Vaikeuksien kautta voittoon, eli bingo x 2!

 

Tuskin oltiin Minan kanssa ehditty toipua tokon SM-kisaviikonlopusta, kun edessä oli jo seuraava koitos. Olin ilmoittanut meidät oman seuran hakukokeeseen hyvissä ajoin, etten vain jänistä. Viime syksyinen koe, jossa Mina karkasi paikkamakuusta suorittavan koiran noutokapulalle, on kummitellut mielessäni joka tottistreeneissä sen jälkeen, enkä ole ollut varma uskaltaudunko enää tottiksiin. Nyt paikkiksen eteen on kuitenkin ehditty tehdä paljon työtä, joten jossain vaiheessa se vain piti päättää astua sinne epämukavuusalueelle!

Toisaalta oli myös etuna se, että meillä oli ensin raskas SM-tokoreissu paria päivää ennen pk-koetta, sillä en ehtinyt nyt stressata itseäni hengiltä tottiksen takia kun oli muitakin stressattavia asioita ensin :D Koe alkoi onneksi ensin maastoilla, joten saatoin vielä elätellä toivoa että emme saa maastopisteitä tarpeeksi joten on hyvä syy jättää tottis väliin. Päivä oli kohtuu lämmin eikä mieltäni rauhoittanut sekään, että kokeen alkua odotellessa näimme hakuradalle päin pyrkivän pienen porolauman..Minahan lähtisi varmasti tokan perään jos näkisi ne, ja saattaisipa pelkkä tuore porojen hajukin saada sen unohtamaan kaiken muun. Meidän suoritusvuoromme oli toiseksi viimeisenä viiden koiran kokeessa. Kaikki koirat olivat onneksi ykkösluokkalaisia, joten pitkiä kolmosluokan radan suorituksia ei tarvinnut odotella.

Itse maastotreenejä meillä on tälle(kin) kesälle ehtinyt olla vasta muutamia. Tuntuu että vuosi vuodelta hakutreeneihin on vaikeampi löytää osallistujia Oulussa. Hieman pelottaa, onko hakukin pian kuoleva laji, kuten meinaa palveluskoirien viestille käyvän. No, vähistä treeneistä huolimatta en hermoillut maastoa muuten kuin mahdollisten porojen suhteen. Maasto oli mukavan tasaista, toinen puoli radasta oli rinteeseen nousevaa kuivaa kangasmetsää, toinen puoli oli tiheämpää taimikkoa ja suopursuja. Lähetin Minan ensin oikeaan etukulmaan, jossa oli isoja kivenlohkareita ja itse olin melkein varma, että kivien takana olisi eka maalimies. Mina ei kuitenkaan uponnut kulmaan vaan karsi vasempaan ja lähti etenemään radalla. Ehdin jo pelätä että se rallaa riistan jäljillä, kun se teki pienen reissun rinteen huipulle alueen ulkopuolellekin. Sain kuitenkin Minan kutsuttua takaisin alueelle ja hyvin pian se bongasi ekan maalimiehen (joka ei ollutkaan siellä etukulmassa!). Hirveällä kiireellä kirmasin haukkuvan Minan luo, muistellen viime kesän kokeen ilmaisua jonka Mina jätti kesken. Nyt ei kuitenkaan haukku jäänyt vajaaksi, ja päin vastoin jouduin käskyttämään Minaa aika kovastikin, että se malttoi lopettaa ja palata kanssani keskilinjalle. Huomasin myös Minan ilmaisevan makaavaa maalimiestä aivan tämän päänvieressä, joten hallinnan lisäksi jatkossa treenattaisiin siis kovemmin etäisyyden ottoa maalimieheen haukkuessa!

Hieman rentoutuneempana lähetin Minan tsekkaamaan radan vasenta etukulmaa. Se oli kuitenkin tyhjä ja teimme tyhjän piston myös oikealle ja sitten seuraavalla pistolla vasemmalle Mina nosti kakkosmaalimiehen suopursujen keskeltä. Nyt hallintaanotto sujui helpommin, kun Minakin oli jo enimmät höyryt saanut päästeltyä ulos. Sitten vielä yksi tyhjä pisto oikealle puolelle. Siinä vaiheessa radan loppu, eli 100 metrin kyltti alkoi jo lähestyä ja oma stressitaso taas vähän nousta, kun ei voinut tietää vielä silloin oltiinko me kuitenin menty jostain maalimiehestä radan alkupäässä ohi. Onneksi radan loppupäässä vasemmalla oli umppari jonka Mina bongasi seuraavalla lähetyksellä ja senkin Mina ilmaisi hyvin. Umppareita ei niitäkään oltu tehty paljon, ja Mina haukkuessa pomppi naamioidun laatikon ympärillä, joten juoksin näytölle ihan täysiä (vesipullokin lensi treeniliivin taskusta lepikkoon matkalla!) ja otin hätäillessäni Minan hallintaan varmaan 5-10 metriä piilosta, vaikka olisin voinut hyvin malttaa kulkea ihon piilon viereenkin. Näistä tyylivirheistä (koira kävi alueen ulkopuolella, hallintaanotto vaati useampia käskyjä ja ohjaaja jäi kauas piilolta) meiltä tippui pisteitä, mutta kolme löydettyä maalimiestä oli pääasia, ja olin Minan työskentelyyn oikein tyytyväinen. Etenkin vähäisen treenimäärämme huomioiden!

Kaksi koirakkoa ei löytänyt kaikkia maalimiehiä, mutta kaikki kävivät kuitenkin tekemässä seuraavaksi esineruudun. Sekin oli tehty kuivalle kankaalle, joten en uskonut Minalla olevan siinä ongelmia. Ja ykkösluokassa tarvittavat kaksi esinettä nousivatkin nopeasti parissa minuutissa. Toisena löytynyttä esinettä, lasten crocs-kenkää, Mina tosin jäysti tuodessa varsin kuuluvasti, joten se tiputti yhden pisteen. Mutta maastoista  siis hyväksytty tulos, haun pisteet olivat 160/170 ja esineruutu 29/30 💪

Nyt sitten olikin aika alkaa jännittää. Onneksi meitä oli lopulta vain kaksi paria suorittamassa tottiksia, niin odottelu ei ollut pitkä. Silti tuntui että vuoroin pyörryn, oksennan tai ihan vain perun osallistumisen ja lähden kotia! Ensin tottiksen suoritti B-luokan koirat, ja sitten olimme me, kaksi A-luokan koiraa. Parimme ei saanut harmillisesti maastosta tarpeeksi pisteitä, mutta tulivat kuitenkin meille tottikseen parikoirakoksi. Mina meni ensiksi paikkamakuuseen. Olin varmaan lähes itkun partaalla paikkiksen ajan, enkä voinut olla vilkuilematta olkani yli vähän väliä. En vain voinut ottaa sitä riskiä, että viime syksyinen toistuisi, vaan aioin kutsua Minan paikkiksesta pois jos se osoittaisi mitään merkkejä ylösnousemisesta. Vaikka samaan aikana tottiksemme kanssa kauemmalta tottiskentältä kuului koiran haukuntaa yms häiriötä, Mina pysyi kuitenkin nätisti aloillaan. En muista tarkalleen minkä liikkeen aika Mina nousi lopulta istumaan, ehkä parimme tasamaan noudon jälkeen? Nouto tehtiin paikkiskoirasta katsottuna kauemmassa päässä kenttää, hyppyesteen ja A-esteen takana, eikä Mina tainnut reagoida kapulaan, mutta olen ehkä liikaa nyt viime aikoina palkinnut Minaa heti kapulanheiton jälkeen, joten se ehkä nytkin odotti palkkaa heti kun tasamaannouto oli tehty. Viittilöin Minaa heti luokseni kun se nousi istumaan, ja se tulikin suoraan minun luo ja sain kytkeä sen ennen kuin parimme teki hyppynoudot. Se olikin onni, sillä parikoiramme kaatoi esteen ekalla yrittämällä, eli he suorittivat hypyn pariin otteeseen. Kaatuva este ja kapulan heiton toistot olisivat voineet olla Minalle liian paha häiriöä jota emme ole treeneissä kokeneet, joten olin vain onnellinen että sain Minan pois paikkiksesta ennen noita viimeisiä liikkeitä. Mina kuitenkin pysyi maassa suurimman osan liikkeistä ajan, joten se ei mennyt meillä täysin nollille, jes!

