Unelmat ovat pettymysten kivijalka

 

Otsikko on suora lainaus Puolangan pessimisten viisauksista. Se on niin osuva ja pyörinyt sitkeästi päässäni, kun olen kelaillut meidän viime aikojen suorituksia koekentillä. Sitä kun välillä haaveilee koemenestyksestä ja siitä, että voi vaan mennä kokeeseen rennosti tekemään parhaansa ja katsomaan ollaanko edetty treeneissä.   Viime viikonlopun tokokokeen jälkeen olen kuitenkin saanut taas muutaman päivän keräillä ajatuksia, ennen kuin kirjaimellisesti kehtaan kerrata koepäiväämme, tai kertoa siitä julkisesti. Nousujohteisesti alkaneen voittajaluokan koeuran jälkeen vuorossa oli taas vaihteeksi pohjakosketus: olimme saada koekiellon Minan huonon käytöksen takia 😰

Koko koe meni meillä oikein hyvin liikkeiden osalta (vain kaukokäskyt nollattiin, kun Mina liikkui asentovaihdoissa liikaa eteenpäin), kunnes viimeisenä liikkeenä olleen paikkamakuun jälkeen, liikkeen loputtua, Mina keksii syöksähtää naapurikoirakon luo ihan puskista. Koirat oli jo vapautettu liikkeen jälkeen, ja naapurikoira pyörähteli vähän ohjaajansa ympärillä, jolloin Mina otti loikan koirakon vierelle. Onneksi toinen koiranohjaaja oli valppaana ja kiskaisi samantien oman koiransa itsensä taakse ja minä sain samantien kiinni omastani ja komensin sen takaisin perusasentoon, joten kontaktia koirien välillä ei ehtinyt tapahtua eli säikähdyksellä selvittiin. Kokeen tuomari alkoi kuitenkin samantien pahoitella, että joutuu antamaan meille hylkäyksen ja määrätä koetauon. Muut koirat saivat pisteensä paikkiksesta, minä olin ihan puulla päähän lyötynä Mina taas kiltisti perusasennossa vierelläni ja mietin vain että mitä hittoa taas yhtäkkiä tapahtui. Tilanne oli ollut niin äkillinen ja ohi yhtä nopeasti, että vasta vähän ajan päästä tajusin, kuinka pahasti mokasin kun en pitänyt Minaa tiukemmin kontaktissa myös paikkiksen loputtua, kun odottelimme tuomarin pisteidenjakoa. Olimme vähällä pilata jonkun muunkin koesuorituksen ja varmasti pelkkä säikähdyskin voi toiselle koiralle aiheuttaa ylimääräistä työtä tulevissa tokotreeneissä 😢 Pitkän odotuksen jälkeen tuomari lopulta tuli kertomaan, että luettuaan tokokokeiden säännöt läpi, hän pyörtääkin päätöksensä. Sääntöjen mukaan ei koetaukoa tarvitse määrätä, koska suoritettava koeliike oli jo päättynyt, eikä koirani ollut agressiivinen. Sen sijaan välikohtauksen vuoksi koesuorituksemme yhteisvaikutuspisteet nollautuivat, mutta ei sentään mennyt hylkyyn koko suoritus. Ei siis saatu tahraa kisakirjaan, mutta itseluottamus kyllä koki kovan kolauksen ja oman pääni henkinen tuomio kyllä vastaa kisataukoon määräämistä.

Hävettää, nolottaa ja v*tuttaa. Kaiken treenaamisen jälkeen Mina voikin keksiä jonkin uuden typeryyden, sen sijaan että muiden koirien tavoin vain odottelisi rennosti ohjaajan vierellä. Voihan sillä juoksujen lähestyminen tehdä jotain hormoonihuuruja, eikä tilannetta auttanut se, että viereinen koira oli sama pitkäkarvainen koiruus, joka viime vuoden puolella tokotreeneissä pääsi irti ollessaan pyrähtämään Minan iholle räyhäämään. Mutta tuollaista ei silti olisi saanut päästä tapahtumaan. Paljon on tullut ajatuksia pyöriteltyä päässä, että kehtaako tässä enää ollenkaan näyttää nokkaansa koiratreeneissä tai tokopiireissä. Monenkohan kanssaharrastajan silmissä Mina on jo ehtinyt pilata pitkisholskujen maineen harrastuskoirana. En ihmettele jos tämänkin kokeen jälkeen taas yksi ihminen lisää ajattelee, että holskut on hulluja, sellaista ei ainakaan halua itselle. 

Nyt lähinnä toivon että Minan juoksut alkaisi, jolloin ainakin olisi hyvä syy skipata seuraava tokokoe kuun lopulle, johon olemme jo ilmoittautuneet. Jos Minalla nyt tulisi vielä toinen pentue kasvattajan toimesta, meillä joko tapauksessa olisi nyt sitten useamman kuukauden koetauko. En malta odottaa että pääsen sen jälkeen lopulta steriloimaan Minan, ehkä sitten edes vähän helpottaisi tämmöiset hormonihuuruilut. Tokikaan ei voi odottaa, että Minasta enää tässä iässä katoaisi kokonaan tuollainen turha terävyys ja häiritsevä vilkkaus. Sen kanssa on vain osattava elää. Se, että miten tämmöisen kanssa uskaltaudutaan vielä koekentille, sen näyttää ehkä aika. Eihän tämä eka kerta ole kun Mina rikkoo luottamukseni yllättäen koekentällä, joten tiedän että kestää tovin ennen kuin koiraan voi taas alkaa luottaa. 

 Näin kotioloissahan se on mitä söpöin kainalokaveri ja sylikoira. Se on kotona oppinut hillitsemään ihmeen hyvin tunteenpurkauksensa, eikä enää tarvitse pelätä että se käy kiinni Kaidaan heti jos mummokoira haukkuu televisiolle. Kaidan rähjäys saa kyllä välillä Minan reagoimaan ja syöksähtämään seniori kohti ennen kuin koira ehtii ajatella tarkemmin, mutta nykyään Mina kanavoi ylimääräisen virran suuntaamalla hampaansa Kaidan niskanahan sijasta lähimpään leluun. Lelua riepotellaan antaumuksella, ja mummokoira saa jäädä rauhassa pörisemään omiaan. Mutta harmillisesti kotona kivasti toimiva koira ei riitä harrastuskentillä. Siellä meillä näyttää riittävän työmaata vielä pitkälle tulevaisuuteen...😒 Täytyy jatkossa muistaa Puolangan pessimisten toinen hyvä oppi: pessimisti ei pety. Mitäpä se hyvejää unelmoida hyvistä koesuorituksista, kun metsään menee kuitenkin? Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä siis!

Kaida-mummo 11 vuotta!

 Tällä viikolla pieni lohikäärmemuorimme täytti jo täydet 11 vuotta! Kaida on tavallaan ollut pienestä pitäen hyvin pikkuvanha ja se harmaantuikin jo varsin nuorena (tai siis sehän on ollut hopeabrindle syntymästään), joten mummokoirana elely oloneuvoksettarena tuntuu passaavan sille oikein hyvin. Ihana synttäreissä on myös se, että Kaidan kaikki sisaret ja veljet juhlivat yhtälailla: koko Azuricoyotes kennelin minilohikäärme-pentue (koirien viralliset nimethän tulevat siis WoW pelimaailman pieniltä lohikäärmehahmoilta) on edelleen elossa ja hyvissä voimissa 💖

Kaida pääsee satunnaisesti mukaan hallivuorolle höntsäilemään toko/tottisjuttuja tai tekemään lihashuoltoa esimerkiksi tasapainotyynyillä. Se on myös vireänä lähdössä vähän pidemmillekin juoksulenkeille. Eilenkin teimme yli 7 km potkukelkkalenkin, jossa Mina veti minua ja kelkkaa ja Kaida sai jolkotella omaa tahtiaan rinnalla/edellä. Mummokoira myös puolivälissä lenkkiä löysi itselleen isomman kepin kantoon ja tietenkin se hieno halko piti kantaa sitten lähes 4 km kotiin asti 😁 Isompia kolotuksia tai vaivoja ei Kaidalla ole nyt iän myötä tullut. Toki vanhalla lihakset eivät ole enää varmaan niin vetreät kuin nuorempana, joten hierojalla tms. käyntiä pitänee ottaa säännöllisesti muorin vuosikelloon. Pieniä rasvapattejakin on Kaidalla ympäri kehoa, mutta mikään niistä ei vaikuta kasvavan isommaksi eikä siis tuskin vaadi poistoleikkausta, kuten pari vuotta sitten leikatut patit.

