Joulun ja uudenvuoden toivotukset!

Oikein erinomaista joulua ja paljon onnea alkavalle vuodelle 2020!

Merry Xmas and Jolly New Year 2020 for everyone!

Paluu tokokentille

Kertaalleen jo ehdin haudata tokosuunnitelmat tältä erää, mutta meidät hälytettiinkin mukaan piirimestaruuskokeisiin yhden joukkueemme jäsenen joutuessa perumaan osallistumisensa. Treenin määrä ei tuntunut mitenkään päin riittävältä ja meidän haasteiden (ruutu ja merkin kierto) kanssa tulokset olivat olleet vaihtelevia. Olimme ottaneet merkkikartion kiertoa kotona ennen ruokaa olohuone-eteinen akselilla, sekä kotipihassa ja kerran vieraalla parkkipaikalla. Emme kuitenkaan ehtineet tekemään kokeenomaista treeniä Kaidan kanssa hallissa kuin kahdesti, joten lähdin kokeeseen aika rentona. Ajattelin, että nuo haasteellisimmat kokeen osat voivat mennä nollille, mutta pyritään tekemään muissa parhaamme.

Ennen koetta yritin pitää Kaidan mahdollisimman paljon autossa, koska ahtaassa hallin odotustilassa se rähisi harvinaisen herkästi kaikille muille koirille. Toisen koiran tarvi vain vilkaista Kaidaan päin, niin neiti alkoi jo murista. Tokossa tämä on erityisen ikävä piirre koirassa, koska koe aloitetaan ryhmä-paikkiksella, eli nytkin 5 koiraa kerrallaan kentällä istuivat 1 minuutin omilla paikoillaan. Vaikka Kaida yritti räyhätä muille ennen kokeen alkua, kokeessa, kun se saa ekan oikean käskyn, se onneksi unohtaa muut ja keskittyy ohjaajaan. Treenatessa Kaidalla on ollut pientä taipumusta pistää maate kesken istumisen, mutta nyt se istua napotti oikein kiltisti vaaditun ajan. Siitä saimme täydet 10 pistettä. Paikkiksen jälkeen Kaida pääsi autoon huilimaan odotellessamme omaa suoritusvuoroamme.

Ehdin sopivasti katsoa monta avo-luokan suoritusta ennen omaa vuoroa. Koska edellinen tokokokeemme oli 2015 muistaakseni, hieman on jo päässyt unohtumaan kokeen kaava, vaikka epiksissä kävimmekin pariin otteeseen tässä välillä. Vaikeinta itselleni ohjaajana on muistaa, missä vaiheissa pitää odottaa liikkeenohjaajan lupa antaa käsky tai liikkua, ja missä vaiheessa ohjaaja antaa omatoimisesti käskyn. Omaan suoritukseemme tämä toikin lisäjännitystä, vaikka muuten aika rentona kerrankin olin. Eka tehtävä oli noutokapulan heitto ja nouto, mikä on Kaidalle tuttu liike. Mutta ohjaajana muistelin liikaa pk-noutoa, sillä annoin koiralle ylimääräisen istu-käskyn ennen heittämistä: tuomari mainitsi liikkeen jälkeen, että tokossa niin ei saa tehdä. Kun Kaidan luovutusasentokin oli väljä, saimme noudosta vain 7 pistettä. Seuraavaksi oli hyppy. Pk-tottikseen verrattuna tokon avoluokan hyppy oli helppo nakki. Siinäkin itse vain aiheutin pistemenetyksen: en ollut varma, saiko nyt antaa koiralle istu käskyn kun siirryn itse esteen toiselle puolen, joten Kaida liikahti mukanani ekan askeleen, jolloin vasta annoin istu-käskyn. Itse liike meni ongelmitta, mutta pari pistettä menetimme taas sekoiluni vuoksi, vaikka tuossa liikkeessä käsky olisi ollut ok antaa ennen omaa siirtymistä.