Omaan tottikseen olisin voinut päästä siis varsin levollisella mielentilalla. Mutta jostain syystä omaan suoritusvuoroon mennessä Mina olikin todella haahuileva. Se jäi pitkäksi aikaa lähtöpaikalla tuijottamaan paikkiskoiraa, ja ehdin jo vähän pelätä pahinta kun sen huomio selvästi tottiksen ekalla suoralla harhaili. Onneksi tahdinvaihdoksissa, eli juoksussa seuraamisessa Mina aina terävöityy ja se vihdoin alkoi seurata kunnolla sivullani. Loput tottiksesta sujuivat ilman isompia ongelmia. Ihmisryhmän kohdalla koira toki olisi voinut olla keskittyneempi minuun ja tasamaannoudossa onnistuin itse mokaamaan heiton, sillä kapula ei lentänyt kuin alle 5 metriä. En kuitenkaan ollut varma, pysyisikö Mina paikallaan jos sanoisin uusivani heiton ja lähtisin hakemaan kapulan, sillä koira oli ihan jousilla vierelläni. En myöskään tuohon hätään muistanut lainkaan, että koeohjeessa on mainittu, että kapula tulisi heittää 10 metrin päähän! Enpä olisi siinä hätäpäissäni varmaan osannut etäisyyttä alkaa laskeskella, joten lähetin vain koiran noutamaan tuon pikkuheiton jälkeen. Hyppynoutokin meni hyvin, vaikka sitäkin ollaan kokeiltu tänä kesänä hyvin harvoin. Minalla tuli pienet kosketukset esteen yläreunaan molempiin suuntiin hypätessä, joten siitä vähennettiin pisteitä. A-esteen ylityskin sujui hyvin, vaikka Mina hieman kompuroikin jotain ylöskiivetessään. Sitten oli enää eteenlähetys, johon Mina aina hieman yrittää edistää. Hyvin se kuitenkin irtosi, eteni pitkälle ja meni lopulta yhdellä käskyllä maahankin, vaikkakin hyvin hitaasti. Kun pääsin makaavan koiran luo ja otimme viimeisen kerran perusasennon, oli kyllä taas itku herkässä! Kun tuomari huikkasi meille suorituksen olevan ohi, oli pakko jäädä hetkeksi halimaan Minaa ja pyyhkimään silmiä. Se helpotuksen tunne oli aivan valtava: olin niin onnellinen että tällä kertaa kaikki treenaus ei ollut mennyt hukkaan vaan saatoimme tehdä hyväksytyn suorituksen. Paljon kaikenlaisia pistemenetyksiä toki tuli vähän turhistakin mokista, mutta en välittänyt niistä. Pääasia että Mina ei nyt tottiksessa rynnännyt toisen koiran luo, meillä siis oli toivoa saada luotua pk-uraa <3 Nyt oli kertakaikkisesti kyllä Minakin tienannut tulosburgerinsa! Lopullinen pistemäärämme oli tottelevaisuudesta 80/100. Saimme siis kokeesta 2.tuloksen, 269/300. Ykköstulos jäi vain yhden pisteen päähän, mutta sekään ei harmittanut. HK1-koulutustunnusta olimme metsästäneet ekan kerran jo syksyllä 2021. Nyt kun se vihdoin oli plakkarissa, oli olo kieltämättä väsynyt mutta äärimmäisen onnellinen! Nyt lisää treeniä ja kohti ylempiä luokkia.

Ja koska ei kahta ilman kolmatta, meillähän oli SM-tokojen ja hakukokeen lisäksi vielä seuraavana viikonloppuna Oulun näyttelyt edessä! Olin ilmoittanut molemmat koiramme taas kotinäyttelyyn, mutta hieman hankalaksi meni kun puolisolla olikin työviikko eikä hän päässyt avuksi händleriksi kehiin. Onneksi sain koirille kuskausapua appivanhemmilta ja lisäksi Minan pennun omistaja tuli taas hätiin rotukehään. Lauantaina meillä oli itäeurooppalainen miestuomari josta en tiennyt mitään, ja etenkin kun meillä oli jo kymmenkunta näyttelyä takana, tulesten ollessa kaikkea mahdollista EVA-H-EH-sileä ERI väliltä, isompia odotuksia ei viitsinyt nyt kehräillä. Pitkisholskuja oli näiden meidän narttujen lisäksi vain yksi pentu, joten pientä toivoa oli. Händlerimme Reetan kanssa Mina on aina esiintynyt nätisti kehässä ja malttaa ravatakin kiltisti. Niimpä riemulla ei ollut rajaa, kun Mina meni ensin kehään, ja tuomarin nopean arvostelun päätteeksi kehäsihteeri heilutti Minalle vaaleanpunaista ja punaista lappua, eli se sai Erinomaisen ja SA:n! Koska ainoa sen kilpakumppani, eli Kaida, oli jo kansainvälinen muotovalio, ei voisi ottaa enempää sertejä vastaan, joten parasnarttu-kehässä serti siirtyisi väkisinkin Minalle vaikka Kaida olisikin ykkönen. Jipii, Mina valioituisi vihdoin ja viimein Suomen muotovalioksi! Kävin pyöräyttämässä Kaidan nopeasti veteraanikehässä, ja sekin sai odotetusti ERI SA:n. Molemmat koirat pääsivät siis Paras Narttu -kehään, ja olin ihan ällikällä kun tuomari valitsi ykkökseksi Minan: siitä tuli Rotunsa paras, se sai sertin ja Cacibin ja muotovaliotui! Kaidakin pääsi palkinnoille, olihan se sentään Rotunsa paras veteraani <3 Aivan uskomaton päivä, leijuin loppupäivän onnessani kun Minan viimeisen sertin metsästys oli vihdoin ohi! 

 

 

Holskut olivat päivän viimeisiä rotuja, joten jäin sen kanssa vielä ryhmä-kehäänkin. Esiarvostelukehässä Mina vielä jaksoi esiintyä hienosti, mutta odotteluaika suorassa auringonpaisteessa oli liikaa kun isoon kehään pääsy vain venyi ja venyi. RYP-kehässä Mina ei enää alkanut yhteistyöhön, vaan kiskoi ja laukkasi kehän ympäri juuri kun olisi pitänyt olla edustavimmillaan. Mutta eipä tuo läpijuoksu jaksanut masentaa, oli kiva voida laittaa koirat taas appivanhempien mukaan viilentelemään sisätiloihin ja jäin itse jatkamaan näyttelytalkoilua loppupäiväksi seuramme riveissä.

Sunnuntaina oli sitten ihan päinvastainen näyttelykokemus. Koko päivän satoi vettä, joten kehän laidalla odottelu oli vähintäänkin surkeaa, eikä kumpaakaan koiraa juuri kiinnostanut kehään meno. Sille päivää rodulle oli vaihtunut suomalainen naistuomari, joten odotuksia oli juuri ollut. Ja pessimisti ei pety: tuomarille nousi kynnyskysymykseksi Minan poistetut hampaat, eikä eläinlääkärin todistus tapaturman vuoksi poistetuista hampaista (ja lomakkeessa on myös raksittu kohta, että ennen poistoa purenta on ollut normaali) riittänyt hänelle, joten Mina sai taas "EVAn" eli Ei voida arvioida. Kaidan kehässä puolestaan tuli erilainen ylläri, sillä ihan puskista kehään tuli myös Minan Ruusa-sisko Etelä-Suomesta! Ja kuten messarissa, siskohan sitten vei ykkössijat, eli Kaidalle jäi lähinnä vara-nord serti. Toisaalta taas olin vaan tyytyväinen kun saatoin vihdoin antaa koiramme (tai siinä vaiheessa lähinnä uitetut rottamme) taas anopin hoiviin ja kotia kohti, kun jäin itse kuivattelemaan ja odottelemaan näyttelyn purku-urakkaa. Onneksi tuo eilinen valioituminen lämmitti edelleen mieltä, joten EVAkaan ei jaksanut harmittaa sen enempää. 

Ihan uskomaton viikko siis oli meillä kesä-heinäkuun vaihteessa! SM-toko osallistuminen, HK1 ja Fi MVA saavutukset viikon sisään Minalle oli ihan huikea saavutus! Olen huikean iloinen siitä, että saatiin nämä onnistumiset jo tässä keskellä kesää, joten loppuvuoden kokeisiin voi nyt sitten tähdätä vähän levollisimmin mielin. Toki juoksujahan tässä elokuulle odotellaan, joten katsotaan sotkeeko se syksyn koehommia miten. Mutta jo näillä tähän mennessä saaduilla tuloksilla leijutaan vielä pitkään, nyt ei voi kuin olal ylpeä omista koirista. Ja miten makeaa onkaan aina pystyä näyttämään, että kyllä pitkis holskuista todellakin on niin näyttöön kuin käyttöönkin!

Toko SM vol 2.

Ei pitäisi koskaan sanoa ei koskaan, sillä edellisten tokon suomenmestaruuskisojen jälkeen taisin jo vannoa, etten toiste lähtisi ajelemaan koirakokeeseen parin tunnin ajomatkaa kauemmas. Mutta niin vain sai seuratoveri puhuttua ympäri, kun Oulun Palveluskoirayhdistyksen tokojoukkue kaipasi vielä yhtä avo-koirakkoa. Vaikka Mina sai jo viime marraskuussa TK2-koularin, meillä on vuoden verran vielä oikeus kisata avoimessa luokassa sen jälkeen. Joten tuli sittten suostuttua nyt kuitenkin mukaan joukkueeseen ja lähdettyä yhdenyön-reissulle Laukaalle, Jyväskylän kupeeseen!

