mukaan potkukelkkalenkeille näyttämään tietä Minalle, joka joutui hoitamaan kelkan vedon. Keväällä rokotuksilla seniorikoira todettiin kaikinpuolin terveeksi. Hampaathan sillä on kuluneet kaikesta keppien kantelusta, ja rasvapatteja on siellätäällä, mutta ikäisekseen Kaida on oikein sutjakassa kunnossa! Minan kanssa kevään aikana tosin ehti tulla vielä yksi rähähdys, jossa Mina nappasi kiinni mummon niskasta, mitä piti hoidattaa eläinlääkärikäynnillä. Tämän vuoksi meiltä jäi väliin Palveluskoiratapahtuman näyttely Helsingissä harmillisesti. Muutoin vuosi meni tytöillä kuitenkin loppujen lopuksi yllättävän sopuisasti. Yksinolojen ajaksi niille jää portti väliin, mutta nykyään ei Minalla tarvitse enää kuin satunnaisesti pistää kuonokoppa päähän varalta, jos se alkaa kiihtyä esimerkiksi Kaidan vouhkatessa televisiolle.

 

 Jos alkuvuodesta harrastamista haittasi kovat pakkaset, niin touko-kesäkuussa säässä hypättiin sitten suoraan toiseen ääripäähän, eli turhan lämpimiin hellekeleihin. Maastotreenit siis alkoivat hitaasti, mutta ainakin koirat pääsivät aikaisin nauttimaan myös uintikaudesta luonnonvesissä! Kesällä kuitenkin pyrittiin ahkerasti treenaamaan niin hakua ja tottista, kuin tokoakin Minan kanssa. Ja Kaida-mummo toki oli aina lähdössä innokkaana apulaiseksi treeneihin!

 

Kesäkuun lopulla, edelleen hellekeleillä, lähdettiin sitten Minan kanssa toista kertaa Opkyn joukkueessa tokon SM-kisoihin, jotka pidettiin tällä kertaa Jyväskylän seudulla, eli vielä siedettävän ajomatkan päässä. Pystyimme vielä osallistumaan avo-luokkaan, koska TK2-koularin jälkeen osallistumisoikeus samaan luokkaan säilyy vielä 12 kk. Olikin mukavan varma olo lähteä tuttujen liikkeiden kanssa kokeeseen. Mutta olihan se rankka reissu, kuuman kelin lisäksi (onneksi päivän mittaan kaatosateet vähän viilensivät olosuhteita) meidän suoritusvuoro oli ihan päivän päätteeksi, joten Minalla ei oikein enää keskittymiskyky ollut parhaimmillaan ja se otti epätavallisen paljon häiriötä ympäristöstä. Nollasimme ruutuliikkeen, mutta muista liikkeistä saimme kerättyä pisteitä kakkostuloksen verran, mikä tuntui työvoitolta. 

 

 

Mutta vielä isompi riemu koitti, kun pari päivää toko SM-kokeen jälkeen osallistuimme oman seuran hakukokeeseen Oulussa. Maastot sujuivat yllättävän hyvin, mutta tottista ohjaaja jännitti ihan kuolemaksi asti, olihan edellisessä hakukokeessamme vuosi sitten Mina karannut paikkiksesta kesken kaiken. Nytkin ehkä helteisen kelin myötä Mina nousi paikkiksesta ennen toisen koirakon tottiksen noutoja ja kutsuin sen sitten luokseni. Tästä huolimatta saimme pisteitä kakkostulokseen ja saimme vihdoin ja viimein HK1-koulutustunnukset palveluskoirakokeesta! Itkin kyllä rehellisesti ilosta ja helpotuksesta kun oma tottissuorituksemme saatiin onnistuneesti päätökseen, vihdoin vuosien treenaus tuotti tulosta. Mutta! Ei tässäkään vielä kaikki! :D Hakukokeen jälkeisenä viikonloppuna lähdettiin taas sertinmetsästykseen Oulun KV koiranäyttelyihin. Koska edellisissä noin 10 näyttelyssä, jossa olimme kolmatta sertiä yrittäneet, Mina oli saanut kaikkea EVA:sta (Ei voida arvioida (koska hammaspuutokset) )) sileään Eriin ilman SA (eli Erinomainen, mutta ei sertin arvoinen), ei nytkään toiveet olleet liian korkealla. Puoliso oli pahimmoilleen viikonlopun töissä, mutta onneksi Minalle saatiin esittäjäksi sen pennun, Pocketsin omistaja. Kun Mina sitten ainoana avo-luokan narttuna meni kehään, ja sai Erinomaisen ja SA:n, ei riemulla ollut rajaa! Koska sen lisäksi Paras Narttu kehään tulisi korkeintaan Kaida, jolla oli jo sertitili täysi, siirtyisi jaettava serti väkisinkin Minalle, eli se valioituisi vihdoin. Ja Kaidahan sai myös Eri SA:n, ollen Rop seniori. Mutta paras narttu kehässä saatiin vielä yksi ylläri, kun ulkomainen tuomari asetti lopulta Minan ykköseksi eli Rotunsa Parhaaksi, ja Kaida oli PN2 😳. Olin niin onnessani, kun tämä pieni ruma ankanpoikanen vihdoin sai Suomen Muotovalion tittelin, ja voisimme lopettaa jo muutaman vuoden jatkuneen sinnikkään sertin metsästyksen. Minassa on muutama kauneusvirhe, kuten ne poistetut hampaat, kippuralle kiertyvä häntä ja hieman suora etuosa, joka tuomareita on häirinnyt, joten oli tosissaan työn takana saada se valioitumaan. Mutta nyt voitiin olla hyvillä mielin, kun koira oli todistetusti sekä pätevä käyttökoira pk-puolella, mutta myös valioksi asti nätti 💖