Esteen jälkeen oli eka jännä paikka: merkin kierto. Kenttä oli järjestetty mukavan selkeästi, kiertotolppa oli omalla seinustallaan, ilman mitään sivustojen hämääviä kartioita tai muita ylimääräisiä esineitä lähistöllä. Matka oli kuitenkin pitkä, joten en uskonut Kaidan hoksaavan liikettä, tai ainakaan osaavan palata merkiltä ilman apuani. Mutta Kaidapa yllätti ohjaajansa: käskyn saatuaan se lähti ripeästi, kiersi merkin ja palasi suoraan eteeni istumaan. Seuraa-käskyllä se kiepsahti iloisesti ylimääräisellä lentävän hollantilaisen kiepillä vierelleni, mistä tuli pieni kauneusvirhe-pisteenmenetys. Saamamme 9 pistettä oli kuitenkin 9 pistettä enemmän kuin olisin voinut toivoa merkinkierrosta! Kaida on varmaan omikseen tehnyt jotain kotiläksyjä, en olisi todellakaan uskonut että se vielä osaisi liikkeen suorittaa noin puhtaasti ilman apukäskyjä ja vähintään käsiohjausta palatessa.

Loppuosan liikkeet menivät myöskin hyvin, mitä nyt taas itse esimerkiksi seuraamisessa annoin lisäkäskyn jostain syystä juosten tehdyn oikeallekääntymisen jälkeen. Mikälie aivopieru tuli, kun yritin vain muistella, että temponvaihdoksissa saa antaa uuden seuraa-käskyn. En myöskään ollut hoksannut, että avoluokassa seuraamiseen kuuluu pari askelta peruuttaen. Onneksi sitä on harjoiteltu ihan muutenkin arjessa, joten sekin meni ongelmitta kokeessa vaikkei oltu hoksattu kokeeseen sitä hioa. Vihoviimeisenä liikkeenä oli vielä edessä ruutuun lähetys. Treenien perusteella se on mennyt välissä sinne päin, välissä taas ihan päin mäntyä.  Varsinkaan koemittaista etäisyyttä emme ole juuri treenanneet, joten odotukseni olivat alhaiset, kun asetuimme lähetyspaikalle. Mutta pessimisti sai taas yllättyä iloisesti: käskyn saatuaan Kaida suuntasi suoraviivaisesti kohti ruutua ja meni sen keskellä nuuhkimaan. Seiso-käskyllä se pysähtyi viiveellä, ottaen pari askelta, mutta yhä ruudun keskellä. Saatoin siis käskeä sen helpottuneena maahan. Onneksi ruutu oli asemoitu hallin takareunalle, joten kukaan ei nähnyt sitä typerää korvasta korvaan virnettä, joka naamallani oli kun kävelin Kaidan luo antamaan vielä viimeisen seuraa-käskyn! 😁 Olin ihan ällikällä lyöty, ettei meille tullut yhtään nollausta. Saimme kaikista liikkeistä 7-10 pistettä, väkisinkin se pisti hymyilyttämään, kun olin odottanut niin paljon heikompaa tulosta. Tuomarikin kävi vielä pisteet läpi kanssamme, ja kehui että koira kyllä suoritti hyvin (toki tiivis pk-tottisseuraaminen ei ole tokossa toivottua) mutta ohjaajan pitäisi vähän muistella vielä sääntöjä. Ehkä seuraavassa kokeessa yritän olla ottamatta miinuspisteitä turhilla käskyillä yms!

Loppupisteemme 268,5 riittivät avoimessa luokassa ykköstulokseen ja luokassamme kolmanteen sijaan. Saatiin siis pokaalia ja muita palkintoja kotiintuomisiksi. Joukkuekisassa Oulun Palveluskoirayhdistyksen joukkueemme jäi harmillisesti piirimestaruuskokeen hännille, mutta lähdimmekin mukaan rennolla asenteella, ilman tulospaineita. Tämä oli sen verran rohkaiseva kokemus, että eiköhän me Kaidan kanssa ensi vuonna viimeistään vielä ne pari ykköstulosta yritetä lisää, jotta saadaan TK2-koulutustunnus. Ja toisaalta, ei ne voittaja-luokankaan liikkeet ehkä ihan mahdottomia ole oppia, joten eihän sitä koskaan tiedä...