Kelien puolesta tämmöinen kesäkuun loppu voi olla mitä vaan. Ja näin oli tänäkin viikonloppuna. Kesän kovimmat helteet saatiin juuri samalle viikolle, mutta onneksi lauantai-aamuna tuuli ja oli pilvistä, joten lämpötila ei kohonnut ihan järkyttäviin lukemiin. Se ei harmillisesti toki helpottanut edellisenä yönä, kun yövyimme Minan kanssa matkan varrella camping-mökissä: muutaman neliön kokoinen pieni mökki ei meinannut viiletä millään, vaikka ovea piti sääskiverkon kera auki aamuyöhön asti. Emme ole ehtineet treenailla tokoa varsinkaan kokeenomaisesti riittävästi tälle kesälle, joten se plus alle 5 tunnin yöunet saivat kyllä ketuttamaan kunnolla kun ajeltiin viimeinen tunti majapaikasta koepaikalle. Hullun vaivalloista ajella yksinään tuommoinen matka, etenkin kun tietää ettei tuloksilla välttämättä juhlita! 

Mutta pääsimme kuitenkin kunnialla koepaikalle ja sitten alkoikin odotus. Avoluokan koiria oli joukkuekisaan ilmoittautunut kaikkiaan reilut 70 kpl, ja Minan suoritusvuoro oli ihan loppupäässä, joten tiedossa oli pitkä päivä hengailla ja odotella ja jännittää. Kaikeksi onneksi lauantaipäivällä puoliltapäivin Laukaaseen saatiin äkillinen ja intensiivinen, mutta onneksi suht lyhyt sadekuuro, joka raikasti ilman ja tiputti lämpötilaa siedettäväksi! Myös tuulisuus helpotti omaa oloa ja telttojen tuuletusta, mutta toisaalta se aiheutti Minan kanssa päänvaivaa, koira kun tuppaa fiksoitumaan lentäviin lehtiin yms yllättävään jahdattavaan etenkin aukeilla alueilla...

Meidän piti mennä paikanpäälle jo klo 8 jälkeen, koska eläinlääkärintarkastukset tehtiin silloin. Ennen kehien alkua käytiin tekemässä vielä tuomarille luoksepäästävyyden tarkistus. Sitten kestikin pitkälle iltapäivään, ennen kuin meidän vuoro oli mennä suorittamaan yksilöliikkeet. Siihen mennessä olin jo ehtinyt treenailla Minan kanssa lämmittelymielessä useaan otteeseen, ja sillä alkoi jo selvästi kyllästyttää. Se räksytti muille koirille, jahtaili lehtiä ja sätkyi tuulessa lepattavia telttoja. Mina ei ole koskaan ollut hyvä rauhoittumaan vieraissa paikoissa, etenkin kun ympärillä pyöri koko ajan muita koiria ja ihmisiä. Joukkueemme teltat olivat onneksi vähän syrjemmässä, mutta eipä tainnut Mina omassa häkissäänkään oikein malttaa lepäillä päivän aikana. Olin myös itse jo aivan kypsä odotteluun 8 tunnin jälkeen, etenkään kun en stressimahaisena pysty juurikaan syömään mitään tukevaa ennen omaa suoritusta koepäivänä, niin väsynälkäkiukku alkoi olla tosiasia.

Meillä oli hieman epäonnea suoritusvuorossa, sillä ennen meitä kehässä kävi koiransa kanssa hieman erikoisesti liikkuva ja epätavallisella äänellä koiraansa käskyttänyt miesoletettu. Jo valmiiksi jotenkin herkässä tilassa ollut Mina tuntui paineistuvan kummasti miehen ääntelystä ja jäykästä liikkumisesta, kun tämä siirtyi ekasta kehästä seuraavaan suorittamaan loput liikkeet. Mina teki ensin oikein mallikkaasti merkin kierron, mutta kun piti lähteä seuruuseen kohti toista kehää, jossa meitä edeltänyt koirakko suoritti mm. luoksetuloa ja jääviä, Minalla oli tosissaan keskittymisvaikeuksia. Jouduin antamaan sille lisäkäskyjä, kun se myös täysin tapansa vastaisesti kesken seuruun lähti kohti kirjureiden telttaa. Harhaileva seuruu vailla kontaktia oli todella noloa, ei lainkaan siis meidän tasoa. Kiltti tuomari antoi siitä kuitenkin 7 pistettä, vaikka olisin ymmärtänyt vaikka se olisi mennyt nollille.

Kaukokäskyt Minalta meni tosi kivasti. Sillä on taipumusta hieman siirtyä eteenpäin istu-maahan vaihdossa, mutta nyt se pysyi tosi liimattuna paikoilleen ja suoritti vaihdot puhtaasti. Tuomari kehui Minan sievää ja eleetöntä liikkeenvaihtoa. Kolmas liike oli ruutu. Sain suunnattua Minan suht hyvin sinne, ja se juoksi hienosti ruudun takarajalle, mutta ennen kuin ehdin huutaa seiso-käskyä se oli jo loikannut ruudun etureunaan, jolloin hieman paniikissa huusin sille sekä seiso- että maahan käskyt peräkkäin, Minan heitti maahan niin että sen etuosa oli ruutunauhan päällä. Nollille meni siis se liike. Kunpa olisin malttanut huutaa vain seis ja sitten pyytää se uudelleen ruutuun, niin liikkeestä olisi voinut saada edes joitain pisteitä. Noh, pitää yrittää jatkossa malttaa mielensä ja kielensä.

Ekan kehän liikkeet olivat siis siinä, ja kävin nopsaan välissä juottamassa ja palkkaamassa Minan treenirepun luona. Sitten piti vielä kerätä itsensä (luulin tuossa vaiheessa että me oltiin nollattu seuruu ja ruutu, joten meinasi olla pettymyksen kyynel silmässä kun luulin meidän jo mokanneen tulosmahdollisuudet). Toisen kehän luoksetulossa (9,5) ja liikkeestä istumaan jäämisessä (8.5) ei ollut ongelmia, samoin kapulan nouto esteen yli (8) sujui hyvin.

Tämän jälkeen oli edessä vielä tovi odottelua, että päästiin suorittamaan paikalla istuminen ryhmässä. Se jännitti yllättävästi, kun Minalla oli ollut seuruussa niin paljon keskittymisongelmia. Teimme paikkiksen neljän koiran ryhmässä, Mina onneksi oli reunimmaisena. Kyllä tuntui yksi minuutti pitkältä, kun piti seistä kehän toisella laidalla! Mina muutamaan otteeseen nuuskutteli sivuille päin ja vilkaisi vierustoveriaan, mutta pysyi kuitenkin muutoin paikallaan. Koko paikkis-ryhmä sai tuomarilta täydet kympit suorituksesta, ja 8,5 kokonaisvaikutukseksi.  Vihdoin meidän koerupeama oli ohi ja saatoin hengittää rauhassa ja Mina pääsi ahmimaan loput jäljellä olevat palkkaherkut repusta.

Loppupistemäärämme oli 244,16, joka riitti avoimen luokan kakkostulokseen. Kokonaislistalla sijoituksemme oli 45/74. Harmillisesti omana päähän päällimäisenä jäi se onneton seuruu sekä ruudun nollaus osin omana mokana. Minalle ulkokenttä etenkin noin isossa kokeessa, jossa kehänkin aikana ympärillä hyörii ja pyörii ihmisiä ja koiria, oli selvästi haastava, kun edelliset kokeet on enimmäkseen olleet halleissa sisällä. Mutta tulipa nyt käytyä, ainakin voitiin edustaa ainoana rotuisenamme samalla myös hollanninpaimenkoiria ja nyt  voi ainakin sanoa, että oltiin SM tokoissa rotumme paras, jos ei muuta! :D 

Kaida 10 v!

Hieman jälkijunassa mennään blogin kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Uskomatonta kyllä, meidän Kaida K.Kojootti vietti 12.2. jo kymppisynttäreitään! Käsittämätöntä miten aika juokseen, vastahan Kaida oli se meidän juniori. Kymppisynttäreitä vietettiin vaatimattomasti kakku-illallisen merkeissä. 

 On kyllä upeaa, että koko Kaidan sisarusparvi on vielä hengissä viettämättä kymmenettä syntymäpäiväänsä! Tässä Azuricoyotes kennelin "lohikäärme" pentueessa on 3 urosta ja 5 narttua ja niistä löytyy yksiä Suomen ahkerimpia harrastuspitkäkarvoja niin käyttö- kuin näyttöpuolelta :) Näistä senioreista voidaan kyllä olla monella tapaa ylpeitä! 