Kesän saavutuksemme kuittasivat kyllä aiempien vuosien pettymykset harrasterintamilla. Se toki myös toi sopivan kannustimen jatkaa pk-puolella, kun vihdoin treenaus alkoi tuottaa tulosta. Innostuimmepa myös lisäämään lajivalikoimaa, sillä järjestin viestikurssin Ouluun, jotta pääsisimme sitäkin lajia opettelemaan Minan kanssa osaavampien opissa. Kaidahan kävi nuorempana jopa parissa viestikokeessa (ilman tulosta), ja Minan juoksuinnon tuntien tuo laji sopisi sille erinomaisesti. Kesän mittaan viestitreeneissä edettiinkin lupaavasti, ja jos sama meno  jatkuisi, voisi joskus 2025 kauden lopulla ehkä harkita viestikokeessakin käyntiä. Nyt kun tottis vihdoin on lähtenyt toimimaan, voisi viestin kaltainen juoksulaji olla omatoimiselle Minalle kohtuu helppo koelajina. 

 

 

Myös toko puolella ehdittiin vielä kertaalleen avo-luokkaan oman seuran kokeessa, ennen kuin on pakko jo siirtyä voittajaluokkaan. Oli mukava hakea tsemppiä ykköstuloksesta avoimesta luokasta, sillä etukäteen aloin jo varautua siihen että voittajaan siirryttäessä voisimme joutua käymään useamman kokeen ilman tulostakin liikkeiden vaikeutuessa. Muutoin loppukesä sujui treenientäyteisesti, niin tokon, viestin, haun ja vetolajienkin parissa. Sulanmaan vetokisojakin käytiin kokeilemassa epävirallisessa harrastussarjassa Suomen Valjakkourheiluliiton vetokisoissa Oulussa. Ja hyvinhän se kickbike kulki, ohjaajan vain pitäisi kohottaa kuntoaan ennen oikeisiin kisasarjoihin siirtymistä, että Minan vetourakka vähän helpottuisi :D Loppukesästä näytti siltä, että ainakin pk-puolella kesämme jäi yhteen kokeeseen, kun Minalla alkoi juoksut harmillisesti päällekäin seuraavan hakukokeen kanssa, äh. 

 

Syksyllä Mina täytti jo 6 vuotta, ja lokakuun lopulla uskaltauduimme ekoihin voittaja-luokan tokokokeisiimme. Koska Kaidankin kanssa tokoilut jäi avoimeen luokkaan ja TK2-koulariin, tämä voittaja-luokka oli minulle yhä vähän hämärän peitossa. Vasta koepaikalla esimerkiksi hoksasin selvittää, miten voittajaluokassa suoritetaan jäävät-liikkeet niin sanotusti yhteen pötköön. Onneksi koepaikalla oli avuliaita koetovereita, jotka tavasivat minulle auki liikkeiden suorituksia, niin ei mennyt ihan mokailuksi kehässä, sillä olimme Minan kanssa pahimmoilleen heti toisena suoritusvuorossa, joten ei jäänyt aikaa seurata edeltävien suorituksia ja ottaa niistä mallia. Ihmeen hyvin kuitenkin selvisimme, muutama harmillinen nollaus tuli (tunnistus nouto sekä kaukokäskyt), mutta kuitenkin pistemäärämme riitti kolmostulokseen (VOI3)! Liekö Suomessa ensimmäinen pitkäkarva holskun tekemä voittajaluokan tulos, ainakaan viimeiseen 10 vuoteen ei ole muita pitkiksiä voittajaluokkaan asti yltänyt? 