Hammaskeijulle terveisiä

Jos joku haluaa nyt sanoa, että "mitäs minä sanoin!", niin  antaa mennä vain. Kesällähän itsekin irvailin, kun Mina yritti niin hanakasti murtautua auton kaltereiden välistä, että onkohan hammasremontti edessä. Mutta eipä sitä uskonut ennen kuin omin silmin näki, että koira voisi olla niin töhö että riehuu itseltään hampaat hajalle.😲

Eli hammaslääkärireissua pukkasi. Olimme viime viikon sunnuntain Oulun Kamu-areenalla Jari Keinäsen remmikäytös-koulutuksessa molempien koirien kanssa. Seuraavana päivänä tarkistin ihan sattumalta Minan hampaita (sillä on edelleen taipumus alkaa murista kun teen niin, joten yritän muistaa katsella hampaita läpi säännöllisen epäsäännöllisesti) ja yllätyin, kun aiemmin niin kauniin valkoisena hohtavaan täydelliseen hammasrivistöön oli tullut särö - tai oikeastaan kaksi. Yläetuhampaista kaksi oli katkennut ilmeisen vasta, mutta Minan käytöksestä ei ollut missään vaiheessa saanut vinkkiä, että hampaisiin olisi jotain sattunut. Ei ole kauaakaan siitä, kun viimeksi tuumin, että on ihana vihdoin omistaa koira, jolla on täysin ehjä purukalusto! Ajattelin vain sitten liian äänekkäästi, kun pikku vastarannan kiiski päätti pistää ranttaliksi. Ei voida enää oikein mitenkään varmistaa, missä hampaat ovat hajonneet: autossa ehkä kaltereita kiskoessa vai pihalla esim kepinkannossa kolahtaessa johonkin esteeseen? Syy siis jää hämäräksi, mutta lopputuloksena oli pikainen ajanvaraus ensin hammastarkistukseen ja sen perusteella hampaan poistoon.

Tänään aamulla vein Minan paikallisen Evidensiaan eli nykyisin Pohjois-Suomen eläinsairaalaan, jossa penska sai ensin hyvät rauhoitteet (ja nukahti jo aika hyvin niistäkin) ja pääsi sitten hammaslääkärin pöydälle. Onneksi sentään etuhampaat ovat helpoimmasta (ja halvimmasta!) päästä poistattaa. Vakuutuksen kanssa operaatio tuli paljon halvemmaksi kuin olin etukäteen pelännyt, mutta olisi sillekin rahalle muitakin kohteita ollut. Parin tunnin päästä viennistä sain jo hakea pöhnäisen, kahta hammasta köyhemmän potilaan kotiin. Vaikka Mina autossa olikin normaali levoton ja piippaava itsensä, kotona se simahti taas ja päivä menikin pitkälti hirsiä vedellen. Toivotaan nyt, että suu paranee nopeasti ja ongelmitta, ja ETENKIN että vastaavilta operaatioilta vältytään jatkossa. Olemme kyllä kotona ahkerasti treenanneet kuonokopan pitoa, mutta epäilen saadaanko sitä koskaan autossa niin rauhalliseksi, että se antaisi kopan olla päässä sielläkin yksin ollessa.

Muutoin syksy on mennyt lähinnä hallitreenien merkeissä. Oulun sievä syksy vaihtui yllättävän nopeasti lumiseksi talveksi ja siitä taas takaisin leudon loskaiseksi syksy-ish talveksi, joten on hyvä että ollaan päästy treenaamaan kuiviin tiloihin katon alle. Mina kävi viiden kerran pk-koulutuksessa harjoittelemassa ihan vain esim perusasentoa ja seuraamisen alkeita, sekä oikean vireen hakemista. Kaidalla on ollut tokotreenejä eri halleilla. Olimme ilmoittautuneet Pohjois-Pohjanmaan tokon piirimestaruuskisojen joukkuekisaan varakoirana, mutta pari päivää sitten selvisi, että varsinaisia ilmoittautujia tuli niin paljon, ettei varakoirakot mahdu kokeeseen. No, treenataan me siitä huolimatta, tokokokeita tulee kuitenkin jossain vaiheessa lisää ja meillä näyttää yksien episten perusteella olevan vielä paljon työtä ruudussa ja merkin kierrossa!