Kaidan omat saavutukset 10 vuoden varrelta ovat:

• näyttelypuolelta: C.I.B. POHJ MVA FI MVA FI VMVA SE MVA NO MVA V-14 JV-14 HeJW-14 HeW-15 V-17 HeW-17 PMV-17 HeW-18 SEV-19
• harrastuspuolelta: AD BH TK1 TK2 HK3 MH LT190+++ 

Kaidalla on viime vuoden sairastelujen ja leikkausoperaatioiden jäljiltä ollut kunnonkohotusprojektia päällä. Dieetin vahtiminen ja liikunnan lisääminen näyttävätkin tuoneen tulosta: nykyää mummokoira on hyvinkin aktiivinen ja viime kesään verrattuna jo selvästi timmimmässä kunnossa. Varsinkin nyt pahimpien pakkasten lauhduttua Kaidalla on selvästi kevättä rinnassa: se kirmailee lenkeillä kuin nuori  varsa, hyppii hankeen ja kiipeilee lumikasojen päälle kaivelemaan tunneleita. Selän spondyloosi ei näy arjessa mitenkään ja rasvapatitkaan eivät tunnu kasvaneen isommin. Kaida tykkää kulkea mukana myös potkukelkka-lenkeillä, jossa Mina hoitaa vetohommat ja Kaida jolkottelee löysällä remmillä kelkan rinnalla. Sterilisaation myötä ruokahalua on toki entistä enemmän, mutta vahdimme Kaidan linjoja ja se saakin noin puolet siitä nappulamäärästä (Racinellin Nordic: Sport & Agility napu) kuin Mina. Laihdutusnapujen sijaan liputan kyllä senioreillekin tämmöisiä rasva+proteiinipitoisia ruokia: pienelläkin ruokamäärällä Kaidalla riittää hyvin energiaa liikkumiseen ja kunnon ylläpitoon. Päivän toinen ateria tulee lihoina: esim. Mushin Vaisto Vihreä tai Sininen lihalevynä on seniorille passeli kerta-annos.

Vaikka Kaida on eläkkeellä harrastuksista, otan sen silti välillä mukaan treenihallille. Hyvin mummukka muistaa vielä tokon avo-liikkeet ja hallilla tehdään myös lihaskuntotreeniä tasapainotyynyillä yms. Tavoitteena on pitää Kaida virkeänä ja aktiivisena siis vielä näin kymppiveenäkin. Tänä vuonna todennäköisesti kierretään vielä joitakin koiranäyttelyitäkin, sillä ainakin joihinkin näyttelyihin 10 v seniori pääsee jopa ilmaiseksi! 

Toivotaan että meillä on tämän virkeän mummelin kanssa vielä monta yhteistä vuotta edessä! 💖

Taas yksi vuosi paketissa

 

Vuoden 2024 ensimmäinen päivä on hyvä istahtaa vähän muistelemaan, mitä kaikkea vuosi 2023 pitikään sisällään! Alkuun tuntuu, että eihän viime vuonna ehtinyt tai jaksanut muuta kuin käydä töissä, ja vähän treenailla koirien kanssa. Mutta viimeistään viime vuoden valokuvia katsoessa hoksaa, että tulihan sitä koettua kaikenlaista niin työ- kuin harrastusrintamallakin!

 

Minan vuosi alkoi pentuhuumassa, kun se kävi kasvattajansa luona Joensuussa pyöräyttämässä muitta mutkitta 6 potrean pennun poikueen. Pennun syntyivät helmikuun 13. päivä, eli niillä on lähes sama synttäripäivä kuin Kaidalla, joka täytti 9 vuotta 12.2.2023. Koko vuoden onkin ollut ihanaa seurailla netissä pentujen kehitystä ja muutamaan otteeseen ollaan päästy jälkikasvua tapaamaankin livenä. Reippaita junnuna, joskin ilmeisen aktiivisia ja ehtiväisiä kuulostavat nämä Minan minionit olevan, onneksi ne tuntuvat päässeen koteihin jossa tiedetään miten sellaisia miniferrareita ajetaan😄

 

Pentuprojektin jälkeen päästiin jatkamaan Minan kanssa niin toko- kuin pk-treenejäkin. Myös vetohommia ehdittiin kevään ja kesän aikana treenailemaan, vaikka siinä ei varsinaisesti tavoitteita meillä olekaan. Tokopuolella alkukausi avoimenluokan parissa meinasi olla vähän tuskaista, kun liikkeet eivät tuntuneet sujuvan, mutta loppuvuodesta saatiin sitten hyvällä ykköstulosputkella TK2-koulutustunnus ja viimeisimmässä kokeessa pistepotti oli jo jymy-yllätys! Harmillisesti meidän päälajissa eli pk-haussa, olikin sitten päinvastainen kokemus. Päästiin kokeeseen vasta kesän loppupuolella ja järkytyksekseni hyvin menneen maastokokeen nollasi Minan häipyminen paikkamakuusta parikoiran kapulalle ja siitä seurannut rähinähässäkkä. Onneksi siitä ei koitunut haittaa parillemme, mutta kyllähän tuo ylläri tulee kaivelemaan omatuntoa ja koevarmuutta varmasti vielä kauan. Loppuvuoden tottistreeneissä edettiin jo ongelman taklaamisessa hyvin, ja toiveissa on että tämän vuoden aikana päästäisiin yrittämään hakukokeessa (ja ehkä myös viestikokeessa, jos saisimme tälle kaudelle Ouluun aktiivisen treeniryhmän?), mutta jo valmiiksi koejännittäjänä seuraavaan koetottikseen meno tulee olemaan jotain todella kauheaa, siis lähinnä oman päänisisällä (toivonmukaan vain siellä). Kevätkausi jatketaan nyt ohjatussa tokoryhmässä tokon voittajaluokan liikkeiden parissa, ja ajatuksena on myös hiihdellä sen verran, että maaliskuussa voimme osallistua Oulussa järjestettäviin vetohiihtokisoihin, jotka ovat samalla myös holskujen (monen muun rodun ohessa) rotumestiskisat!

Näyttelyrintamalla Minan kanssa jatkettiin vuonna 2023 sen kolmannen sertin metsästystä sinnikkäästi. Ja tulemme jatkamaan edelleen myös vuonna 2024 :D Viime vuonna Mina kävi 5 kertaa näyttelyssä ja tulosskaala oli EVAn (=ei voida arvioida (koska oli hammaspuutoksia)) ) ja sileän ERIn (Erinomainen, muttei sertin arvoinen) välillä. Ainoat, mitä Minalta puuttuu näyttelyarvosteluista, on T eli tyydyttävä ja HYL eli hylätty, kaikkea muuta on saatu jo 😂. Ei kai se auta kuin jatkaa sormet ristissä lähinäyttelyiden kiertelyä ja toivoa, että se kolmaskin serti sieltä vielä joku päivä napsahtaa! Jos sen FI MVA arvon Minalle joskus lopulta saisi, niin sen voitaisiin jättää kehänkierrot sen kanssa ja pitäytyä ihan vain käyttöpuolen koetuksissa sen jälkeen. 

 

Meidän seniori sai vuoden alun viettää laatuaikaa ilman junioria saman katon alla, ja kyllähän muori arvostaa rauhallista kotielämää - ja puukeppejä! Kaida on harrastuksista (näyttelyitä lukuunottamatta) enimmäkseen eläkkeellä, ja se vaikuttaa aivan tyytyväiseltä aktiivisen kotikoiran rooliin. Kyllä sekin lähtee vielä innolla treenihallille höntsäilemään, mutta on selvästi jo lyhyen treenin jälkeen valmis takaisin autoon lempipallo tiukasti hampaissa. Näyttelyrintamalla Kaidan kanssa vuoden suurimpia saavutuksia olikin kesällä holskujen erikoisnäyttelystä saatu käy-ROP ja BIS3-käyttökoira tulokset, sekä vihdoin saatu kolmas veteraani-serti ja sitä myötä saatu VeteraaniMuotovalion titteli. Olisi ollut vielä hieno huipennus vuodelle saada Messukeskuksen näyttelystä vielä VeteraaniVoittaja tittelikin, mutta vähemmän odotetusti hävisimme Kaidan sisaruksille Sindille ja Ruusalle, jotka veivät tällä kertaa tittelit kotiin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten on taas Kaidan vuoro!

