Vuoteen 2025 kuului muun muassa paljon odottelua (ensin Minan juoksuja koko kevät, sitten pentuja kesä ja syksyllä vielä vähän luovutusiän odottelua), mutta nyt vuosi on vihdoin ohi ja on hyvä hetki kerrata vähän menneitä. Siinä voikin tällä kertaa päästä helpolla, kun Minan pentuprojektin nro 2 vuoksi muut koira-aktiviteetit jäivät tänä vuonna vähemmälle.
Alkuvuodesta lähtien alettiin tosiaan odotella Minan juoksuja, mutta koska se panttasi niiden aloitusta vappuun asti, ehdimme kevätkaudella harrastaakin vähän. Helmikuussa osallistuimme toisiin virallisiin hiihtokisoihimme ja vaikka olosuhteet olivat tahmaiset, sai Mina hollanninpaimenkoirien rotumestaruuden koska olimme ainoa tittelistä kisannut holskuvaljakko. Alkuvuosi oli ollut lumitilanteelta huono, joten meidän hiihtokunto ei ollut paras mahdollinen, joten 5 km vetourakan loppuun vienti vaati lähinnä sinnikkyyttä.
Muutamat tokokokeetkin saatiin mahtumaan keväälle kalenteriin ennen pentuhommeleita. Saatiin jopa pari kakkostulosta voittajaluokasta, mutta meillä on selvästi pari kompastuskiveä liikkeissä, jotka pitäisi ratkaista ennen kuin ykköstuloksista voi haaveilla. Näkyy ehkä turhan hyvin, että treenaamme lähinnä itsekseen, joten edistystä ei oikein tapahdu, kun junnaan samassa treenimoodissa. Juuri startanneella vuodella pääsemme kuitenkin aloittamaan Oulun Koirakerhon voi-tasoisessa tokoryhmässä, joten saadaan ehkä ohjauksen myötä viimeisetkin "ongelmaliikkeet" korjattua, ainakin toivon kovasti niin!
Sulanmaan kausi meillä menikin sitten aika pitkälti ensin Minan mahan kasvattelussa, ja sitten mamakoira lähtikin kasvattajan luo pentulomille. Siellä olikin kunnon urakka edessä, kun Mina pyöräytti täyden kympin pesueen, ja hoiti sen alusta loppuun omatoimisesti ja säntillisesti. Pentujen kehitystä oli ihana seurata silloin ja on ollut ihana kuulla tuoreita kuulumisia pennunomistajien whatsapp-vertaistukiryhmässä Leon myötä. Niin hienoja penneleitä näistä Minan vappumunkeista näyttää kehittyvän, että voi olla mamakoirasta ylpeä!
Meillä kotona oli varsin rauhallinen kesä siis, Kaidan kanssa ei lähdetty edes mitään näyttelyjuttuja kokeilemaan, kun eipä sillä juurikaan ole enempää voitettavaa. Toisaalta kesä oli myös osin niin kuuma, että aktiviteetiksi riitti lähinnä koiran viileäksi saanti!
Syksyllä alkoi sitten uusi arki, kun Minan lisäksi Joensuusta kotiutui pikku-ukko, joka sai pitää kasvattajalta saamansa nimen Leo. Siitä alkoikin opettelu kolmen kojootin taloutena. Vaikka ajankohta kesälomakauden jälkeen ei ollutkaan paras mahdollinen uudelle koiralle, niin eihän sitä voinut jättää käyttämättä tilaisuutta saada omasta koirasta pentu kasvamaan seuraavaksi harrastuskoiraksi. Vaikka ensimmäinen kuukausi olikin kivikkoinen pennun mahavaivojen kanssa (pari eka viikkoa jäi yöunet aikalailla minimiin) niin yllättävän helposti kolmaskin koira solahti saman katon alle. Vaikka pentu oli ja on edelleen välillä melkoinen hammastelija-riiviö, niin on siitä ollut myös paljon iloa aikuisille koirille...jos ei muuten, niin se on pitänyt Minan kiireisenä eikä narttujen välille ole päässyt samalla tavoin enää kertymään jupinoita. Nyt loppuvuodesta kertaalleen Minalla keitti yli pihalla puuhaillessamme ja jouduin irrottamaan sen Kaidasta. Onneksi tällä kertaa korvan juureen tulleet hampaanjäljet paranivat kotihoidolla nopsasti. Muutoin arki on rullannut koko ajan sujuvammin, kun pentukin on oppinut talon tavoille ja sisäsiisteyskin on vihdoin hyvällä mallilla.