Eläinlääkäriasema Kamun järjestämässä "Koulutuksella kamuksi" koulutuksessa kävimme tosiaan Jari Keinäsen oppilaina demo-koirakoiden roolissa. Molemmilla holskuneideistä kun tuppaa olemaan remmirähjäys ja -kiskomisongelmaa, toivoin että Keinänen löytäisi näistäkin sen taikanapin jotta remmilenkkeilystä tulisi mukavampaa. Odotetusti Kaida oli pehmeämpänä yksilönä helpompi pistää ruotuun, vaikka se onkin näistä se pahempi tappelupukari vieraita koiria kohtaan. Täpäkällä pakotteella ja korjaamisella Kaida osoitti hyvinkin nopeasti toivottua käytöstä: ei se kaveriksi ala vieraille koirille, mutta se voi kyllä sietää ne lähellään kun oppii että rähjääminen on kielletty.

No Mina taas sitten. Jopa Keinänen myönsi, että kyseessä on haasteellinen yksilö. Mina ei ole niin tappelumielellä menossa toisten päälle, mutta vilkkaana adhd-yksilönä sen pitää havaita ja reagoida kaikkeen, yleensä vielä liioitellen. Vilkas koira, joka on kuitenkin luonteeltaan kova, eli sitä ei juuri hetkauta fyysiset saati sanalliset pakotteet. Minan kanssa Jarikin tuli siihen tulokseen, että ehkä nakittaminen on tämän yksilön kanssa helpoin tapa: vieraiden koirien ohituksiin yms otetaan herkkua käteen, ja koiraa palkitaan aktiivisesti toisen koiran kohtaamisessa ja siitä, että se vain vilkaisee toista koiraa eikä villiinny. Paljon treeniä, jossa vain ollaan samassa tilassa muiden koirien kanssa, voi auttaa asiaa, jos Mina oppisi edes vähän rauhoittumaan vaikka ympärillä tapahtuukin. Tosin tänään kyllä opin, että ainoa asia, mikä Minan saa rauhoittumaan, on tuju annos nukutusainetta eläinlääkäriltä!😝 Saapa nähdä miten treenaus tuottaa tulosta, nyt me kuitenkin parannellaan ensin suuta viikko tai pari kaikessa rauhassa.

Koska meillä näköjään on syyspäivityksetkin jääneet rästiin, niin tässä vähän kuva- ja videokavalkaadia syksyn ajalta!

 

Kaidalle RM-pronssia ja HK3!

Pitkä rupeama oli alkaa järjestää hollanninpaimenkoirien rotumestaruuskokeet Ouluun tälle syksylle, mutta kyllä se kannatti! Veikkaan että itse toimeen tarttuminen oli ainoa keino saada Kaidan aktiivi-koeuran aikana kokeiltua rotumestaruuskokeita, yleensä kun holskujen rm-kokeet ovat  niin etelässä ettei meillä ole aikaa lähteä niin kauas.

Monta mutkaa kokeen kanssa kyllä oli: kesähelteille ei kukaan koetta halua, mutta syksyllä taas viikonloput olivat täynnä muita rm-kisoja tai Oulun palveluskoirayhdistyksen muita jo anottuna kokeita. Tai sitten maastot olivat jo varattuina, sitten alkoikin jo hirvestysaika kolkutella oven takana ja kokeen henkilöstönkin löytyminen näytti välissä hyvin epätoivoiselta. Koska itse en tänä vuonna ole paikallisyhdistyksen johtokunnassa, oli myös yhteydenpito ja maastolupien ja muiden kokeiden ajankohtien selvittely yhteyshenkilöiden kautta omanlaisensa urakka. Vihdoin ja viimein, juuri kun kokeen anomisaika oli umpeutumassa, saatiin holskujen rm-hakukokeelle pakolliset tuomari ja koetoimitsija sekä tietenkin pvm lyötyä lukkoon. RM-jälki piti harmillisesti jättää pois Oulusta maastojen puutteessa. Toki vielä ennen koetta alkuperäinen tuomari mursi nilkkansa ja koetoimitsijamme teki hartiavoimin töitä löytääkseen tuuraajan: mikä onneksi löytyi sopivasti holskupiireistä, sillä karkeakarvaisen holskujen kasvattaja Mira Salminen Kajaanista pääsi kuin pääsikin meille tuomariksi Ouluun, huh! Koe saatiin siis järjestymään ja syksyisen kuuraisena sunnuntaiaamuna koepaikalle kokoontui peräti 5 kokeeseen osallistuvaa holskua, muutamia muun rotuisia osallistujia sekä pari raidakasta junioria taustajoukoissa kannustamassa. Myös talkooväkeen saatiin holskuharrastajia kauempaakin, mikä oli todella mieltä lämmittävää. Hakukokeessa oli siis 4 lyhytkarvaista holskua, sekä meidän pitkäkarva-Kaida.