Kaidan vuoden 2022 sairaslomien (rasvapattien poisto, nisätulehdus ja sterkkaus) jälkeen vuoden 2023 pysyi mummokoira ilahduttavan terveenä. Toki kunnon ylläpitoon on pitänyt keskittyä, ettei painoa pääse kertymään ylimääräistä kun koira (ihan ohjaajansa tavoin!) viihtyy sohvalla ja tykkää ruuasta. Vuoden ainoa ikävämpi haveri oli, kun Mina ja Kaida ottivat loppuvuodesta yhteen aivan yllättäen. Ensimmäinen tappelu tuli puskista kun appivanhempani olivat tulleet lenkittämään koiria työpäiviemme aikana. Pieniä rähähdyksiä nartuilla on aina ollutkin, mutta aiemmin toinen on aina sitten väistänyt, mutta nyt jokin pieni murahdus räjähtikin tappeluksi josta kumpikaan koira ei perääntynyt. Kaida ei kuluneilla hampaillaan saanut aikaan kuin pintanaarmuja Minalle, mutta nuoremman hampaat ehtivät reittää Kaidan kaulanahkaa ja repiä oikeaa korvaa. Kaida piti käyttää tikattavana, ja kaikeksi onneksi eläinlääkäri sai kursittua korvan takaisin kokoon eikä siihen jäänyt kuin pieniä kauneusvirheitä. Tuon ekan kerran jälkeen pidimme koiria yksin ollessa erillään, mutta pihalla yhtäaikaa irti ollessa ne pääsivät vielä kahdesti tulistumaan niin, että kävivät toisiinsa kiinni. Niinä kertoina olimme kuitenkin itse kotona ja koirat saatiin nopeasti irti toisistaan, ja vältyimme eläinlääkäriä vaativilta rei'iltä. Tuon kolmannen kerran jälkeen nartut kuitenkin tuntuvat löytäneen taas laumahierarkian takaisin. Niillä ehkä tapahtui vallanvaihto, ja nykyään Kaida väistää Minaa herkemmin eikä enää rähähdä sille jos Mina vie lelun Kaidan nenän edestä. Ehkä mummo oppi, että nuorempi ei enää olekaan juniori joka alistuu kaikessa seniorille, ja että tappelussa omista hampaista ei enää ole vastusta joten parempi välttää konfliktit ja olla itse se joka väistää. Harmillisen kova koulu Kaida-mummolle, mutta onneksi meidän nartut mahtuvat edelleen samalle sohvalle, Mina nuoleskelee aamuisin Kaidan naaman aamupesuksi ja leluista ei synny sanomista. Rauha maassa siis, toivon mukaan tästä eteenpäin! Seniorimme kuitenkin täyttää jo 10 vuotta parin kuukauden päästä, joten vanhenevan koiran kanssa pitää kyllä nauttia jokaisesta hetkestä, mitä yhdessä vielä saamme 💖

 

 

Tässä siis pähkinänkuoressa meidän vuosi 2023. Paljon tunteita laidasta laitaan, ja kokemuksia lisää rutkasti niin hyvässä kuin pahassakin. Kovin kunnianhimoisia tavoitteita ei juuri startanneelle uudelle vuodelle ole. Toivotaan nyt lähinnä, että koirat pysyvät terveinä ja saamme nauttia ajasta niiden kanssa niin kotona hengaillen kuin harrastusrintamillakin positiivisissa merkeissä 🎇

Vuoristorata nimeltä koiraharrastus!

Välillä tuntuu, että bloggaaminen koiraharrastuksesta on aivan mahdotonta. Välillä tuntuu ettei mitään sanomisen arvoista tapahtu, välillä kaikki on vain vanhan toistoa ja välillä taas sanat eivät riitä kuvaamaan sitä vuoristorataa, mitä elämä koirien kanssa pahimmillaan ja parhaimmillaan voi olla. Viime aikoina fiilikset on olleet lähinnä viimeksi mainittua! Kesän näyttelyissä on menestystä tullut vain Kaidalle, mikä ei ole ollut kovinkaan yllättävää, mutta harrastuslajeissa sitten onkin saatu Minan kanssa ylläreitä senkin edestä. Pähkinän kuoressa: yhtenä viikonloppuna Mina karkaa pk-tottiksessa paikkiksesta suorittavan koiran kapulalle tasamaannoudossa, syntyy rähinä ja meidän koko koesuoritus hylätään tottelemattomuuden vuoksi. Viikkoa myöhemmin Mina tekee parhaan toko-suorituksensa avo-luokassa ja saa ykköstuloksella luokkavoiton ja  kunniapalkinnon tuomarin kehujen kera😳

Ja sitten vähän laajempi selostus. Tässä kesän mittaan olen treenaillut Minan kanssa tottiksia ja hakua tähtäimessä vihdoin päästä yrittämään HK1 koulutustunnusta tänä vuonna. Maastotreeniä ei olla saatu niin säännöllisesti kuin toivoisin treeniryhmän puuttuessa, mutta yllättävän hyvällä mallilla koira on alkanut henkilöhaussa siitä huolimatta olla. Näinpä uskaltauduin Minan kanssa kahden vuoden tauon jälkeen hakukokeeseen elokuun lopulla. Kaksi vuotta sittenhän meillä koe tyssäsi viimeisenä suoritettuun henkilöetsintään: Mina löysi vain yhden maalimiehen ja keskeytti haukkuilmaisun kahdesti, joten koesuoritus loppui siihen. Hyvin menneen tottiksen jälkeen se oli iso pettymys, ja ehkä siksi en vielä viime kesänä tuntenut oloa kyllin varmaksi että olisimme yrittäneet uudelleen. Mutta nyt tänä syksynä sitten yritettiin! Koe järjestettiin suht tutussa maastossa, jossa olemme Minan kanssa aiemmin päässeet tekemään treenejä. Olo oli jännittynyt, mutta toisaalta ei ollut mitään menetettävää, sillä paljon edellistä kertaa huonommin ei voisi mennä. 

 

Kokeessa haku alkoi hieman takellellen, sillä hakuradan oikealla puoliskolla radalla oli ensimmäisenä umpipiilo. Tuurilla lähetin Minan ensin sille puolelle ja Mina bongais piilon ja alkoi haukkua. En ehtinyt edetä kuin ehkä 15 metriä, kun Mina taas hiljeni. Pysähdyin hermostuksissani, sillä minulle on joltain kouluttajalta tai tuomarilta iskostunut mieleen, että haussa näytöllä ei saa edetä, jos koira on hiljaa. Piilolle oli enää 20 metriä ja näin sen selvästi ja Minakin näki minut ja ihmetteli seisahtumistani ja tuli luokseni. En oikein tiennyt olisinko voinut jotenkin korjata tilannetta, ja tuomari näytti olevan ihan yhtä ihmeissään toiminnastani, joten otin Minan hallintaan ja palasimme keskilinjalle, mielessäni olin jo hyvästelemässä mahdollisuuden hakutulokseen. Hieman riskillä siirryin hieman eteenpäin keskilinjalla ja lähetin uudelleen kohti umpparia. Nyt Mina meni sinne suoraan, ja aloitti haukun, jolloin juoksin piilolle asti niin nopsaan kuin pääsin. Hallintaanotossa oli pientä vaikeutta, kun Mina olisi halunnut maalimieheltä saada edes jotain palkkaa..ei tarvinne sanoa, että palkattomia treenejä emme tänä kesänä ole juurikaan ehtineet tekemään! Saatiin kuitenkin hyväksytty umpipiilon ilmaisu, joten olin jo paljon luottavaisemmalla mielellä palaamassa keskilinjalle. Nopean juoton jälkeen lähetin Minan vasemmalle puolelle. Vasen etukulma oli oletettavasti tyhjä, ja pienen lenkin jälkeen Mina bongasikin maastossa radan keskivaiheilta makaavan maalimiehen ja alkoi haukkua pontevasti. Ryntäsin taas vauhdilla paikalle, ja sain nyt Minan hieman helpommin hallintaan, mitä nyt en tajunnut kiertää koiran kanssa samalle puolelle maalimiestä joten koirahan noudatti kutsuani loikkimalla maalimiehen yli vierelleni. Olin jo huomattavan helpottunut kun palasimme keskilinjalle ja laskelmoidusti lähetin koiran taas oikealle radan loppupäätä kohti. Mina taisi käydä tsekkailemassa radan etukulman uudestaan, mutta pinkaisi sitten radan perälle ja pian alkoi taas kuulua hyvän kuuloinen ilmaisu haukku. Taas pinkaisu koiran luo ja koira haltuun, jälleen hieman jouduin toistelemaan kutsua ennen kuin Mina uskoi, että tältäkään molarilta palkkioita heru. Nyt vihdoin pääsin kuitenkin palkkaamaan Minaa itse, kun tuomari kiitti ja antoi luvan palkata koiran suorituksen päättymisen merkiksi. 