VOI3-tulos olisi jo ollut mukava kruunu onnistuneelle koiraharrastusvuodelle, mutta kun marraskuun alkuun vielä järjestyi yksi hakukoe kotikenttällemme, niin pakkohan se oli tilaisuus hyödyntää ja kokeilla mihin Minan taidot riittäisivät pk-puolella kakkosluokassa. Hieman kyllä hirvitti ajankohta, sillä marraskuun alkuun satoi jo lunta ja tottiskentän valkoinen peite sai ohjaajan ahdistumaan yhä enemmän. Onneksi löydettiin treeniseuraa myös lumisen ajan treenihin, kiitos vielä kerran sitkeille treenikavereilleimme! Lähdin sitten hakukokeeseen hyvin sekavin ajatuksin, ja maastossa alkuun näyttikin että Mina hämmentyi lumen peittemästä maastosta jossa varmasti hajut käyttäyvät hyvin eritavoin kuin sulanmaan aikaan. Ekan maalimiehen löydön jälkeen homma alkoi kuitenkin sulaa, kun Mina alkoi lämmetä ja lopulta kaikki kolme vaadittavaa maalimiestä oli löydetty hakualueelta. Sen jälkeen kun vielä esineruutukin meni ongelmitta, saatoin vähän huokaista helpotuksesta, kunnes alettiin sitten odottaa tottisosuuksia. Meitä jatkoi maastosta vain yksi pari koirakkoja tottiksiin, joten onneksi jännitysaika jäi lyhyeksi. Mitä lie tapahtunut Minan pääkopassa kesän aikana, kun sen vein ensin paikkamakuuseen ollen ihan varma ettei koira pysyisi siellä tassun ja masun kylmettyessä lumisessa maassa. Mutta mitä vielä, Mina makasi kiltisti parimme suorituksen ajan (huolimatta jopa siitä, että parikoiramme haukkui äänekkäästi oman tottiksensa läpi), ja sain ensimmäistä kertaa tottiksen päätteeksi hakea koiran paikkiksesta pois koeohjeen mukaisesti! Se oli aivan hirveän iso helpotus, ehkä meidän tottissuoritukset ei sittenkään ole tuomittuja aina paikkiksen mönkään menoon! Minan oma tottis sujui hienosti, ainoastaan lopuksi sattui työtapaturma kun se A-esteen ylitettyään ei päässytkään kapula suussa taas esteen yli (esteen kumipinnoite oli varmaan jääkerroksen peitossa kelin vuoksi), vaan liukastui ja tipahtu takaisin maahan, jonka jälkeen se palautti kapulan eteen kiertäen. Mutta olin koirasta ylpeä (toivuttuani säikähdyksestä että se olisi loukkaantunut pudotessaan, mutta ei onneksi!), miten sitkeästi se toikin kapulan loppuun asti kuitenkin ohjaajalle, eikä irottanut siitä otetta vaikka putosikin A-esteeltä. 💖 Ja kun vielä lopputuloksena saimme ykköstuloksen ja HK2 koularin, niin olin ihan pakahtua. Miten hienosti koira veti kokeen läpi vaikeissa olosuhteissa, joita emme olleet päässeet kuin kerran aiemmin treenaamaan. Aivan huippu Mina! Vuodelle 2024 tuli kyllä tienattu tulosburgereita ihan yli odotusten! 😍

 

Loppuvuotena ohjelmassa oli enää sitten joulukuinen Messari viikonloppu Kaidan kanssa. Kun edellisenä vuonna Veteraanivoittaja tittelit olivat menneet Kaidan sisaruksille, lähdimme toiveikkana näyttelyyn josko tänä vuonna olisi ollut Kaidan vuoro. No, ei ollut. Kaidan sisko tuli ja putsasi taas pöydän, eli ei hävitty huonolle - taaskaan. Kaida sai kyllä molempina päivinä tuomareilta ERI SA:n ja oli toiseksi paras seniori, eli olisi voittanut tittelin ilman siskoaan. Mutta ei siis vieläkään vetskuvoittajatitteliä meidän perheeseen, ei kai se auta kuin toivoa että mummokoiralla riittää virtaa vielä seuraavan messarin aikaan. Kaidalla tulee kuitenkin nyt helmikuussa täyteen jo 11 vuotta (ja Minan pennut täyttävät samoihin aikoin jo 2 vuotta, mihin tämä aika menee!?) joten ei ole lainkaan itsestään selvyys että seniori olisi vielä esityskunnossa vuoden päästä. Mutta pidetään sormet ja varpaat ristissä, Kaida on niin upea mummokoira, että sekin ansaitsisi kyllä vielä vetskutittelin ansioluetteloonsa 😘

 

Näin jälkikäteen listattuna vuosi 2024 oli kyllä hengästyttävän tapahtumarikas. Ja täynnä onnistumisia vihdoinkin! Onneksi tämmöisiä positiivisiakin vuosia tulee aina välillä, niin säilyy se kipinä jatkaa treenailua ja asettaa uusia tavoitteita. Panokset toki kovenee kun harrastuspuolella edetään ylempiin luokkiin, mutta toisaalta haasteet lisää motivaatiota ja tuovat koirillekin iloa kun päästää opettelemaan ihan uusia juttuja. Nyt rennoin mielin vuoteen 2025 ja katsotaan mihin asti tänä vuonna päästäänkään 💪😊💗