Koska meillä oli nyt kotikenttäetu, olin aika luottavainen Kaidan maastosuorituksen suhteen. Tottiksessa jännitin lähinnä sitä, saanko Kaidan vireen pysymään sen verran matalalla, ettei se taas alkaisi haukkua kesken seuraamisen. Arvonnassa meille sattui suoritusvuoro nro 5, joten aamulla oli hyvin aikaa kuitenkin kerätä jännitystä ja sydämentykytyksiä omaa vuoroa odotellessa. Kaida oli kuitenkin onneksi virkeä ja intona menossa tuttuun maastoon, joten kun meidän vuoro koitti, pistin Kaidan töihin hakuradalle ja yritin vain luottaa siihen, että koira osaa hommansa. Ja osasihan se. Kolmosluokan radalla eka maalimies löytyi umpparista avo luokan radan alkupäästä. Kaida upposi hyvin ja työskenteli varsin itsenäisesti, joten se ilmaisi piilot melko kaukana minusta: se tiesi minulle pitkiä tarpomisia metsässä haukkuvan koiran luo, mutta toisaalta tuomari antoi kehuja koiran työskentelystä. Ennen seuraavaa löytöä saatiin taas tehdä muutamia tyhjiä pistoa, ennen kuin Kaida taas bongasi seuraavan umpparin vasemmalta, ehkä noin 200 m rajalta takaa. Ja taas sain kipitellä pitkän kaavan mukaan piilolle! Piilo oli Kaidalle vieras laatikko, ja se piti ilmaisussa muutaman tauon, ilmeisesti vaihtaessaan paikkaa haukkumaan eri puolelle laatikkoa, näyttipä se yrittävän jopa sen katollekin hyppäämistä. Keskilinjalle palattuamme ja juotettuani Kaidan sille iski jokin ärsytys ja metsään lähdön sijaan se jäikin haukahtelemaan minulle keskilinjan tuntumaan. Hieman meinasi oma syke nousta, mutta pyysin Kaidan takaisin vierelle ja käänsin sen uudelleen maastoa kohti ja lähetin: ja tällä kertaa Kaida lähti jatkamaan hommia. Vielä pari tyhjää eri puolille keskilinjaa ja kolmannen maalimiehen Kaida bongasi 300m takarajalta oikealta, avoimesta umpipiilosta. Jes! Nyt oli Kaida todella ansainnut pallopalkkansa ja tyytyväisenä itseensä raitapaita lähti pallonsa kanssa jolkottelemaan takaisin keskilinjalle. Ohjaajakin saattoi vihdoin uskaltaa hengittää 😆 Hausta saimme 167 pistettä, aikaa meillä kului arviolta noin 11 minuuttia, eli pelivaarakin jäi vielä (max hakuaika on 20 minuuttia).

Seuraava osuus oli esineruutu. Siinäkään Kaidalla ei ole ollut isompia ongelmia, mutta tiedän sen etsintätyylin olevan sen verran verkkainen, että en jaksanut uskoa sen löytävän neljää esinettä viidessä minuutissa. Ruutu alkoi hyvin, ja kaksi ensimmäistä esinettä nousivat ruudun lähemmältä puolikkaalta nopeasti. Kolmannen Kaida löysi taaempaa ruudusta, mutta neljättä ei tahtonut nousta. Osasin laskeskella neljännen esineen olevan oikeassa takakulmassa, jonne Kaida ei vielä ollut ehtinyt, eikä se kauas jäänytkään kun 5 minuutin aika tuli täyteen. No, kolmeenkin esineeseen ja 21 pisteeseen olin oikein tyytyväinen, meillä oli sen myötä edelleen hyvät mahdollisuudet saada hyväksytty tulos kokeesta.