Aiemmasta poiketen Kaida tämän vuoden alusta lähtien siirtyi nukkumaan yönsä olohuoneessa itsekseen. Se on tähän asti nukkunut makuuhuoneessa sängyn päädyssä omalla memory-foam pedillään, mutta vuoden vaihduttua muori oli ilmeisesti sitä mieltä, että haluaa vallata koko olohuoneen sohvan pedikseen. Toki välillä se nukkuu myös olohuoneen lattialla (koska ilmeisesti kova puulattia voittaa ortopedisen koiranpedin...) tai sohvan edessä olevalla koiranpatjalla. Aamulla se sitten tulee makkarin ovelle vastaan kun ihmiset alkavat kömpiä sängystä ylös.

 Seniori koiran kanssa jokainen päivä yli 10 vuoden iän on kyllä suuri lahja. En voi kuin toivoa, että meillä on Kaidan kanssa edes muutamia onnellisia vuosia ilman vaivoja edessä. Tämä on kuitenkin se koira, jonka kanssa pääsin opettelemaan palveluskoiralajien saloja. Olen onnekas, kun sain ekaksi pk-koirakseni Kaidan kaltaisen opettajan, jonka kanssa oli aina niin helppo ja kannustavaa harrastaa. Kaida on moninkertaisesti ansainnut lokoiset eläkepäivänsä...niin ja tietysti myös synttärikakkunsa! 😘

 

 

Vuoden 2024 paketointi

 Vaikka kelien puolesta ei uskoisi (tänäänkin Oulussa yksi aste plussaa ja melkein ruohikot vihertää), niin tammikuu on jo puolessa välissä, joten korkea aika summailla vähän edellistä vuotta koirarintamalla!

Tasan vuosi sitten tammikuu oli lähinnä paukkupakkasia, joten silloinkin Minan kanssa päästiin aloittelemaan hiihtokausi melko myöhään (siinä missä tänä vuonna ongelmana on ollut liian lauhat kelit ja lumien vähyys...). Käytiin kuitenkin muutamissa epävirallisissa hiihtokisoissa ennen kuin sitten maaliskuussa koitti vihdoin ekat viralliset hiihtokisamme: Iin Virpiniemessä kisattin Rotumestaruus-hiihdot ja holskuja oli ilmoitettu mukaan jopa 5 kappaletta. Oli iloinen yllätys, että vaikka ohjaaja kaatuikin perusteellisesti alkumatkasta toista koiraa ohittaessamme, niin silti ylsimme C-sarjan holskuissa hopeasijalle, siistiä! Ja olimme myös ainoa pitkäkarva kisoissa, muut holskut edustivat lyhytkarvaista muunnosta, joten olimme siis pitkäkarvojen osalta nopein :D Tokopuolella jatkoimme kevätkaudella ohjatuissa tokotreeneissä, joissa saimme arvokkaita vinkkejä tokon voittaja-luokan treenaukseen. Keväällä 2024 saatiink myös kannustavaa postia, kun selvisi että Mina oli Vuoden 2023 Tokoholsku ja Kaida taas Vuoden 2023 Veteraani Suomen Holsku Ry:n vuoden koirakisoissa. Minalle tämä titteli tuli jo toistamiseen, joten tuli  paineita josko vielä saataisiin niin paljon tokotuloksia kasaan, että saataisiin Minalle myös vuoden 2024 titteli kotiin :D

Kaida täytti vuoden 2024 helmikuussa 10 vuotta! Erinomaista oli myös se, että koko Kaidan sisarusparvi on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa. Hyvä kuntoisia senioreita siis koko poppoo, Kaidankaan kanssa ei vielä ole tarvinnut huolestua vanhuuden vaivoista, vaan mummo on edelleen yhä virkeä oma itsensä. Kevään 2024 Kuusamon reissuilla se nautti täysin rinnoin lenkkeilystä luonnon helmassa ja kotonakin se lähti aina tohkeissaan mukaan potkukelkkalenkeille näyttämään tietä Minalle, joka joutui hoitamaan kelkan vedon. Keväällä rokotuksilla seniorikoira todettiin kaikinpuolin terveeksi. Hampaathan sillä on kuluneet kaikesta keppien kantelusta, ja rasvapatteja on siellätäällä, mutta ikäisekseen Kaida on oikein sutjakassa kunnossa! Minan kanssa kevään aikana tosin ehti tulla vielä yksi rähähdys, jossa Mina nappasi kiinni mummon niskasta, mitä piti hoidattaa eläinlääkärikäynnillä. Tämän vuoksi meiltä jäi väliin Palveluskoiratapahtuman näyttely Helsingissä harmillisesti. Muutoin vuosi meni tytöillä kuitenkin loppujen lopuksi yllättävän sopuisasti. Yksinolojen ajaksi niille jää portti väliin, mutta nykyään ei Minalla tarvitse enää kuin satunnaisesti pistää kuonokoppa päähän varalta, jos se alkaa kiihtyä esimerkiksi Kaidan vouhkatessa televisiolle.

 

 Jos alkuvuodesta harrastamista haittasi kovat pakkaset, niin touko-kesäkuussa säässä hypättiin sitten suoraan toiseen ääripäähän, eli turhan lämpimiin hellekeleihin. Maastotreenit siis alkoivat hitaasti, mutta ainakin koirat pääsivät aikaisin nauttimaan myös uintikaudesta luonnonvesissä! Kesällä kuitenkin pyrittiin ahkerasti treenaamaan niin hakua ja tottista, kuin tokoakin Minan kanssa. Ja Kaida-mummo toki oli aina lähdössä innokkaana apulaiseksi treeneihin!

 

Kesäkuun lopulla, edelleen hellekeleillä, lähdettiin sitten Minan kanssa toista kertaa Opkyn joukkueessa tokon SM-kisoihin, jotka pidettiin tällä kertaa Jyväskylän seudulla, eli vielä siedettävän ajomatkan päässä. Pystyimme vielä osallistumaan avo-luokkaan, koska TK2-koularin jälkeen osallistumisoikeus samaan luokkaan säilyy vielä 12 kk. Olikin mukavan varma olo lähteä tuttujen liikkeiden kanssa kokeeseen. Mutta olihan se rankka reissu, kuuman kelin lisäksi (onneksi päivän mittaan kaatosateet vähän viilensivät olosuhteita) meidän suoritusvuoro oli ihan päivän päätteeksi, joten Minalla ei oikein enää keskittymiskyky ollut parhaimmillaan ja se otti epätavallisen paljon häiriötä ympäristöstä. Nollasimme ruutuliikkeen, mutta muista liikkeistä saimme kerättyä pisteitä kakkostuloksen verran, mikä tuntui työvoitolta. 