Leon kanssa kierreltiin loppuvuodesta pentutreffeillä ja muutamat kurssitkin otettiin. Ajattelin että haluan pelata varman päälle Minan pojan kanssa, että se saisi jo pienestä pitäen arkitottelevaisuustreeniä ja sosiaalistamista. Erinomaiseksi harrastuskoiran aluksi tuo pikkutyyppi onkin osoittautunut, sillä tuntuu olevan mummokoiran ahneus, äitinsä loputon treenimativaatio ja kaipa isän puolelta sitten tulee rauhallisuus ja keskittymiskyky. Kevätkaudellakin pääsemme jatkamaan säännöllisiä hallitreeneja penturyhmässä tutulla koirakoululla, odotan jo innolla sitä. Myös näyttelytottumustreeneissä olisi tarkoitus alkaa käymään, jotta Leokin jossain vaiheessa pääsee pyörähtämään oikeissa näyttelykehissä!
Vuoden vaihdetta tuli kyllä jännitetty kunnolla, kun tietää miten paljon meidänkin naapurustossa on aiempina vuosina paukkunut. Mina ja Kaida eivät varsinaisesti pelkää paukkuja, ja ulkona ollessa isommatkaan äänet eivät välttämättä hetkauta. Mutta kun naapurista tien toiselta puolen alkaa lennellä raketteja jotka poksuvat meidän katon yllä, molemmilla koirilla tuppaa vaihtumaan vahtihaukun puolelle ja ne sopivasti myös yllyttävät toisiaan jos jompikumpi ehtii haukahtaa jollekin äänelle epäileväisesti. Leokaan ei välittänyt kauempaa kuuluvasta rakettien kumusta, mutta nuo lähimpänä ammutut räjähteet selvästi jännittivät sitä kun tilanne tuli yllättäen. En kyllä ihmettele sitä, sillä kotona seinätkin tuntui välissä tärisevän ja katto tippuvan niskaan kun isoimpia raketteja poksuteltiin naapurista. Olimme varanneet koirille paljon herkuteltavaa (possunkorvat, sekä pakastetut naudan lumpioluut ja täytetyt kongit), joilla koirien huomion pystyi kuitenkin ohjaamaan toisaalle. Jospa pentukaan ei nyt olisi traumatisoitunut isommin, kun sille kuitenkin herkut kelpasivat ja nukkumaankin malttoi kun jyske - ja aikuiset koirat - rauhoittuivat. Vuoden päästä pitää kuitenkin yrittää päästä kyllä jonnekin maaseudulle/mökille/hotelliin tms pakoon, ettei tarvi jännittää koirien puolesta enää kotona.
Näin lyhyestä virsi kaunis tällä kertaa. Tänään saatiin nautiskella ihanasta hiljaisuudesta aamulenkillä, ja kovien pakkasten sekä kevyen lumisateen myötä lenkkireitit ovat taas miellyttävät kulkea. Vielä kun saataisiin lisää kunnon lumisateita ja koiraladut auki, jotta päästäisiin Minan kanssa vetoreeneissä alkuun tälle talvelle! Toivotaan siis lumista talvea ja sen päälle leppoisaa kesää ilman hirmuhelteitä! Uusi vuosi on startannut, onnea sille ja uusille kujeille!