Tottista olen etukäteen jännittänyt eniten. Yritinkin ottaa ekan suoritusparin aikana rennosti ja istuskelin Kaidan kanssa nurmikolla, kuuntelimme paukkuja ja palkkailin sitä rauhallisuudesta, sekä korjasin topakasti jos se yritti haukuskella. Meidän tottisvuoromme (minä ja Kaida menimme ensin suorittamaan kaavion, parimme jäi paikkamakuuseen) alkaessa olinkin selvästi saanut pidettyä Kaidan kierrokset kerrankin alhaalla, mutta jopa vähän liikaakin. Kaida haahuili omiaan, seurasi väljästi ja huolimattomasti. Ekan kerran siirtyessämme juoksuun se haukahteli parikertaa, mutta hiljeni onneksi ja sen jälkeen seurasi taas vähän tiiviimmin. Ihmisryhmässä se harhaili nuuhkimaan yhden ihmisen taskua, äh! Minulla oli kova työ yrittää huomaamattomasti pitää Kaida ruodussa, mutta toki tuomarikin noteerasi ylimääräiset köhimiseni. Jäävät menivät ok, seisomaan jääminen juoksusta olisi voinut olla nopeampi: Kaida otti pari askelta ennen kuin pysähtyi seisomaan. Suurin moka tuli kuitenkin noudoissa minulta: tasamaalta nouto oli mennyt ok (Kaida palauttaa kapulat aina vähän väljästi edessäni, siitä pieni miinus), mutta estenoutoon lähetin sen aivan liian läheltä pressuestessä. Kaidalla ei riitänyt aivan vauhti, joten se veti takajaloilla esteen kumoon mennessään. Takaisin se hyppäsi suvereenisti kapulan kanssa kaatuneen esteen yli. Tuomari ohjeisti, että voimme uusia suorituksen, koska nyt paluuhyppyä ei voitu arvioida. Siirryin siis hieman taaemmas ja kokeilimme uudelleen: nyt Kaida teki oikein mallikkaan hyppynoudon. Myös A-este meni rutiinilla. Eteenlähetykseen Kaida edisti jälleen, mutta lähti suoraan, vauhdilla ja meni myös vauhdilla käskystä maahan, huh jee! Paikkis on myös jännittänyt minua, koska Kaida parissa kokeessa on noussut istumaan paikallaan. Nyt kolmosluokassa saan "onneksi" seistä piilon takana, josta voi pienestä reiästä kuikkia ja varmistaa että koira on edelleen maassa: se helpottaa kovasti omaa jännitystä kun ei tarvi arvailla, että missä asennossa koira kokeen aikana paikkiksessa on. Kuten tuomari sanoi, Kaida suoritti omalla vauhdillaan, mutta varmasti. Vähän enemmän kuitenkin pitäisi saada sitä tarkkaavaisuutta ja kontakti säilymään ohjaajassa...ja ohjaajan puolestaan tulisi kiinnittää ylimääräisiin apuihin huomiota jotta niistä pääsisi eroon...saatoin allekirjoittaa täysin. Tottiksen pisteemme oli näin ollen 83.

Yhteispisteitä Kaidalle kertyi lopulta 271. Ykköstuloksen alaraja on 270 pistettä, joten saimme voittajaluokan koulutustunnuksen (HK3) juuri ja juuri ykköstulokseen oikeuttavilla pisteillä. Ja holskujen osalta pisteet menivät todella tiukille, mutta pisteen erolla Kaida nousi kokonaiskisassa rotumestaruuspronssille lyhytkarvaisten käyttösukuisten holskujen sekaan. Olin itse hieman kohmeinen päivän ulkona olon jälkeen ja väsynyt jännitettyäni tuntikausia, joten vasta jälkikäteen tajusin, miten kovassa seurassa Kaida oli pärjännyt: ja taisipa siinä tulla samalla Suomen holskuhistoriaankin ensimmäinen pitkäkarvaisen hollantilaisen 3-luokan pk-tulos! Kaida oli nyt todellakin ansainnut palkintoburgerin, toki kerrosversiona näin hienon ja rankan suorituksen jälkeen. Nyt kun saisimme vielä hienosäädettyä tottiksen mielentilaa ja esineruutuun vähän lisää ruutia, niin ei enää tunnukaan ihan mahdottomalta että saataisiin joskus vielä kaksi ykköstulosta lisää ja Kaidasta ensimmäinen käyttövalio pitkiksiin ja samalla tuplavalio kuin muotovaliohommat on jo plakkarissa... Nälkä kasvaa syödessä ja Kaidan burgerit sen kuin isonee! 😅