 

 

Mutta vielä isompi riemu koitti, kun pari päivää toko SM-kokeen jälkeen osallistuimme oman seuran hakukokeeseen Oulussa. Maastot sujuivat yllättävän hyvin, mutta tottista ohjaaja jännitti ihan kuolemaksi asti, olihan edellisessä hakukokeessamme vuosi sitten Mina karannut paikkiksesta kesken kaiken. Nytkin ehkä helteisen kelin myötä Mina nousi paikkiksesta ennen toisen koirakon tottiksen noutoja ja kutsuin sen sitten luokseni. Tästä huolimatta saimme pisteitä kakkostulokseen ja saimme vihdoin ja viimein HK1-koulutustunnukset palveluskoirakokeesta! Itkin kyllä rehellisesti ilosta ja helpotuksesta kun oma tottissuorituksemme saatiin onnistuneesti päätökseen, vihdoin vuosien treenaus tuotti tulosta. Mutta! Ei tässäkään vielä kaikki! :D Hakukokeen jälkeisenä viikonloppuna lähdettiin taas sertinmetsästykseen Oulun KV koiranäyttelyihin. Koska edellisissä noin 10 näyttelyssä, jossa olimme kolmatta sertiä yrittäneet, Mina oli saanut kaikkea EVA:sta (Ei voida arvioida (koska hammaspuutokset) )) sileään Eriin ilman SA (eli Erinomainen, mutta ei sertin arvoinen), ei nytkään toiveet olleet liian korkealla. Puoliso oli pahimmoilleen viikonlopun töissä, mutta onneksi Minalle saatiin esittäjäksi sen pennun, Pocketsin omistaja. Kun Mina sitten ainoana avo-luokan narttuna meni kehään, ja sai Erinomaisen ja SA:n, ei riemulla ollut rajaa! Koska sen lisäksi Paras Narttu kehään tulisi korkeintaan Kaida, jolla oli jo sertitili täysi, siirtyisi jaettava serti väkisinkin Minalle, eli se valioituisi vihdoin. Ja Kaidahan sai myös Eri SA:n, ollen Rop seniori. Mutta paras narttu kehässä saatiin vielä yksi ylläri, kun ulkomainen tuomari asetti lopulta Minan ykköseksi eli Rotunsa Parhaaksi, ja Kaida oli PN2 😳. Olin niin onnessani, kun tämä pieni ruma ankanpoikanen vihdoin sai Suomen Muotovalion tittelin, ja voisimme lopettaa jo muutaman vuoden jatkuneen sinnikkään sertin metsästyksen. Minassa on muutama kauneusvirhe, kuten ne poistetut hampaat, kippuralle kiertyvä häntä ja hieman suora etuosa, joka tuomareita on häirinnyt, joten oli tosissaan työn takana saada se valioitumaan. Mutta nyt voitiin olla hyvillä mielin, kun koira oli todistetusti sekä pätevä käyttökoira pk-puolella, mutta myös valioksi asti nätti 💖

Kesän saavutuksemme kuittasivat kyllä aiempien vuosien pettymykset harrasterintamilla. Se toki myös toi sopivan kannustimen jatkaa pk-puolella, kun vihdoin treenaus alkoi tuottaa tulosta. Innostuimmepa myös lisäämään lajivalikoimaa, sillä järjestin viestikurssin Ouluun, jotta pääsisimme sitäkin lajia opettelemaan Minan kanssa osaavampien opissa. Kaidahan kävi nuorempana jopa parissa viestikokeessa (ilman tulosta), ja Minan juoksuinnon tuntien tuo laji sopisi sille erinomaisesti. Kesän mittaan viestitreeneissä edettiinkin lupaavasti, ja jos sama meno  jatkuisi, voisi joskus 2025 kauden lopulla ehkä harkita viestikokeessakin käyntiä. Nyt kun tottis vihdoin on lähtenyt toimimaan, voisi viestin kaltainen juoksulaji olla omatoimiselle Minalle kohtuu helppo koelajina. 

 

 

Myös toko puolella ehdittiin vielä kertaalleen avo-luokkaan oman seuran kokeessa, ennen kuin on pakko jo siirtyä voittajaluokkaan. Oli mukava hakea tsemppiä ykköstuloksesta avoimesta luokasta, sillä etukäteen aloin jo varautua siihen että voittajaan siirryttäessä voisimme joutua käymään useamman kokeen ilman tulostakin liikkeiden vaikeutuessa. Muutoin loppukesä sujui treenientäyteisesti, niin tokon, viestin, haun ja vetolajienkin parissa. Sulanmaan vetokisojakin käytiin kokeilemassa epävirallisessa harrastussarjassa Suomen Valjakkourheiluliiton vetokisoissa Oulussa. Ja hyvinhän se kickbike kulki, ohjaajan vain pitäisi kohottaa kuntoaan ennen oikeisiin kisasarjoihin siirtymistä, että Minan vetourakka vähän helpottuisi :D Loppukesästä näytti siltä, että ainakin pk-puolella kesämme jäi yhteen kokeeseen, kun Minalla alkoi juoksut harmillisesti päällekäin seuraavan hakukokeen kanssa, äh. 

 

Syksyllä Mina täytti jo 6 vuotta, ja lokakuun lopulla uskaltauduimme ekoihin voittaja-luokan tokokokeisiimme. Koska Kaidankin kanssa tokoilut jäi avoimeen luokkaan ja TK2-koulariin, tämä voittaja-luokka oli minulle yhä vähän hämärän peitossa. Vasta koepaikalla esimerkiksi hoksasin selvittää, miten voittajaluokassa suoritetaan jäävät-liikkeet niin sanotusti yhteen pötköön. Onneksi koepaikalla oli avuliaita koetovereita, jotka tavasivat minulle auki liikkeiden suorituksia, niin ei mennyt ihan mokailuksi kehässä, sillä olimme Minan kanssa pahimmoilleen heti toisena suoritusvuorossa, joten ei jäänyt aikaa seurata edeltävien suorituksia ja ottaa niistä mallia. Ihmeen hyvin kuitenkin selvisimme, muutama harmillinen nollaus tuli (tunnistus nouto sekä kaukokäskyt), mutta kuitenkin pistemäärämme riitti kolmostulokseen (VOI3)! Liekö Suomessa ensimmäinen pitkäkarva holskun tekemä voittajaluokan tulos, ainakaan viimeiseen 10 vuoteen ei ole muita pitkiksiä voittajaluokkaan asti yltänyt? 

VOI3-tulos olisi jo ollut mukava kruunu onnistuneelle koiraharrastusvuodelle, mutta kun marraskuun alkuun vielä järjestyi yksi hakukoe kotikenttällemme, niin pakkohan se oli tilaisuus hyödyntää ja kokeilla mihin Minan taidot riittäisivät pk-puolella kakkosluokassa. Hieman kyllä hirvitti ajankohta, sillä marraskuun alkuun satoi jo lunta ja tottiskentän valkoinen peite sai ohjaajan ahdistumaan yhä enemmän. Onneksi löydettiin treeniseuraa myös lumisen ajan treenihin, kiitos vielä kerran sitkeille treenikavereilleimme! Lähdin sitten hakukokeeseen hyvin sekavin ajatuksin, ja maastossa alkuun näyttikin että Mina hämmentyi lumen peittemästä maastosta jossa varmasti hajut käyttäyvät hyvin eritavoin kuin sulanmaan aikaan. Ekan maalimiehen löydön jälkeen homma alkoi kuitenkin sulaa, kun Mina alkoi lämmetä ja lopulta kaikki kolme vaadittavaa maalimiestä oli löydetty hakualueelta. Sen jälkeen kun vielä esineruutukin meni ongelmitta, saatoin vähän huokaista helpotuksesta, kunnes alettiin sitten odottaa tottisosuuksia. Meitä jatkoi maastosta vain yksi pari koirakkoja tottiksiin, joten onneksi jännitysaika jäi lyhyeksi. Mitä lie tapahtunut Minan pääkopassa kesän aikana, kun sen vein ensin paikkamakuuseen ollen ihan varma ettei koira pysyisi siellä tassun ja masun kylmettyessä lumisessa maassa. Mutta mitä vielä, Mina makasi kiltisti parimme suorituksen ajan (huolimatta jopa siitä, että parikoiramme haukkui äänekkäästi oman tottiksensa läpi), ja sain ensimmäistä kertaa tottiksen päätteeksi hakea koiran paikkiksesta pois koeohjeen mukaisesti! Se oli aivan hirveän iso helpotus, ehkä meidän tottissuoritukset ei sittenkään ole tuomittuja aina paikkiksen mönkään menoon! Minan oma tottis sujui hienosti, ainoastaan lopuksi sattui työtapaturma kun se A-esteen ylitettyään ei päässytkään kapula suussa taas esteen yli (esteen kumipinnoite oli varmaan jääkerroksen peitossa kelin vuoksi), vaan liukastui ja tipahtu takaisin maahan, jonka jälkeen se palautti kapulan eteen kiertäen. Mutta olin koirasta ylpeä (toivuttuani säikähdyksestä että se olisi loukkaantunut pudotessaan, mutta ei onneksi!), miten sitkeästi se toikin kapulan loppuun asti kuitenkin ohjaajalle, eikä irottanut siitä otetta vaikka putosikin A-esteeltä. 💖 Ja kun vielä lopputuloksena saimme ykköstuloksen ja HK2 koularin, niin olin ihan pakahtua. Miten hienosti koira veti kokeen läpi vaikeissa olosuhteissa, joita emme olleet päässeet kuin kerran aiemmin treenaamaan. Aivan huippu Mina! Vuodelle 2024 tuli kyllä tienattu tulosburgereita ihan yli odotusten! 😍