Jestas että olinkin onnellinen! Vaikka umpipiilolla sekoilu hävetti, etenkin kun keskilinjalla tilannetta käytiin tuomarin ja hakuradan talkoilijoiden kanssa läpi. Tuomari selvensi, että saan kyllä edetä näytöllä niin kauan, kunnes tuomari sanoisi, että pitää pysähtyä, jos koiran ilmaisu keskeytyy liian pitkäksi aikaa. Olin siis ihan itse sössinyt ekan näytön "virheilmaisuksi" koiralle, josta vähennettiin suorituksen yleisvaikutelmapisteitä. Mutta en välittänyt liiaksi, oli niin upeaa että saimme henkilöhausta hyväksytyt pisteet, jesjesjes! Sen jälkeen päästiinkin sitten jännittämään esineruutua. Sitäkään emme ole koko kesänä treenailleet kuin max 5 kertaa, ja omaa suoritusta odotellessa preppailin Minaa helpoilla esine-etsintätreeneillä: Mina etsi kyllä hyvin, mutta saattoi sitten lähteä juoksentelemaan esine suussaan etsimään seuraavaa esinettä jne omituisuuksia. Onneksi kokeen esineruudun maasto oli suht helppoa, tasaista eikä erityisen vaikeaa kasvillisuuttakaan ollut alueella. Kaksi vuotta sitten esineruudussakin Minalla oli haasteita ja se rallatteli vauhdilla alueella ja vähän sen ulkopuolellakin ja kesti tuskastuttavan kauan ennen kuin se löysi ekan esineen. Nyt kokeessa olikin helpotus, kun Mina taisi jo ekan minuutin aikana löytyy ekan esineen ja toi sen oikein nätisti minulle kouraan. Innolla se lähti hakemaan seuraavaa esinettä, eikä tainnut yhteensä 2-3 minuuttia, kun minulla oli kaksi esinettä käsissä. Toisen esineen, pienen crocs-sandaalin, Mina tosin tipautti jalkoihini käteen luovuttamisen sijaan, joten siitä meni piste. Mutta muutoin oli kyllä syytä juhlaan, saimme maastot läpi ihan hyvin pistein, hurraa! Minalla ei ole tottiksessa ollut kummemmin ongelmia (satunnaisesti sillä on ollut esteen kiertoa paluumatkalla hyppynoudossa, ja eteenlähetyksessä on tarvinnut pari käskyä maahanmenoon), joten olin melko onnessani kun lähdimme ajelemaan kohti Muhosta, jossa tottikset pidettäisiin. Kävin matkalla myös uittamassa Minaa, sillä päivä oli elokuun loppuun nähden ihmeen lämmin. 

Tottista tuli suorittamaan vain 4 koiraa, ja me olimme toisessa parissa. Se oli minusta hyvä, sillä ehdin Minan kanssa kuunnella kentän lähellä ensimmäisen parin tottisten aikana ammutut laukaukset. Vähemmän yllättäen paukkujakaan emme ole kesällä saaneet kuin kertaalleen otettua tottistreeneihin mukaan. Mina ei tuntunut nyt välittävän paukuista ja muutenkin se oli virkeän oloinen lämpimistä maastohommista huolimatta. Olimme päässeet aiemmin samalla viikolla treenaamaan kertaalleen tuolla koekentällä, joten senkin puolesta olin suht luottavaisella mielellä. Parimme oli nuori tervu belgi, jonka ohjaajan kanssa ennen omaa suoritustamme valmistelimme koiria yhdessä, jotta tuomarille ilmoittautumiset menisivät hyvin. Ja eikä niissä sitten ollut mitään ongelmaa. Minan vuoro oli mennä ensin paikkamakuuseen. Mieluummin olisin toki suorittanut ensin tottisliikkeet, niin olisin päässyt takaisin hiipineestä koejännityksestä. Koirien paikallamakuupaikat olivat kuitenkin reilulla etäisyydellä kentän sivussa, joten en uskonut sen olevan ongelma. Selin koiraan seisominen koko sen ajan, kun parimme suoritti omaa tottelevaisuuskaaviotaan, oli silti kuumottavaa seisoa auringon porottaessa. Pari kertaa vilkaisin olkani yli ja Mina näytti makaavan aloillaan rauhassa, myös parimme luoksetulo liikkeen aikana, joka olisi voinut toki laukaista Minassa istumaan nousun tms. 

Ehdin jo vähän huokaista helpotuksessa, kun parimme pääsi noutoliikkeisiin: ei siis kestäisi enää kauaan, kun pääsisin hakemaan Minan ja saisimme tehdä oman tottiksemme. Kuulin kuitenkin jälkikäteen, että Mina oli todellisuudessa ollut jo tovin levoton paikkiksessa: se oli välillä jo noussut istumaan ja oli siirtynyt ryömien paikaltaan hieman minua kohti ja nuuhkinut paljon ympärilleen. En voikaan vieläkään kuvailla sitä järkytyksen määrää, kun toisen koirakon ohjaaja heitti koiralleen kapulan (joka lensi todella kauas ja arvasin että noudosta tulee pitkä ja vauhdikas) ja näen silmäkulmastani liikettä ja tajuan että Minakin on noutokäskyllä ampaissut paikaltaan kohti kapulaa. Koirat päättyivät yhtäaikaa kapulan luo ja kaksi narttua hämmentyvät varmaan itsekin tilanteesta niin paljon, että kumpikaan ei kuule enää ohjaajiensa huutoja vaan alkavat rähistä keskenään ja juoksennella yhtenä mylläkkänä pitkin tottiskenttää. Koko koetta seurannut talkooporukka yrittää olla apuna koirien pyytämisessä, mutta kumpikaan ei anna kiinni eikä myöskään halua luopua rähinästä. Lopulta Mina haluaa lähteä hipsimään mieluummin autoa kohden, ja saamme sen kiinni. Se paniikin ja epätoivon määrä tuolloin oli ihan murskaava: miksi koirani noin teki, eihän toiseen koiraan vaan sattunut, saadaanko me elinikäinen koekielto nyt, mitä olen tehnyt koulutuksessa väärin jne jne! Täristen tsekkaan nopeasti Minan, joka on vähän kuolainen, mutta reikiä ei ole, minkä tuomarikin käy kysymässä. Myös toinen koira on ehjä, ei puremia. Tuomari käy jututtamassa pariamme ja he vaikuttavat siltä että voivat jatkaa. Nopeasti heille sovitaan nollakoira pariksi heidän paikkamakuunsa ajaksi. Minä ja Mina määrätään odottamaan kentän ulkopuolella. 

Se häpeän ja epäuskon määrä tuolloin. Olisin halunnut vajota maan alle. Tai heittää koiran autoon ja ajaa äkkiä kotiin. Onneksemme parin koira suoritti oman tottiksensa loppuun (eli noudot, eteenlähetyksen ja paikkiksen) täysin ongelmitta, vaikka ohjaaja kertoikin jälkikäteen että hällä meni täysin pasmat sekaisin. Mutta koirakko teki kuitenkin upean 95 pisteen tottiksen tuosta Minan aiheuttamasta välikohtauksesta huolimatta! Olin siitä onnellinen, että emme pilanneet heidän suoritustaan koiran ensimmäisessä pk-kokeessa. Oloni oli aivan kauhea, mutta kyynelehtimisestä huolimatta sain pidettyä jotenkin itseni kasassa siihen asti, että koe päätettiin ja saimme kilpailukirjat takaisin. Yleisöä ja kisaajia haastateltuaan tuomari päätti, että koska koirissa ei ole reikiä, Minan katsottiin tähdänneen vain kapulalle, eikä toiseen koiraan. Molemmat koirat kuumuivat siitä, mutta onneksi mylläkkä oli enemmän vain ääntä ja uhoamista, kuin hampaiden käyttöä. Meidän koesuoritus siis vain hylättiin, mikä oli tavallaan helpotus, koska ehdin jo pelätä kilpailukieltoakin. Kisakirjani saatuani minun oli kuitenkin pakko kiiruhtaa autolle ja pakata kamat. Olisin halunnut kiittää tuomaria ja kaikkia paikalla olijoita tsempeistä ja sympatiasta, jota tilanteessa sain. Mutta en vain pystynyt avaamaan suuta, koska tiesin että alkaisin samantien itkeä. Sillä hetkellä en näet lainkaan tuntenut ansainneeni myötätuntoa. Kun vihdoin sain auton keulan kohti kotimatkaa, kyynelvirrat aukesivat ja vollotin ajaessani lähes koko puoli tuntia kestäneen ajon (ei huolta, olin kuitenkin ajokunnossa, ja noudatin tavallistakin tarkemmin liikennesääntöjä yms vaikka kyyneleet valuivatkin!). Päässä pyöri vain kysymys "miksi?!". Miksi Mina teki noin, miksi en osaa kouluttaa koiraani, miksi edes yritän kokeissa kun aina tulee tälläisiä ikäviä yllätyksiä yms. Se, että Mina olisi voinut pilata jonkun toisen huolellisesti valmistaudutun kokeen, oli ajatuksena ihan liikaa. Kaksi vuotta olin kerännyt rohkeutta lähteä taas kokeeseen, ja sitten aivan puskista koira keksii toteuttaa pahimman painajaiseni. Silloin heti kokeen jälkeen tuntui, että tämmöisestä luottamuksen rikkoutumisesta ei vaan voi toipua, joten ehkä olisi parempi vaan haudata Minan kohdalta haaveet pk-urasta.

