Kaidalla on pian 6 vuotta mittarissa ja Minakin kasvanut jo puolitoistavuotiaaksi koiraneidiksi. Aikuistumista ei vielä kuitenkaan junnusta meinaa huomata, muuten kuin fyysisistä mitoista! Vaikka Kaidakin on iso nartuksi, niin Mina on jo ottanut sen kasvussa kiinni, ja pitkäkaulaisena kuikelona se istualtaan on jo korkeampi kuin "isosisko" vaikka säkä näillä taitaa olla aika lailla samoissa senteissä, eli noin 58 cm.
Välillä tuntuu todellakin, että nämä kaksi pitkäkarvaholskua ovat kuin yö ja päivä kun niitä vertailee. Ja toki helppo olisi ulkonäöstäkin uskoa, että nämä ovat eri rotua keskenään, onhan Mina lyhytkarvaisista linjoista syntynyt pitkäkarva. Kaida taas on pitkäkarvoista syntynyt, mutta hyvin niukan turkin perinyt. Ei siis puuhkaturkkeja meillä edelleenkään, vain kaksi pitkäkarvaa aivan eri sorttia!
Ulkonäköä isommat erot ovat kuitenkin selkeästi käytöksessä. Siinä missä Kaida oli jo pentuna pikkuvanha: rauhallinen, tyyni, kotonaan kaikissa paikoissa, avoin ja sopivan ohjaajapehmeä, niin Mina on sitä vastoin edelleen hyvin pentumaisen riehakas: se on itsepäinen, erittäin vilkas, huono rauhoittumaan kodin ulkopuolella ja äärimmäisen kova luonteeltaan. Minassa kyllä on intoa työskennellä ihmisen kanssa, mutta se ei ala nöyristellä tai pyri miellyttämään ohjaajaa vain miellyttämisen ilosta, kuten Kaida. Siinä missä Kaida on tyynen harkitsevainen, Mina on jo sännännyt johonkin suuntaan ennen kuin ehtii edes harkita, tarvitseeko. Mina ei kyllä hätkähdä isompiakaan ääniä tai hälinää: sillä ei ole aikaa huolestua moisista, koska jokin muu asia on jo luultavasti kiinnittänyt sen huomion. Lenkeillä, kun koirat saavat juosta vapaana, Kaida tulee viereen istumaan ja tapittaa ihmistä kuuliaisesti, kunnes saa vapautuskäskyn pannan poiston jälkeen. Mina puolestaan tule puolivoltilla kerien vierelle, istuu sähäkästi, tsekkaa mitä Kaida tekee, vilkaisee ohjaajan taskua, katsoo metsään josta kuului pieni rasahdus, vilkaisee puussa pyrähtelevää lintua, vilkaisee ohimennen ohjaajaa ja sitten maata jossa liikahti lehti, tsekkaa taas Kaidan sijainnin jne jne pää pyörien kuin pöllöllä. Ehkä minuutin odottelun jälkeen se vihdoin malttaa katsahtaa ihmistä silmiin edes pari sekunttia pidempään ja ehtii saada vapautuskäskyn. Joku nopeammin reagoiva ohjaaja voisi saada Minasta paremman vasteen irti, mutta itse hidasliikkeisenä menen vaikeimman kautta. Vaikka nykyään lenkeillä ei ihan joka kerralla pala taluttajalla hermot (Mina osaa sentään välillä esim. noudattaa luoksetulokäskyä sen jälkeen kun se on unohtunut jahtaamaan tuulessa lentäviä lehtiä), mutta välillä yhä pitää kirjaimellisesti istua hetki sen päällä mättäiden keskellä, ennen kuin sen saa rauhoittumaan ja jotenkin kuulolle, ettei lenkki mene aivan perseilyksi ja remmin päässä ryntäilyksi. Liikumme tarkoituksella paljon metsissä ja poluilla, joilla ei muita koirakkoja tule vastaan, koska remmissä kaksikko vain yllyttää toisiaan rähisemään jo kaukaa muille koirille. Jostain pitäisi löytyä aikaa ja rahaa panostaa edes toisen remmikäytöskoulutukseen jossain koirakoulussa/ongelmakoirakouluttajalla, jotta tuosta toisten koirien näkemisestä ei tulisi jatkossa yhä suurempi ongelma.