 

Loppuvuotena ohjelmassa oli enää sitten joulukuinen Messari viikonloppu Kaidan kanssa. Kun edellisenä vuonna Veteraanivoittaja tittelit olivat menneet Kaidan sisaruksille, lähdimme toiveikkana näyttelyyn josko tänä vuonna olisi ollut Kaidan vuoro. No, ei ollut. Kaidan sisko tuli ja putsasi taas pöydän, eli ei hävitty huonolle - taaskaan. Kaida sai kyllä molempina päivinä tuomareilta ERI SA:n ja oli toiseksi paras seniori, eli olisi voittanut tittelin ilman siskoaan. Mutta ei siis vieläkään vetskuvoittajatitteliä meidän perheeseen, ei kai se auta kuin toivoa että mummokoiralla riittää virtaa vielä seuraavan messarin aikaan. Kaidalla tulee kuitenkin nyt helmikuussa täyteen jo 11 vuotta (ja Minan pennut täyttävät samoihin aikoin jo 2 vuotta, mihin tämä aika menee!?) joten ei ole lainkaan itsestään selvyys että seniori olisi vielä esityskunnossa vuoden päästä. Mutta pidetään sormet ja varpaat ristissä, Kaida on niin upea mummokoira, että sekin ansaitsisi kyllä vielä vetskutittelin ansioluetteloonsa 😘

 

Näin jälkikäteen listattuna vuosi 2024 oli kyllä hengästyttävän tapahtumarikas. Ja täynnä onnistumisia vihdoinkin! Onneksi tämmöisiä positiivisiakin vuosia tulee aina välillä, niin säilyy se kipinä jatkaa treenailua ja asettaa uusia tavoitteita. Panokset toki kovenee kun harrastuspuolella edetään ylempiin luokkiin, mutta toisaalta haasteet lisää motivaatiota ja tuovat koirillekin iloa kun päästää opettelemaan ihan uusia juttuja. Nyt rennoin mielin vuoteen 2025 ja katsotaan mihin asti tänä vuonna päästäänkään 💪😊💗

Vaikeuksien kautta voittoon, eli bingo x 2!

 

Tuskin oltiin Minan kanssa ehditty toipua tokon SM-kisaviikonlopusta, kun edessä oli jo seuraava koitos. Olin ilmoittanut meidät oman seuran hakukokeeseen hyvissä ajoin, etten vain jänistä. Viime syksyinen koe, jossa Mina karkasi paikkamakuusta suorittavan koiran noutokapulalle, on kummitellut mielessäni joka tottistreeneissä sen jälkeen, enkä ole ollut varma uskaltaudunko enää tottiksiin. Nyt paikkiksen eteen on kuitenkin ehditty tehdä paljon työtä, joten jossain vaiheessa se vain piti päättää astua sinne epämukavuusalueelle!

Toisaalta oli myös etuna se, että meillä oli ensin raskas SM-tokoreissu paria päivää ennen pk-koetta, sillä en ehtinyt nyt stressata itseäni hengiltä tottiksen takia kun oli muitakin stressattavia asioita ensin :D Koe alkoi onneksi ensin maastoilla, joten saatoin vielä elätellä toivoa että emme saa maastopisteitä tarpeeksi joten on hyvä syy jättää tottis väliin. Päivä oli kohtuu lämmin eikä mieltäni rauhoittanut sekään, että kokeen alkua odotellessa näimme hakuradalle päin pyrkivän pienen porolauman..Minahan lähtisi varmasti tokan perään jos näkisi ne, ja saattaisipa pelkkä tuore porojen hajukin saada sen unohtamaan kaiken muun. Meidän suoritusvuoromme oli toiseksi viimeisenä viiden koiran kokeessa. Kaikki koirat olivat onneksi ykkösluokkalaisia, joten pitkiä kolmosluokan radan suorituksia ei tarvinnut odotella.

Itse maastotreenejä meillä on tälle(kin) kesälle ehtinyt olla vasta muutamia. Tuntuu että vuosi vuodelta hakutreeneihin on vaikeampi löytää osallistujia Oulussa. Hieman pelottaa, onko hakukin pian kuoleva laji, kuten meinaa palveluskoirien viestille käyvän. No, vähistä treeneistä huolimatta en hermoillut maastoa muuten kuin mahdollisten porojen suhteen. Maasto oli mukavan tasaista, toinen puoli radasta oli rinteeseen nousevaa kuivaa kangasmetsää, toinen puoli oli tiheämpää taimikkoa ja suopursuja. Lähetin Minan ensin oikeaan etukulmaan, jossa oli isoja kivenlohkareita ja itse olin melkein varma, että kivien takana olisi eka maalimies. Mina ei kuitenkaan uponnut kulmaan vaan karsi vasempaan ja lähti etenemään radalla. Ehdin jo pelätä että se rallaa riistan jäljillä, kun se teki pienen reissun rinteen huipulle alueen ulkopuolellekin. Sain kuitenkin Minan kutsuttua takaisin alueelle ja hyvin pian se bongasi ekan maalimiehen (joka ei ollutkaan siellä etukulmassa!). Hirveällä kiireellä kirmasin haukkuvan Minan luo, muistellen viime kesän kokeen ilmaisua jonka Mina jätti kesken. Nyt ei kuitenkaan haukku jäänyt vajaaksi, ja päin vastoin jouduin käskyttämään Minaa aika kovastikin, että se malttoi lopettaa ja palata kanssani keskilinjalle. Huomasin myös Minan ilmaisevan makaavaa maalimiestä aivan tämän päänvieressä, joten hallinnan lisäksi jatkossa treenattaisiin siis kovemmin etäisyyden ottoa maalimieheen haukkuessa!

Hieman rentoutuneempana lähetin Minan tsekkaamaan radan vasenta etukulmaa. Se oli kuitenkin tyhjä ja teimme tyhjän piston myös oikealle ja sitten seuraavalla pistolla vasemmalle Mina nosti kakkosmaalimiehen suopursujen keskeltä. Nyt hallintaanotto sujui helpommin, kun Minakin oli jo enimmät höyryt saanut päästeltyä ulos. Sitten vielä yksi tyhjä pisto oikealle puolelle. Siinä vaiheessa radan loppu, eli 100 metrin kyltti alkoi jo lähestyä ja oma stressitaso taas vähän nousta, kun ei voinut tietää vielä silloin oltiinko me kuitenin menty jostain maalimiehestä radan alkupäässä ohi. Onneksi radan loppupäässä vasemmalla oli umppari jonka Mina bongasi seuraavalla lähetyksellä ja senkin Mina ilmaisi hyvin. Umppareita ei niitäkään oltu tehty paljon, ja Mina haukkuessa pomppi naamioidun laatikon ympärillä, joten juoksin näytölle ihan täysiä (vesipullokin lensi treeniliivin taskusta lepikkoon matkalla!) ja otin hätäillessäni Minan hallintaan varmaan 5-10 metriä piilosta, vaikka olisin voinut hyvin malttaa kulkea ihon piilon viereenkin. Näistä tyylivirheistä (koira kävi alueen ulkopuolella, hallintaanotto vaati useampia käskyjä ja ohjaaja jäi kauas piilolta) meiltä tippui pisteitä, mutta kolme löydettyä maalimiestä oli pääasia, ja olin Minan työskentelyyn oikein tyytyväinen. Etenkin vähäisen treenimäärämme huomioiden!