Oli ehkä hyvä että olin sen viikonlopun yksin kotona. Lauantai meni ihan shokissa, ja sain omassa rauhassani itkeskellä suruni pois. Halusin kuitenkin kertoa tapahtuneesta somessa mahd pian, jakaa edes jonkun kanssa vähän sitä järkytystä itkun lomassa. Taas vain saamani tsemppiviestit tuntuivat niin väärältä: en ole ansainnut niitä, vaan minun oli syytäkin hävetä tapahtunutta. Seuraavana päivänä mieli oli jo hieman rauhoittunut ja saatoin alkaa pohtia tapahtunutta analyyttisemmin. Mikä oli voinut olla syynä Minan käytökseen ja olisiko se korjattavissa? Miten tätä voitaisiin treenata pois? Sitähän ei voi vielä tietää, saako Minan paikkista pomminvarmaksi, mutta ainakin sain rohkaisevia vinkkejä ja kannustusta tuleviin treeneihin. Myös koetottiksemme pari, tervu belgin ohjaaja oli minuun yhteydessä messengerillä ja kävimme vielä yhdessä vähän tilannetta läpi. Hän jopa tarjoutui maksamaan eläinlääkärikuluja, jos Minasta löytyisi jälkikäteen haavoja, ja pahoitteli omasta puolestaan koirien kähinöintiä. Taas minua hävetti, kun Minan aloittamaa konfliktia joutui "uhrikin" pahoittelemaan, mutta myöhemmin olin toisaalta iloinen siitä, että hän oli yhteydessä ja sain tietää että hän ei kantanut kaunaa ja että hänen koiransa oli tilanteen jälkeen aivan fine. Vaikka itse olin polkemassa itseäni suohon tapahtuneen johdosta, olihan se lohduttavaa, etteivät muut olleet samalla mielellä. Muutama päivä siinä epätoivon alhossa tuli kieriskeltyä, mutta vähitellen aloin yhä enemmän vain miettiä tulevia treenejä ja pähkäillä, mites tästä nyt lähtisi sitten paikkista opettamaan Minalle uusiksi. Työtä on luvassa, sillä toki heti tämän kuun lopulla on Oulussa holskujen (+hoffien) pk haun ja -jäljen rotumestaruudet. Aloin niitä aiemmin kesällä puuhaamaan Ouluun, jotta pääsisin ottamaan niihin osaa Minan kanssa. Nyt onkin sitten edessä mielenkiintoiset pari viikkoa, saapa nähdä ehdinkö tässä ajassa palauttaa luottamusta siihen, että Mina pysyisi paikkiksessa, vaiko ei! 

 Vain viikko tuon pk-hakukokeen jälkeen meillä olikin tokokoe. Ehkä tavallaan hyvä, että oli pakko tarttua härkää sarvista ja alkaa viimeistellä avoluokan tokoliikkeiden treenimme. Ruutua ja jääviä tuli käytyä treenaamassa yksin ja porukassa pitkin viikkoa. Tokossa on sentään se helpottava asia, että siinä suoritukset tehdään yksi koira kerrallaan ja ryhmäpaikkiksessa kaikki ovat liikkumatta. Ei siis pitäisi olla mitään syytä Minalla karata rivistöstä. Vaikka minulla on aina kauhea koejännitys, nyt tuon pk-tottiksen jälkeen olin jo niin kauhuissani toko-kokeen suoritusvuoroamme odottaessa, että olisin voinut pyörtyä. Mahani oli tavallistakin enemmän sekaisin ja jo edellisenä iltana olo oli oksettava. Onneksi tokokokeessakaan ei ollut kuin 4 avo-luokan koiraa (joista me toki viimeisenä, eih!) joten odotus ei ollut ihan tuntikausia kestävä. Paikkiksessa Mina oli lisäks reunimmaisena. Pieni jännitysmomentti iski, kun koirat jätettiin istumaan riviin ja kävelimme seisomaan ja näin että siinä vaiheessa rivin keskeltä oli yksi koirista hiippailemassa ohjaajansa perään. Kaikeksi onneksi Mina vain pienesti vilkaisi tuota hiipparoijaa, mutta keskittyi lähinnä katsomaan minuun. Tokossa kaikeksi onneksi seistään kasvot koiraan päin, joten ei tarvinnut nyt jännittää mitä selän takana tapahtuu. Mina sai paikkiksesta täyden kympin, hyvä aloitus kokeelle siis. Lopulta, kun meidän suoritusvuoro koitti yksilöliikkeissä, olin ihan puupökkelö kun kävelin kehään. Hyvä että muistin hengittää ja ekana liikkeenä oli toki seuraaminen, jossa liikkeenohjaajan sanomien suuntien tajuaminen tuntui vievän koko aivokapasiteetin. En muista suorituksesta hirveästi, mutta kokeen lopuksi toko-tuomarimme kehui Minan seuraamista erityisesti: hän oli siitä jopa kateellinen, siinä ei kuulemma ollut mitään korjattavaa, täyden kympin suoritus sekin! Muista liikkeistä selvisimme myös isommitta ongelmitta. Liikkeestä jäävänä asentona oli tässä kokeessa maahan meno: huh, se on ehkä Minalla varmin. Siinä kuitenkin liikkeelle lähtiessä olin taas aivan kankea ja liikuin jotenkin robottimaisesti, enkä yhtäkkiä muistanut, pitääkö odottaa että liikkuri kertoo milloin annan käskyn ja annanko sen itse. Kävelystäni tuli siis vähintäänkin oudon nykivää ja niin oli Minan maahanmenokin. Mutta se kuitenkin meni maihin, jes! Kaikkein epävarmin liike meillä oli ruutu: siinä on treenatessa tullut jos jonkinmoista suoritusta Minalta nähtyä. Nyt kokeessa se kuitenkin fokusoi aivan oikein ruutua kohti ja juoksi sen takareunalle, kuten on treenattukin. Kuten pelkäsin, se ei kuitenkaan pysähtynyt seisomaan ekalla käskyllä ja toisellakin käskyllä se vielä näytti aikovan ottaa askelia, joten komensin sen maahan, ja siinäkin taisin ehtiä antaa kaksi käskyä. Mutta Mina meni maahan ruutuun, joten tällä kertaa se ei mennyt meiltä nollille, hurraa! Myöskin edellisessä kokeessa rotumestaruus-tokoissa epäonnistunut hyppynouto meni nyt ongelmitta, vaikka kapula tipahtikin heitostani turhan lähelle estettä. Ja lopuksi merkin kierto, Minan lempiliike ehkä kaikista, meni myös kuten kuului. Olipa ihana saada antaa viimeinen vierelle-siirtymis-käsky ja koe oli osaltamme ohi. Tuomari kävi vielä pisteet läpi ja olin liikuttua siitä miten paljon hän kehui Minan suoritusta. Edellisen viikon epätoivon kyynelistä hypättiin nyt onnenkyyneleihin, kun tokokoe meni paremmin kuin olin uskaltanut toivoa, mikään liike ei mennyt nollille! Olin vielä pudota jakkaralta, kun pian pääsimme päättämään avoimen luokan kokeen ja jaettiin palkinnot: Mina tienasi pisteitä ykköstuloksen verran ja vieläpä oli luokkansa paras ja tuomari myönsi sille kunniapalkinnonkin. Ensimmäinen kp minun tokourallani ikinä  <3

Viime viikkoina on siis saatu seilailla koiraharrastajan tunneskaalalla ääripäästä toiseen. Välillä kyllä miettii, että onko tämä koiraharrastus ihan tervepäistä hommaa, että mille kaikelle tässä itsensä oikein vapaaehtoisesti altistaakaan. Jopa kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä kai se koirien kanssa on, aina voi tulla ylläreitä. Joskus yllättyy iloisesti ja joskus taas pettyy karvaasti. Mutta,  kuten eräs viisas koiranohjaaja minulle sanoi, "näistä voidaan oppia ja koittaa kouluttaa vieläkin paremmalle tasolle koirat". Kiitos vielä kaikille rohkaisevista sanoista ja tsempistä. Ne tuli tarpeeseen <3

Loppuun vielä kuvituskuviksi pari otosta Minan toko-suorituksesta heinäkuun rotumestis-kokeestamme (josta saimme raavittua kasaan vain kolmostuloksen avoimessa luokassa):

Katse kesäkauteen

Viikon päästä on jo juhannus, joten on jo korkea aika kerätä kevään ja alkukesän kuulumisia pakettiin. Loppukevät toki meni vielä hieman hiljaiselona, kun lähinnä kotoiltiin koirien kanssa ja kasvateltiin Minalle taas lihaskuntoa takaisin pentuprojektin jäljiltä. 

Toukokuussa ehdimme käydä myös yhden näyttelyn: sain kerrankin lomaa niin, että pääsimme lähtemään pääkaupunkiseudulle asti Palveluskoiratapahtumaan, joka pidetään aina helatorstaisin. Odotukset eivät toki olleet korkealla Minan suhteen, koska se oli aikalailla kaljuimmillaan siinä kuukausi pentujen luovutuksen jälkeen. Kaidan kanssa toiveissa oli kuitenkin päästä käyttö-luokasta jatkoon ja saada ensimmäistä kertaa ikinä Palveluskoiratapahtuman BIS-käyttökoirakehään myös pitkäkarvainen hollantilainen näytille. Nämä haaveet kuitenkin ampui virolainen tuomari Mardi Käret nopsasti alas: Minan turkin suhteen tuomari vaikutti ymmärtäväiseltä pentujen jäljiltä ja EH oli ihan hyvä tulos siihen nähden. Kaidastakaan tuomari ei kuitenkaan juurikaan löytänyt hyvää sanottavaa, vaan hän tuntui etsivän jotain aivan eri tyyppistä holskua. Kaidakin sai siis Erittäin Hyvän, joten saimme lähteä kotimatkalle tyhjin käsin. 