Hakukokeessa Minakin oli toki mukana kannustusjoukoissa, ja osasi olla ihmeen asiallisesti pitkän päivän lähinnä autossa. Sekin sai päivän päätteeksi oman pienen hampparin, mutta parasta siitäkin taisi olla kun pääsi kokeen jälkeen vähän rallaamaan isosiskon kanssa metsässä!

Loppuun vielä pari koetoimitsija Mari Moisalan ottamaa kuvaa meidän tottistelusta. Kuvissa ei onneksi näy se pahin seikoilu ja väljät seuraamiset yms;)

Mina 1 v.! / Mina 1 year old!

Uskomatonta mutta totta, meidän pienellä Minamönkylällä on tänään ensimmäinen syntymäpäivä! Ehkä sen eläväinen ja pentumainen käytös tekee sen, ettei sitä ollenkaan meinaa muistaa jo yksivuotiaaksi 😄 Viime viikot ja päivät on mennyt keskittyessä Kaidan kanssa holskujen haun rotumestaruuskokeeseen, jotka pidetään huomenna sunnutaina meidän kotikentällä, mutta tänään ehdittiin sentään juhlistaa junnunkin merkkipäivää!

Lahjuksina Mina sai uusia kong-leluja sekä juuri eilen eräältä paikalliselta maatilalta hakemamme 10 lypsykumia, jotka ovat osoittautuneet jo aiempien erien perusteella Minan suosikeiksi 😁

Toki myös ainoalle synttärivieraalle, eli Kaidalle, tarjoiltiin oma kakkunsa. Perinteisesti Kaida oli hotkaissut omansa ja nuollut lautasen pariin otteeseen, ennen kuin Mina oli saanut puoliakaan omastaan syötyä...

 Tässä vielä muutama yöksivuotisposeeraus Minalta tältä päivältä! Se on edelleen hyvin keskenkasvuinen ja turkkikin putosi ekojen juoksujen jälkeen, joten pikkuneiti ei aivan kauneimmillaan tällä hetkellä ole.

Kesä paketissa

Tänä kesänä ei työkomennuksen myötä ollut ongelmia vapaa-ajan kanssa, sillä sitä ei juuri ollut kuin yksittäisiä vapaapäiviä. Näin ollen myös koirien treenaus ja muut puuhat ovat olleet minimissä. Muutamia hakutreenejä ja esineruututreeniä ollemme Minan ja Kaidan kanssa ottaneet ja ehkä kertalleen päästy tottiskentälläkin käymään viimeisen parin kuukauden aikana. Mutta nyt kun kesätyö on taputeltu, voimme taas siirtyä pelkästä lenkkeilystä ja kotitottistelusta oikeisiin hommiin!

Kaidalle on tiedossa pari hakukoetta tämän kuun lopulle: katsotaan nyt miten se voittajaluokka lähtee sujumaan näillä taidoilla. Maastossa minulla on vahva luotto Kaidan osaamiseen, mutta tottis jännittää enemmän. Kaidan ääntely ja muutenkin ylivirittynyt tila seuraamisessa on asia, mitä en ole osannut korjata. Tarkoitus olisi nyt kovasti ennen kokeita yrittää saada se takaisin siihen rauhalliseen mutta keskittyneeseen suoritusvireeseen, joka sillä vielä toissakesänä oli. Mutta tokikaan treenaus ei poista sitä, etteikö kokeessa sitten minun koejännittäminen yms saisi taas Kaidaa käymään kierroksilla...