Kaksi koirakkoa ei löytänyt kaikkia maalimiehiä, mutta kaikki kävivät kuitenkin tekemässä seuraavaksi esineruudun. Sekin oli tehty kuivalle kankaalle, joten en uskonut Minalla olevan siinä ongelmia. Ja ykkösluokassa tarvittavat kaksi esinettä nousivatkin nopeasti parissa minuutissa. Toisena löytynyttä esinettä, lasten crocs-kenkää, Mina tosin jäysti tuodessa varsin kuuluvasti, joten se tiputti yhden pisteen. Mutta maastoista  siis hyväksytty tulos, haun pisteet olivat 160/170 ja esineruutu 29/30 💪

Nyt sitten olikin aika alkaa jännittää. Onneksi meitä oli lopulta vain kaksi paria suorittamassa tottiksia, niin odottelu ei ollut pitkä. Silti tuntui että vuoroin pyörryn, oksennan tai ihan vain perun osallistumisen ja lähden kotia! Ensin tottiksen suoritti B-luokan koirat, ja sitten olimme me, kaksi A-luokan koiraa. Parimme ei saanut harmillisesti maastosta tarpeeksi pisteitä, mutta tulivat kuitenkin meille tottikseen parikoirakoksi. Mina meni ensiksi paikkamakuuseen. Olin varmaan lähes itkun partaalla paikkiksen ajan, enkä voinut olla vilkuilematta olkani yli vähän väliä. En vain voinut ottaa sitä riskiä, että viime syksyinen toistuisi, vaan aioin kutsua Minan paikkiksesta pois jos se osoittaisi mitään merkkejä ylösnousemisesta. Vaikka samaan aikana tottiksemme kanssa kauemmalta tottiskentältä kuului koiran haukuntaa yms häiriötä, Mina pysyi kuitenkin nätisti aloillaan. En muista tarkalleen minkä liikkeen aika Mina nousi lopulta istumaan, ehkä parimme tasamaan noudon jälkeen? Nouto tehtiin paikkiskoirasta katsottuna kauemmassa päässä kenttää, hyppyesteen ja A-esteen takana, eikä Mina tainnut reagoida kapulaan, mutta olen ehkä liikaa nyt viime aikoina palkinnut Minaa heti kapulanheiton jälkeen, joten se ehkä nytkin odotti palkkaa heti kun tasamaannouto oli tehty. Viittilöin Minaa heti luokseni kun se nousi istumaan, ja se tulikin suoraan minun luo ja sain kytkeä sen ennen kuin parimme teki hyppynoudot. Se olikin onni, sillä parikoiramme kaatoi esteen ekalla yrittämällä, eli he suorittivat hypyn pariin otteeseen. Kaatuva este ja kapulan heiton toistot olisivat voineet olla Minalle liian paha häiriöä jota emme ole treeneissä kokeneet, joten olin vain onnellinen että sain Minan pois paikkiksesta ennen noita viimeisiä liikkeitä. Mina kuitenkin pysyi maassa suurimman osan liikkeistä ajan, joten se ei mennyt meillä täysin nollille, jes!

Omaan tottikseen olisin voinut päästä siis varsin levollisella mielentilalla. Mutta jostain syystä omaan suoritusvuoroon mennessä Mina olikin todella haahuileva. Se jäi pitkäksi aikaa lähtöpaikalla tuijottamaan paikkiskoiraa, ja ehdin jo vähän pelätä pahinta kun sen huomio selvästi tottiksen ekalla suoralla harhaili. Onneksi tahdinvaihdoksissa, eli juoksussa seuraamisessa Mina aina terävöityy ja se vihdoin alkoi seurata kunnolla sivullani. Loput tottiksesta sujuivat ilman isompia ongelmia. Ihmisryhmän kohdalla koira toki olisi voinut olla keskittyneempi minuun ja tasamaannoudossa onnistuin itse mokaamaan heiton, sillä kapula ei lentänyt kuin alle 5 metriä. En kuitenkaan ollut varma, pysyisikö Mina paikallaan jos sanoisin uusivani heiton ja lähtisin hakemaan kapulan, sillä koira oli ihan jousilla vierelläni. En myöskään tuohon hätään muistanut lainkaan, että koeohjeessa on mainittu, että kapula tulisi heittää 10 metrin päähän! Enpä olisi siinä hätäpäissäni varmaan osannut etäisyyttä alkaa laskeskella, joten lähetin vain koiran noutamaan tuon pikkuheiton jälkeen. Hyppynoutokin meni hyvin, vaikka sitäkin ollaan kokeiltu tänä kesänä hyvin harvoin. Minalla tuli pienet kosketukset esteen yläreunaan molempiin suuntiin hypätessä, joten siitä vähennettiin pisteitä. A-esteen ylityskin sujui hyvin, vaikka Mina hieman kompuroikin jotain ylöskiivetessään. Sitten oli enää eteenlähetys, johon Mina aina hieman yrittää edistää. Hyvin se kuitenkin irtosi, eteni pitkälle ja meni lopulta yhdellä käskyllä maahankin, vaikkakin hyvin hitaasti. Kun pääsin makaavan koiran luo ja otimme viimeisen kerran perusasennon, oli kyllä taas itku herkässä! Kun tuomari huikkasi meille suorituksen olevan ohi, oli pakko jäädä hetkeksi halimaan Minaa ja pyyhkimään silmiä. Se helpotuksen tunne oli aivan valtava: olin niin onnellinen että tällä kertaa kaikki treenaus ei ollut mennyt hukkaan vaan saatoimme tehdä hyväksytyn suorituksen. Paljon kaikenlaisia pistemenetyksiä toki tuli vähän turhistakin mokista, mutta en välittänyt niistä. Pääasia että Mina ei nyt tottiksessa rynnännyt toisen koiran luo, meillä siis oli toivoa saada luotua pk-uraa <3 Nyt oli kertakaikkisesti kyllä Minakin tienannut tulosburgerinsa! Lopullinen pistemäärämme oli tottelevaisuudesta 80/100. Saimme siis kokeesta 2.tuloksen, 269/300. Ykköstulos jäi vain yhden pisteen päähän, mutta sekään ei harmittanut. HK1-koulutustunnusta olimme metsästäneet ekan kerran jo syksyllä 2021. Nyt kun se vihdoin oli plakkarissa, oli olo kieltämättä väsynyt mutta äärimmäisen onnellinen! Nyt lisää treeniä ja kohti ylempiä luokkia.

Ja koska ei kahta ilman kolmatta, meillähän oli SM-tokojen ja hakukokeen lisäksi vielä seuraavana viikonloppuna Oulun näyttelyt edessä! Olin ilmoittanut molemmat koiramme taas kotinäyttelyyn, mutta hieman hankalaksi meni kun puolisolla olikin työviikko eikä hän päässyt avuksi händleriksi kehiin. Onneksi sain koirille kuskausapua appivanhemmilta ja lisäksi Minan pennun omistaja tuli taas hätiin rotukehään. Lauantaina meillä oli itäeurooppalainen miestuomari josta en tiennyt mitään, ja etenkin kun meillä oli jo kymmenkunta näyttelyä takana, tulesten ollessa kaikkea mahdollista EVA-H-EH-sileä ERI väliltä, isompia odotuksia ei viitsinyt nyt kehräillä. Pitkisholskuja oli näiden meidän narttujen lisäksi vain yksi pentu, joten pientä toivoa oli. Händlerimme Reetan kanssa Mina on aina esiintynyt nätisti kehässä ja malttaa ravatakin kiltisti. Niimpä riemulla ei ollut rajaa, kun Mina meni ensin kehään, ja tuomarin nopean arvostelun päätteeksi kehäsihteeri heilutti Minalle vaaleanpunaista ja punaista lappua, eli se sai Erinomaisen ja SA:n! Koska ainoa sen kilpakumppani, eli Kaida, oli jo kansainvälinen muotovalio, ei voisi ottaa enempää sertejä vastaan, joten parasnarttu-kehässä serti siirtyisi väkisinkin Minalle vaikka Kaida olisikin ykkönen. Jipii, Mina valioituisi vihdoin ja viimein Suomen muotovalioksi! Kävin pyöräyttämässä Kaidan nopeasti veteraanikehässä, ja sekin sai odotetusti ERI SA:n. Molemmat koirat pääsivät siis Paras Narttu -kehään, ja olin ihan ällikällä kun tuomari valitsi ykkökseksi Minan: siitä tuli Rotunsa paras, se sai sertin ja Cacibin ja muotovaliotui! Kaidakin pääsi palkinnoille, olihan se sentään Rotunsa paras veteraani <3 Aivan uskomaton päivä, leijuin loppupäivän onnessani kun Minan viimeisen sertin metsästys oli vihdoin ohi! 