Kotona molemmat koirat ovat mukavan lunkeja. Mina on kotona paljon itsenäisempi kuin Kaida. Vanhempi narttu löytyy aina päiväunilta samasta huoneesta, missä on ihminenkin, mutta Mina siirtyy mieluiten lepäilemään makuuhuoneeseen yksikseen. Mina myös viihdyttää itse itseään seurailemalla olohuoneen ikkunasta lintulaudalla käyviä siivekkäitä. Kaidalle parasta ajanvietettä on puolestaan tv: nykyään se tulee aina iltaisin jo mankumaan seuraa, jos en jo ole ehtinyt siirtyä sohvalle tv:n ääreen seuraamaan jotain hömppää Kaida tiukasti kainalossa.
Treenaillessa Minan kovuudesta ja vilkkaudesta on ollut sentään apua, vaikka näin hidas ohjaaja ei koiran luonnetta ehkä täysin osaakaan hyödyntää. Mina jaksaa toistoja eikä ota nokkiinsa korjaamisesta. Sillä on kivasti työskentelymotivaatiota, vaikka aiemmin pelkäsin että se näyttäisi minulle vain keskaria tottiskentän laidalta, jos yritän liikaa pistää sitä töihin. Mina motivoituu hirveän hyvin niin leluilla kuin nameillakin, joten siinäkin mielessä ohjaajalla on hyvin valinnanvaraa kokeilla eri tapoja kouluttaa. Olen tarkoituksella lähtenyt treenaamaan Minaa matalamman vietin kautta, keskittyneesti, vaikka eräs kokeneempi pk-kouluttaja sanoikin, että Minankin saisi tekemään tottista vietit tapissa helposti. Itse en vain koe osaavani ajaa niin (yli)virittynyttä koiraa, joten mieluummin opetan Minan tekemään rauhallisemmin, mutta innokkaasti.
Oman ongelmansa treenailuun tuo se, että Mina kiihtyy nollasta sataan autossa. Jo auton konttiin pääsy saa sen pyörimään hyrränä ja farmariauton luukun sulkeminen avaa viimeistään äänihuulet. Sen verran olemme saaneet Minaa koulutettua, että ajon aikana se ei enää hauku (paitsi jos näkee ikkunasta muita koiria tai eläimiä), vaan lähinnä vain piippaa tai vikisee hiljaa. Pysähtyminen ja ovien aukominen aiheuttaa sitten seuraavaan räkytyssarjan. Ei ole kiva aloittaa treeniä, kun omat hermot ovat jo valmiiksi kireällä tuon tyhjänhaukkumisen vuoksi. Kiihtymisen takia Minalle ei myöskään uskalla jättää autoon ulottuville (tai koiralle päälle) mitään, minkä ei halua tulevan silputuksi. Pantaa se ei ole saanut itseltään syötyä, mutta ainakin yhdet valjaat ja pari peitettä se on tuhonnut...omista hampaistaan puhumattakaan. Treenihallissakaan se ei osaa rauhoittua (vaikka olisi saanut ensin oman treeninsä ja Kaidan treenin ajan vain häkissä), vaan lähinnä etsii pakoreittiä metallihäkistä. Yksinään hallissa sen saa ehkä makaamaan paikallaan käskyn alla, mutta pienikin häiriö saa sen pomppaamaan ylös. Jos paikalla on vieraita koiria, kuten näyttelytottumustreeneissä, niin Mina pysyy hiljaa ja kaikki jalat maassa vain niin kauan, kuin se saa namia nassuun ja ollaan paikallaan. Liikkuessa sitten muille räyhätään ja remmin päässä pompitaan minkä ehtii. Kävimme tänään ensi kerran lähialueen tottistreenaajien omatoimi-ulkotreeneissä, missä Mina sai pitkästä aikaa treenata kontaktin pitoa pienessä koiraporukassa. Toivottavasti tämä siedätyshoitotreeni pidempään jatkuvana rutiinina saisi molemmille koirille edes hieman vieraskoira-sosiaalisuutta palauteltua!