Onneksi sentään Palveluskoiratapahtuman paluumatkalta saimme edes jotain kotiinvietävää: olin sopinut Jyväskylään treffit tehtyäni kaupat facebook-kirppiksen kautta isommasta Kickbike potkupyörästä. Otimme siis potkuttimen kyytiin väliltä, niin päästään tänä kesänä treenaamaan vakavissaan myös sulanmaan vetohommia. Toukokuussa pääsimmekin heti koeajamaan menopeliä OPKY:n epävirallisissa sulanmaankisoissa viime syksyltä tutulla 2 kilometrin radalla. Mina oli heti vetovalmiina ja se pinkoikin uusi potkutin perässään hyvän ajan, reilut 15 sek nopeamman (5.43,4) kuin viime syksyn paras aikamme oli! 

 

Vaikka työt ovat haitanneet harrastamista, ehdittiin kuitenkin Minan kanssa osallistua OPKY:n hakukurssille, jossa vetäjänä oli Anni Malkamäki. Oli ihanan virkistävää päästä säännöllisiin hakutreenihin, jossa joku muu osaa kertoa, millainen treeni voisi olla Minalle hyvä. Vahvistettiin nyt kurssilla Minan ilmaisun kestoa, suoraa etenemistä, hallintaa sekä vähän piilojakin saatiin treenailtua. Paljon meillä on vielä tekemistä, muta ehkä kesän lopulla voitaisiin olla siinä pisteessä, että voitaisiin taas käydä kokeilemassa hakukokeessa koularin tienaamista. 

Myös tokohommia ollaan yritetty nyt ahkerasti kertailla. Enimmäkseen on tehty "olohuonetreeniä", mutta kesäkuussa päästään taas kimppatreeneihin ulkokentille. Heinäkuun ekana viikonloppuna on tulossa Hollanninpaimenkoirien Erikoisnäyttely Kajaanissa, ja samassa yhteydessä on tokon ja rallytokon rotumestaruuskokeet. Ilmoitin Minan tokon avoluokkaan jo keväällä. Sitä silmällä pitäen olin myös ilmoittanut meidät Oulussa toko&fysiikkaleirille, joka pidettiin viime lauantaina Sportdogs Areenalla. Leirillä pääsimme kolmen eri kouluttajan oppiin: Riikka Kivimäen, Maarit Karhu-Teiskon ja Jenni Ripatin. Tokon avoimen luokan liikkeistä haasteita meillä on ollut muunmuassa kaukokäskyissä, joihin ollaan nyt keväällä keskitytty tekemään uudet käskyt ja liikesuoritukset (niin että etutassut eivät liiku siirryttäessä istumasta maahan jne). Nyt tokoleirillä sain sitten uudet eväät: kuulemma avoluokan kaukoissa etujalat liikkumatta on haasteellisin variaatio suorittaa siirtymät asennosta toiseen, joten voisin hyvin unohtaa sen ja mennä hyvin vanhoilla käskyillä :D On kyllä huvittavaa, miten joka koulutuksessa tuntuu tulevan aina ihan eri ohjeet liikkeiden opetukseen ja monesti uudet ohjeet myös nollaa siihen asti treenatut jutut. Mutta koulutusmetodeja lienee yhtä monta erilaista kuin on kouluttajaakin. Pakostakin vain tulee kyllä mietittyä, että maksaako sitä turhasta kun osallistuu tälläisiin yhden päivän koulutuksiin, jossa saa ihan uudenlaiset treeniohjeet ja niiden kanssa sitten lähtee kotia pohtimaan, että hylkääkö siihen asti käytetyt opit ja alkaa opetella nyt saatujen ohjeiden kanssa, vai jatkaako vanhoilla ohjeilla (jolloin kallis koulutus menee sitten hukkaan). No, katsotaan nyt, tavoitteena on vaan tämän kesän (tai vuoden, koska tokokokeita näyttää olevan varsin harvassa) toko-tavoite olisi saada se kolme ykköstulosta avo-luokasta. Toivottavasti se ei osoittaudu aivan hirveäksi suoksi, jotta ensi talvena olisi sitten jotain motivaatiota alkaa pähkäillä voittajaluokan liikkeiden parissa!

Toko-Mina kävi treenileireilemässä

Puppy mission accomplished!

Näin jälkikäteen ajateltuna kului vain silmänräpäys siitä, kun Mina ennen joulua kävi Joensuussa treffeillä Ruuti-uroksen luona ja nyt pääsiäisenä 6 tomeraa holskunpoikasta jo lähti omiin koteihinsa ja me saatiin Mina takaisin kotiin! Juurihan pullat saatiin uuniin ja nyt ne ovat jo itsenäistymässä, mitä ihmettä?! Ehdimme tavata nuo Minan pienet joulupiparit sopivasti pitkänä perjantaina, ennen kuin ensimmäiset minionit siirtyivät onnellisten uusien omistajiensa huomaan. Veimme myös pentureppuihin mukaan teemanmukaiset jouluiset terveiset uusiin koteihin. Kaikki ottamani Joensuun reissun pentukuvat ja muitakin kuvia Minan pentuprojektin tiimoilta löytyy nyt albumista!

Vieläkin ihmetyttää, miten meidän pieni Mina saikin kasvateltua niin hienon lauman pieniä raitapaitoja, ja miten hyvin se otti mamman roolinsa ja vieroitukseen asti jaksoi leikittää pentuja ja tietenkin putsailla niiden naamat ruokailujen jälkeen. Pennut olivat itsevarmoja ja ihastuttavan sosiaalisia. Ja ihme ja kumma kyllä selvisimme pentukuume-koetuksesta: emme ottaneet itselle tästä pentueesta Minalle junioria kasvamaan rinnalle. Pentuja oli kyllä ihana pallutella ja sylitellä kasvattajan luona, mutta silti oli tavallaan huojentavaa ottaa kyytiin vain Mina (jonka kanssa sormet jo syyhyävät päästä jatkamaan tokotreenailua ja miettimään kesän hakutreenejä!) eikä niin paljon aikaa ja vaivaa vaativaa pentua sen lisäksi. Yksi aktiivisessa treenivaiheessa oleva holsku riittää siis edelleen tähän taloon kerrallaan. Siitä huolimatta tulee olemaan ihana päästä etänä seurailemaan pentujen kehitystä: yksi pennuista kaiken lisäksi muutti Oulun seudulle, joten toivon mukaan pääsemme myös tapaamaan Minan jälkikasvua jatkossakin 💖

Siinä missä Mina solahti mammakoiran rooliin täysin ongelmitta, ihan yhtä sujuvasti se palasi kotiin ja pennuttomaan arkeen. Kotona löytyivät heti kaikki tutut paikat ja elkeet ja lähinnä vain solakoituneesta olemuksesta ja kasvaneista nisistä huomaa, että se juuri kävi synnyttämässä kasvattamassa puolentusinaa pikkuholskua maailmaan. Toki näin ensimmäisinä päivinä pentureissulta paluun jälkeen sille on maistunut uni, mutta muutoin se on kuin ei olisi koskaan pois kotoa ollutkaan. Toivekkaana se on käynyt nuuhkimassa jo vaatekaapillakin, olenko kenties jo pukemassa treenihousuja jalkaan! Mammaloman jälkeen Mina vaikuttaa itsekin jo olevan hyvinkin valmis palaamaan arkeen ja treenihommiin.

Kevään mittaan olenkin ehtinyt hyvin kerätä treeni-intoa itsekin. Nyt alkuun toki riittää, että lähdemme kohottamaan Minan fyysistä kuntoa kesää kohti. Harmillisesti hiihtokelit alkavat olla tältä talvea ohi, mutta toisaalta sulanmaan vetohommat ovat juuri sopivasti piakkoin mahdollisia. Palveluskoirien kansallisten lajien puolella haun osalta toiveissa on kesän aikana saada Mina koekuntoon (eli haukkuilmaisu koevarmaksi) jotta vihdoin tälle vuotta saataisiin se HK1. Tokopuolta ennakoin jo hieman ja tilasin Minalle kotiintulolahjaksi Riemukaupasta vähän lisää varustusta tokon voittaja-luokkaa silmällä pitäen.  Kesän mittaan toivon mukaan saadaan tokopuolella avoimen luokan liikkeet hiottua niin, että TK2 saataisiin tehtyä, joten ensi talvena voitaisiin jo keskittyä voittajaluokan kimurantteihin liikkeisiin. Eihän sitä tiedä jos vaikka jonain vuonna päästäisiin tavoittelemaan jopa valioitumista tokossa!