 

 

Holskut olivat päivän viimeisiä rotuja, joten jäin sen kanssa vielä ryhmä-kehäänkin. Esiarvostelukehässä Mina vielä jaksoi esiintyä hienosti, mutta odotteluaika suorassa auringonpaisteessa oli liikaa kun isoon kehään pääsy vain venyi ja venyi. RYP-kehässä Mina ei enää alkanut yhteistyöhön, vaan kiskoi ja laukkasi kehän ympäri juuri kun olisi pitänyt olla edustavimmillaan. Mutta eipä tuo läpijuoksu jaksanut masentaa, oli kiva voida laittaa koirat taas appivanhempien mukaan viilentelemään sisätiloihin ja jäin itse jatkamaan näyttelytalkoilua loppupäiväksi seuramme riveissä.

Sunnuntaina oli sitten ihan päinvastainen näyttelykokemus. Koko päivän satoi vettä, joten kehän laidalla odottelu oli vähintäänkin surkeaa, eikä kumpaakaan koiraa juuri kiinnostanut kehään meno. Sille päivää rodulle oli vaihtunut suomalainen naistuomari, joten odotuksia oli juuri ollut. Ja pessimisti ei pety: tuomarille nousi kynnyskysymykseksi Minan poistetut hampaat, eikä eläinlääkärin todistus tapaturman vuoksi poistetuista hampaista (ja lomakkeessa on myös raksittu kohta, että ennen poistoa purenta on ollut normaali) riittänyt hänelle, joten Mina sai taas "EVAn" eli Ei voida arvioida. Kaidan kehässä puolestaan tuli erilainen ylläri, sillä ihan puskista kehään tuli myös Minan Ruusa-sisko Etelä-Suomesta! Ja kuten messarissa, siskohan sitten vei ykkössijat, eli Kaidalle jäi lähinnä vara-nord serti. Toisaalta taas olin vaan tyytyväinen kun saatoin vihdoin antaa koiramme (tai siinä vaiheessa lähinnä uitetut rottamme) taas anopin hoiviin ja kotia kohti, kun jäin itse kuivattelemaan ja odottelemaan näyttelyn purku-urakkaa. Onneksi tuo eilinen valioituminen lämmitti edelleen mieltä, joten EVAkaan ei jaksanut harmittaa sen enempää. 

Ihan uskomaton viikko siis oli meillä kesä-heinäkuun vaihteessa! SM-toko osallistuminen, HK1 ja Fi MVA saavutukset viikon sisään Minalle oli ihan huikea saavutus! Olen huikean iloinen siitä, että saatiin nämä onnistumiset jo tässä keskellä kesää, joten loppuvuoden kokeisiin voi nyt sitten tähdätä vähän levollisimmin mielin. Toki juoksujahan tässä elokuulle odotellaan, joten katsotaan sotkeeko se syksyn koehommia miten. Mutta jo näillä tähän mennessä saaduilla tuloksilla leijutaan vielä pitkään, nyt ei voi kuin olal ylpeä omista koirista. Ja miten makeaa onkaan aina pystyä näyttämään, että kyllä pitkis holskuista todellakin on niin näyttöön kuin käyttöönkin!

Toko SM vol 2.

Ei pitäisi koskaan sanoa ei koskaan, sillä edellisten tokon suomenmestaruuskisojen jälkeen taisin jo vannoa, etten toiste lähtisi ajelemaan koirakokeeseen parin tunnin ajomatkaa kauemmas. Mutta niin vain sai seuratoveri puhuttua ympäri, kun Oulun Palveluskoirayhdistyksen tokojoukkue kaipasi vielä yhtä avo-koirakkoa. Vaikka Mina sai jo viime marraskuussa TK2-koularin, meillä on vuoden verran vielä oikeus kisata avoimessa luokassa sen jälkeen. Joten tuli sittten suostuttua nyt kuitenkin mukaan joukkueeseen ja lähdettyä yhdenyön-reissulle Laukaalle, Jyväskylän kupeeseen!

Kelien puolesta tämmöinen kesäkuun loppu voi olla mitä vaan. Ja näin oli tänäkin viikonloppuna. Kesän kovimmat helteet saatiin juuri samalle viikolle, mutta onneksi lauantai-aamuna tuuli ja oli pilvistä, joten lämpötila ei kohonnut ihan järkyttäviin lukemiin. Se ei harmillisesti toki helpottanut edellisenä yönä, kun yövyimme Minan kanssa matkan varrella camping-mökissä: muutaman neliön kokoinen pieni mökki ei meinannut viiletä millään, vaikka ovea piti sääskiverkon kera auki aamuyöhön asti. Emme ole ehtineet treenailla tokoa varsinkaan kokeenomaisesti riittävästi tälle kesälle, joten se plus alle 5 tunnin yöunet saivat kyllä ketuttamaan kunnolla kun ajeltiin viimeinen tunti majapaikasta koepaikalle. Hullun vaivalloista ajella yksinään tuommoinen matka, etenkin kun tietää ettei tuloksilla välttämättä juhlita! 

Mutta pääsimme kuitenkin kunnialla koepaikalle ja sitten alkoikin odotus. Avoluokan koiria oli joukkuekisaan ilmoittautunut kaikkiaan reilut 70 kpl, ja Minan suoritusvuoro oli ihan loppupäässä, joten tiedossa oli pitkä päivä hengailla ja odotella ja jännittää. Kaikeksi onneksi lauantaipäivällä puoliltapäivin Laukaaseen saatiin äkillinen ja intensiivinen, mutta onneksi suht lyhyt sadekuuro, joka raikasti ilman ja tiputti lämpötilaa siedettäväksi! Myös tuulisuus helpotti omaa oloa ja telttojen tuuletusta, mutta toisaalta se aiheutti Minan kanssa päänvaivaa, koira kun tuppaa fiksoitumaan lentäviin lehtiin yms yllättävään jahdattavaan etenkin aukeilla alueilla...

Meidän piti mennä paikanpäälle jo klo 8 jälkeen, koska eläinlääkärintarkastukset tehtiin silloin. Ennen kehien alkua käytiin tekemässä vielä tuomarille luoksepäästävyyden tarkistus. Sitten kestikin pitkälle iltapäivään, ennen kuin meidän vuoro oli mennä suorittamaan yksilöliikkeet. Siihen mennessä olin jo ehtinyt treenailla Minan kanssa lämmittelymielessä useaan otteeseen, ja sillä alkoi jo selvästi kyllästyttää. Se räksytti muille koirille, jahtaili lehtiä ja sätkyi tuulessa lepattavia telttoja. Mina ei ole koskaan ollut hyvä rauhoittumaan vieraissa paikoissa, etenkin kun ympärillä pyöri koko ajan muita koiria ja ihmisiä. Joukkueemme teltat olivat onneksi vähän syrjemmässä, mutta eipä tainnut Mina omassa häkissäänkään oikein malttaa lepäillä päivän aikana. Olin myös itse jo aivan kypsä odotteluun 8 tunnin jälkeen, etenkään kun en stressimahaisena pysty juurikaan syömään mitään tukevaa ennen omaa suoritusta koepäivänä, niin väsynälkäkiukku alkoi olla tosiasia.

Meillä oli hieman epäonnea suoritusvuorossa, sillä ennen meitä kehässä kävi koiransa kanssa hieman erikoisesti liikkuva ja epätavallisella äänellä koiraansa käskyttänyt miesoletettu. Jo valmiiksi jotenkin herkässä tilassa ollut Mina tuntui paineistuvan kummasti miehen ääntelystä ja jäykästä liikkumisesta, kun tämä siirtyi ekasta kehästä seuraavaan suorittamaan loput liikkeet. Mina teki ensin oikein mallikkaasti merkin kierron, mutta kun piti lähteä seuruuseen kohti toista kehää, jossa meitä edeltänyt koirakko suoritti mm. luoksetuloa ja jääviä, Minalla oli tosissaan keskittymisvaikeuksia. Jouduin antamaan sille lisäkäskyjä, kun se myös täysin tapansa vastaisesti kesken seuruun lähti kohti kirjureiden telttaa. Harhaileva seuruu vailla kontaktia oli todella noloa, ei lainkaan siis meidän tasoa. Kiltti tuomari antoi siitä kuitenkin 7 pistettä, vaikka olisin ymmärtänyt vaikka se olisi mennyt nollille.