Molemmilla tytöillä oli juoksut heinä-elokuussa. Sopivasti Kaidakin aikaisti juoksunsa samaan ajankohtaan Minan ekojen juoksujen kanssa. Eivätpähän nyt sotke sitten pöksyhommat syksyn koekalenteria. Tytöillä näytti myös olevan keskenään oiekin kivaa, kun molemmilla oli samat hormoonihyrräykset päällä. Kaida oli kerrankin leikkisällä päällä ja kerjäsi Minalta huomiota, ja vuorotellen hypittiin toisen selässä ja oltiin hippasilla. Minan käytös ei juoksujen aikana tai sen jälkeen juuri muuttunut, ainakaan mitään selvää aikuistumista ei tapahtunut - harmillista! 😅 Juoksujen jälkeen Kaida palasi omaksi yrmyksi itsekseen: junnua siedetään lähellä, mutta leluja ei jaeta pikkusiskon kanssa millään. Aina silloin tällöin Kaida ärähtää Minalle kunnolla, etenkin jos nuorempi on härppinyt sitä räyhkeästi leikkiinkutsuna. Mina alistuu Kaidalle hyvin nopeasti, mutta toisaalta Kaida myös väistää kiltisti, jos Mina yhtään rypistää huulia sille esim luuta syödessään jos Kaida tulee liian lähelle. Toistaiseksi siis näyttäisi että narttulaumamme sisäiset suhteet ovat varsin hyvällä mallilla!

Minan kanssa on haettu ihan vain jonkinlaista kontaktia ja suuntaa tekemiseen tottiksessa. Hakutreeneissä sillä on jo selvästi kehittynyt vahva maalimiesmotivaatio, kun sen kanssa on ilman apuja treenattu kaistaleina tallatulla hakualueella. Nyt pitäisi vain alkaa muistella, miten hakutreenauksessa edetään tämän jälkeen! Onneksemme jotain apuja (toivon mukaan ainakin!) saamme parina tulevana viikonloppuna Oulun palveluskoirayhdistyksen hakukurssilta. Ilmaisua ei Minan kanssa ole vielä treenattu lainkaan, mutta eiköhän siitäkin haukkuva hakukoira tule.

Mina on niin paljon reaktiivisempi ja vilkkaampi kuin Kaida, että sen kanssa on näköjään pakko hakeutua maksulliseen koulutukseen, jotta saamme tarpeeksi treeniä häiriössä. Myös omia hermojani tarvii treenata, ADHD-junnu kun tuntuu reagoivan niin täpäkästi kaikkeen ulkopuoliseen häiriöön, että itsellänikin keittää herkästi sitten yli. Lenkkeillesäkin usein turhautuu, kun junnu on pakko pitää remmissä ettei se säntäilisi jatkuvasti lintujen tai metsässä kuuluvien risahdusten perässä, ilman korvia toki. Kaidan kanssa ehti tottua niin hyvälle, ettei nyt oikein mene jakeluun tämmöinen paimennin, jolla ei ole niin hinkua pysyä ohjaajan lähellä saati sitten miellyttää ohjaajaa käskyjen tottelemisen muodossa 😝 Oikeassa moodissa Mina osaa olla oikein särmänä hakemassa perusasentoa ja pitämässä kontaktia, mutta heti seuraavana hetkenä se myös saattaa kirmata tuulessa lentävän lehden perään... Ja nyt vaikuttaisi myös sopivasti mörköikää pukkaavan päälle: oudon muotoinen pensas tai heilahtava puu voi yllättäen lenkillä aiheuttaa haukkukonsertin, kunnes se käydään toteamassa vaarattomaksi. Jos ei tämä kakarakoira aiheuta narun toiseen päähän harmaita hiuksia ennen vuoden loppua, niin voin onnitella itseäni. Ehkä se omakin pinna tästä vielä kehittyy ja oppii venymään ihan uusiin sfääreihin!

Tässä pari päivää sitten lenkillä tuli vastaan ylivoimainen nemesis: suhiseva kuumailmapallo! Minalla on selvästi jotain suhisevaa ääntä vastaan, sillä se reagoi paitsi autossa takakontin sulkemiseen (kaasujouset?), myös kotona veden hiilihapotuslaitteen pöhinään yllättävän vahvasti. Nyt kun sitten lenkillä puitten latvojen takaa ilmestyi lentävä suhisija, niin huuto oli sen mukaista 😒

Mutta on siinä penskassa jotain hyvääkin sentään: sillä on loistava uintitaktiikka ihan luonnostaan! Se ui jo nyt paremmalla tyylillä kuin Kaida koskaan...ja toki myös harjoittaa tuota uintitaitoaan aina kun vain saa tilaisuuden 😂