Kaukokäskyt Minalta meni tosi kivasti. Sillä on taipumusta hieman siirtyä eteenpäin istu-maahan vaihdossa, mutta nyt se pysyi tosi liimattuna paikoilleen ja suoritti vaihdot puhtaasti. Tuomari kehui Minan sievää ja eleetöntä liikkeenvaihtoa. Kolmas liike oli ruutu. Sain suunnattua Minan suht hyvin sinne, ja se juoksi hienosti ruudun takarajalle, mutta ennen kuin ehdin huutaa seiso-käskyä se oli jo loikannut ruudun etureunaan, jolloin hieman paniikissa huusin sille sekä seiso- että maahan käskyt peräkkäin, Minan heitti maahan niin että sen etuosa oli ruutunauhan päällä. Nollille meni siis se liike. Kunpa olisin malttanut huutaa vain seis ja sitten pyytää se uudelleen ruutuun, niin liikkeestä olisi voinut saada edes joitain pisteitä. Noh, pitää yrittää jatkossa malttaa mielensä ja kielensä.

Ekan kehän liikkeet olivat siis siinä, ja kävin nopsaan välissä juottamassa ja palkkaamassa Minan treenirepun luona. Sitten piti vielä kerätä itsensä (luulin tuossa vaiheessa että me oltiin nollattu seuruu ja ruutu, joten meinasi olla pettymyksen kyynel silmässä kun luulin meidän jo mokanneen tulosmahdollisuudet). Toisen kehän luoksetulossa (9,5) ja liikkeestä istumaan jäämisessä (8.5) ei ollut ongelmia, samoin kapulan nouto esteen yli (8) sujui hyvin.

Tämän jälkeen oli edessä vielä tovi odottelua, että päästiin suorittamaan paikalla istuminen ryhmässä. Se jännitti yllättävästi, kun Minalla oli ollut seuruussa niin paljon keskittymisongelmia. Teimme paikkiksen neljän koiran ryhmässä, Mina onneksi oli reunimmaisena. Kyllä tuntui yksi minuutti pitkältä, kun piti seistä kehän toisella laidalla! Mina muutamaan otteeseen nuuskutteli sivuille päin ja vilkaisi vierustoveriaan, mutta pysyi kuitenkin muutoin paikallaan. Koko paikkis-ryhmä sai tuomarilta täydet kympit suorituksesta, ja 8,5 kokonaisvaikutukseksi.  Vihdoin meidän koerupeama oli ohi ja saatoin hengittää rauhassa ja Mina pääsi ahmimaan loput jäljellä olevat palkkaherkut repusta.

Loppupistemäärämme oli 244,16, joka riitti avoimen luokan kakkostulokseen. Kokonaislistalla sijoituksemme oli 45/74. Harmillisesti omana päähän päällimäisenä jäi se onneton seuruu sekä ruudun nollaus osin omana mokana. Minalle ulkokenttä etenkin noin isossa kokeessa, jossa kehänkin aikana ympärillä hyörii ja pyörii ihmisiä ja koiria, oli selvästi haastava, kun edelliset kokeet on enimmäkseen olleet halleissa sisällä. Mutta tulipa nyt käytyä, ainakin voitiin edustaa ainoana rotuisenamme samalla myös hollanninpaimenkoiria ja nyt  voi ainakin sanoa, että oltiin SM tokoissa rotumme paras, jos ei muuta! :D 

Kaida 10 v!

Hieman jälkijunassa mennään blogin kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Uskomatonta kyllä, meidän Kaida K.Kojootti vietti 12.2. jo kymppisynttäreitään! Käsittämätöntä miten aika juokseen, vastahan Kaida oli se meidän juniori. Kymppisynttäreitä vietettiin vaatimattomasti kakku-illallisen merkeissä. 

 On kyllä upeaa, että koko Kaidan sisarusparvi on vielä hengissä viettämättä kymmenettä syntymäpäiväänsä! Tässä Azuricoyotes kennelin "lohikäärme" pentueessa on 3 urosta ja 5 narttua ja niistä löytyy yksiä Suomen ahkerimpia harrastuspitkäkarvoja niin käyttö- kuin näyttöpuolelta :) Näistä senioreista voidaan kyllä olla monella tapaa ylpeitä! 

Kaidan omat saavutukset 10 vuoden varrelta ovat:

• näyttelypuolelta: C.I.B. POHJ MVA FI MVA FI VMVA SE MVA NO MVA V-14 JV-14 HeJW-14 HeW-15 V-17 HeW-17 PMV-17 HeW-18 SEV-19
• harrastuspuolelta: AD BH TK1 TK2 HK3 MH LT190+++ 

Kaidalla on viime vuoden sairastelujen ja leikkausoperaatioiden jäljiltä ollut kunnonkohotusprojektia päällä. Dieetin vahtiminen ja liikunnan lisääminen näyttävätkin tuoneen tulosta: nykyää mummokoira on hyvinkin aktiivinen ja viime kesään verrattuna jo selvästi timmimmässä kunnossa. Varsinkin nyt pahimpien pakkasten lauhduttua Kaidalla on selvästi kevättä rinnassa: se kirmailee lenkeillä kuin nuori  varsa, hyppii hankeen ja kiipeilee lumikasojen päälle kaivelemaan tunneleita. Selän spondyloosi ei näy arjessa mitenkään ja rasvapatitkaan eivät tunnu kasvaneen isommin. Kaida tykkää kulkea mukana myös potkukelkka-lenkeillä, jossa Mina hoitaa vetohommat ja Kaida jolkottelee löysällä remmillä kelkan rinnalla. Sterilisaation myötä ruokahalua on toki entistä enemmän, mutta vahdimme Kaidan linjoja ja se saakin noin puolet siitä nappulamäärästä (Racinellin Nordic: Sport & Agility napu) kuin Mina. Laihdutusnapujen sijaan liputan kyllä senioreillekin tämmöisiä rasva+proteiinipitoisia ruokia: pienelläkin ruokamäärällä Kaidalla riittää hyvin energiaa liikkumiseen ja kunnon ylläpitoon. Päivän toinen ateria tulee lihoina: esim. Mushin Vaisto Vihreä tai Sininen lihalevynä on seniorille passeli kerta-annos.

Vaikka Kaida on eläkkeellä harrastuksista, otan sen silti välillä mukaan treenihallille. Hyvin mummukka muistaa vielä tokon avo-liikkeet ja hallilla tehdään myös lihaskuntotreeniä tasapainotyynyillä yms. Tavoitteena on pitää Kaida virkeänä ja aktiivisena siis vielä näin kymppiveenäkin. Tänä vuonna todennäköisesti kierretään vielä joitakin koiranäyttelyitäkin, sillä ainakin joihinkin näyttelyihin 10 v seniori pääsee jopa ilmaiseksi! 

Toivotaan että meillä on tämän virkeän mummelin kanssa vielä monta yhteistä vuotta edessä! 💖

Taas yksi vuosi paketissa

 

Vuoden 2024 ensimmäinen päivä on hyvä istahtaa vähän muistelemaan, mitä kaikkea vuosi 2023 pitikään sisällään! Alkuun tuntuu, että eihän viime vuonna ehtinyt tai jaksanut muuta kuin käydä töissä, ja vähän treenailla koirien kanssa. Mutta viimeistään viime vuoden valokuvia katsoessa hoksaa, että tulihan sitä koettua kaikenlaista niin työ- kuin harrastusrintamallakin!

 

Minan vuosi alkoi pentuhuumassa, kun se kävi kasvattajansa luona Joensuussa pyöräyttämässä muitta mutkitta 6 potrean pennun poikueen. Pennun syntyivät helmikuun 13. päivä, eli niillä on lähes sama synttäripäivä kuin Kaidalla, joka täytti 9 vuotta 12.2.2023. Koko vuoden onkin ollut ihanaa seurailla netissä pentujen kehitystä ja muutamaan otteeseen ollaan päästy jälkikasvua tapaamaankin livenä. Reippaita junnuna, joskin ilmeisen aktiivisia ja ehtiväisiä kuulostavat nämä Minan minionit olevan, onneksi ne tuntuvat päässeen koteihin jossa tiedetään miten sellaisia miniferrareita ajetaan😄

 

Pentuprojektin jälkeen päästiin jatkamaan Minan kanssa niin toko- kuin pk-treenejäkin. Myös vetohommia ehdittiin kevään ja kesän aikana treenailemaan, vaikka siinä ei varsinaisesti tavoitteita meillä olekaan. Tokopuolella alkukausi avoimenluokan parissa meinasi olla vähän tuskaista, kun liikkeet eivät tuntuneet sujuvan, mutta loppuvuodesta saatiin sitten hyvällä ykköstulosputkella TK2-koulutustunnus ja viimeisimmässä kokeessa pistepotti oli jo jymy-yllätys! Harmillisesti meidän päälajissa eli pk-haussa, olikin sitten päinvastainen kokemus. Päästiin kokeeseen vasta kesän loppupuolella ja järkytyksekseni hyvin menneen maastokokeen nollasi Minan häipyminen paikkamakuusta parikoiran kapulalle ja siitä seurannut rähinähässäkkä. Onneksi siitä ei koitunut haittaa parillemme, mutta kyllähän tuo ylläri tulee kaivelemaan omatuntoa ja koevarmuutta varmasti vielä kauan. Loppuvuoden tottistreeneissä edettiin jo ongelman taklaamisessa hyvin, ja toiveissa on että tämän vuoden aikana päästäisiin yrittämään hakukokeessa (ja ehkä myös viestikokeessa, jos saisimme tälle kaudelle Ouluun aktiivisen treeniryhmän?), mutta jo valmiiksi koejännittäjänä seuraavaan koetottikseen meno tulee olemaan jotain todella kauheaa, siis lähinnä oman päänisisällä (toivonmukaan vain siellä). Kevätkausi jatketaan nyt ohjatussa tokoryhmässä tokon voittajaluokan liikkeiden parissa, ja ajatuksena on myös hiihdellä sen verran, että maaliskuussa voimme osallistua Oulussa järjestettäviin vetohiihtokisoihin, jotka ovat samalla myös holskujen (monen muun rodun ohessa) rotumestiskisat!

Näyttelyrintamalla Minan kanssa jatkettiin vuonna 2023 sen kolmannen sertin metsästystä sinnikkäästi. Ja tulemme jatkamaan edelleen myös vuonna 2024 :D Viime vuonna Mina kävi 5 kertaa näyttelyssä ja tulosskaala oli EVAn (=ei voida arvioida (koska oli hammaspuutoksia)) ) ja sileän ERIn (Erinomainen, muttei sertin arvoinen) välillä. Ainoat, mitä Minalta puuttuu näyttelyarvosteluista, on T eli tyydyttävä ja HYL eli hylätty, kaikkea muuta on saatu jo 😂. Ei kai se auta kuin jatkaa sormet ristissä lähinäyttelyiden kiertelyä ja toivoa, että se kolmaskin serti sieltä vielä joku päivä napsahtaa! Jos sen FI MVA arvon Minalle joskus lopulta saisi, niin sen voitaisiin jättää kehänkierrot sen kanssa ja pitäytyä ihan vain käyttöpuolen koetuksissa sen jälkeen. 

 

Meidän seniori sai vuoden alun viettää laatuaikaa ilman junioria saman katon alla, ja kyllähän muori arvostaa rauhallista kotielämää - ja puukeppejä! Kaida on harrastuksista (näyttelyitä lukuunottamatta) enimmäkseen eläkkeellä, ja se vaikuttaa aivan tyytyväiseltä aktiivisen kotikoiran rooliin. Kyllä sekin lähtee vielä innolla treenihallille höntsäilemään, mutta on selvästi jo lyhyen treenin jälkeen valmis takaisin autoon lempipallo tiukasti hampaissa. Näyttelyrintamalla Kaidan kanssa vuoden suurimpia saavutuksia olikin kesällä holskujen erikoisnäyttelystä saatu käy-ROP ja BIS3-käyttökoira tulokset, sekä vihdoin saatu kolmas veteraani-serti ja sitä myötä saatu VeteraaniMuotovalion titteli. Olisi ollut vielä hieno huipennus vuodelle saada Messukeskuksen näyttelystä vielä VeteraaniVoittaja tittelikin, mutta vähemmän odotetusti hävisimme Kaidan sisaruksille Sindille ja Ruusalle, jotka veivät tällä kertaa tittelit kotiin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten on taas Kaidan vuoro!

Kaidan vuoden 2022 sairaslomien (rasvapattien poisto, nisätulehdus ja sterkkaus) jälkeen vuoden 2023 pysyi mummokoira ilahduttavan terveenä. Toki kunnon ylläpitoon on pitänyt keskittyä, ettei painoa pääse kertymään ylimääräistä kun koira (ihan ohjaajansa tavoin!) viihtyy sohvalla ja tykkää ruuasta. Vuoden ainoa ikävämpi haveri oli, kun Mina ja Kaida ottivat loppuvuodesta yhteen aivan yllättäen. Ensimmäinen tappelu tuli puskista kun appivanhempani olivat tulleet lenkittämään koiria työpäiviemme aikana. Pieniä rähähdyksiä nartuilla on aina ollutkin, mutta aiemmin toinen on aina sitten väistänyt, mutta nyt jokin pieni murahdus räjähtikin tappeluksi josta kumpikaan koira ei perääntynyt. Kaida ei kuluneilla hampaillaan saanut aikaan kuin pintanaarmuja Minalle, mutta nuoremman hampaat ehtivät reittää Kaidan kaulanahkaa ja repiä oikeaa korvaa. Kaida piti käyttää tikattavana, ja kaikeksi onneksi eläinlääkäri sai kursittua korvan takaisin kokoon eikä siihen jäänyt kuin pieniä kauneusvirheitä. Tuon ekan kerran jälkeen pidimme koiria yksin ollessa erillään, mutta pihalla yhtäaikaa irti ollessa ne pääsivät vielä kahdesti tulistumaan niin, että kävivät toisiinsa kiinni. Niinä kertoina olimme kuitenkin itse kotona ja koirat saatiin nopeasti irti toisistaan, ja vältyimme eläinlääkäriä vaativilta rei'iltä. Tuon kolmannen kerran jälkeen nartut kuitenkin tuntuvat löytäneen taas laumahierarkian takaisin. Niillä ehkä tapahtui vallanvaihto, ja nykyään Kaida väistää Minaa herkemmin eikä enää rähähdä sille jos Mina vie lelun Kaidan nenän edestä. Ehkä mummo oppi, että nuorempi ei enää olekaan juniori joka alistuu kaikessa seniorille, ja että tappelussa omista hampaista ei enää ole vastusta joten parempi välttää konfliktit ja olla itse se joka väistää. Harmillisen kova koulu Kaida-mummolle, mutta onneksi meidän nartut mahtuvat edelleen samalle sohvalle, Mina nuoleskelee aamuisin Kaidan naaman aamupesuksi ja leluista ei synny sanomista. Rauha maassa siis, toivon mukaan tästä eteenpäin! Seniorimme kuitenkin täyttää jo 10 vuotta parin kuukauden päästä, joten vanhenevan koiran kanssa pitää kyllä nauttia jokaisesta hetkestä, mitä yhdessä vielä saamme 💖

 

 

Tässä siis pähkinänkuoressa meidän vuosi 2023. Paljon tunteita laidasta laitaan, ja kokemuksia lisää rutkasti niin hyvässä kuin pahassakin. Kovin kunnianhimoisia tavoitteita ei juuri startanneelle uudelle vuodelle ole. Toivotaan nyt lähinnä, että koirat pysyvät terveinä ja saamme nauttia ajasta niiden kanssa niin kotona hengaillen kuin harrastusrintamillakin positiivisissa merkeissä 🎇