tiistai 20. lokakuuta 2015

Miksi valitsin holskun?

 


Aika usein on tullut eteen tilanne, jossa minun on pitänyt selittää lyhyesti rotuvalintojani. Etenkin silloin, kun kerron ensimmäisen koirani ollevan corgi ja toiseksi otin hollanninpaimenkoiran, saan hieman ihmettelevän kysymyksen "Miten sinä just holskuun päädyit?" Lyhyesti: päädyin corgin jälkeen holskuun siksi että kaipasin monipuolisempaa harrastuskoiraa, mieluiten paimenkoiraluokasta ja terveellä kropalla ja pääkopalla. Pidempi vastaus ehkä kuitenkin kertoo enemmän valintapäätöksistäni!

Alunperin päädyin corgiin rotuna, koska ihastuin sen näppärään kokoon, lupsakkaan luonteeseen ja "helppouteen". Koska kyseessä oli ensimmäinen koirani, halusin rodun joka pysyy minulle hyppysissä vaikka mokaisinkin koulutuksessa jotenkin pahasti. Lisäksi rotua mainostettiin pitkäikäisenä ja perusterveenä rotuna. Ekaksi koiraksi pembroke corgi olikin mainio valinta: se oli helposti koulutettavissa, kulki ongelmitta mukana julkisissakin ja rakkautta rodulla riittää jaettavaksi tutuille ja tuntemattomille. Harmi vain, että rodun rasitteena on kondrodystrofian (aka tappijalkaisuuden aiheuttavan mutaation) myötä iso riski nivel- ja luusto-ongelmille. Nuutilla on mm. D/D lonkat ja sen raskasluustoinen rakenne ei sovellu mihinkään vauhdikkaampaan harrastamiseen. Kesällä/syksyllä 2013 heräsin siihen tosiasiaan, että voisi olla korkea aika ottaa toinen koira nyt kun Nuutti vielä on suht virkeä ja se jaksaisi terveyden puolesta pentua kämppiksenä. Aiemmin olen miettinyt toisen corgin ottamista, mutta aina olen aikeista luopunut kun olen huomannut ettei pentusuunnitelmista löytynyt kuin harvoja sellaisia yhdistelmiä, jotka olisivat täyttäneet terveyskriteerini. Yhden nivelvaivaisen jälkeen halusin minimoida edes nivelrikon riskin, joten en voi kuvitella ottavani pentua vanhemmista, joilla on C tai jopa D lonkat. Tokikaan lonkat eivät periydy suoraan ja huonolonkkainen koira voi saada tervelonkkaisia pentuja ja toisin päin. Mutta corgipiireissä ei näytä olevan hinkua lonkkatilanteen parantamiseen, vaan huonotkaan lonkat eivät sulje yksilöä pois jalostuksesta. Näin ollen aloin harkita muita rotuja vakammin, niissä kun kaikesta huolimatta on saatu lonkkanivelongelmat vähemmäksi käyttämällä vain A tai B lonkkaisia koiria...

Corgin jälkeen luonteva vaihtoehto olisi ollut länsigöötänmaan pystykorva, corgin enemmän alkuperäisen tyyppisenä säilynyt "sukulaisrotu". Toki gööteillä on samat kondrodystrofian tuomat riskit, mutta kroppa ei kuitenkaan ole niin liioiteltu kuin corgeilla. Yhdistelmät vaikuttivat järkevämmiltä kuin corgeilla ja otinkin yhteyttä pariin kasvattajaan. Minua eniten kiinnostanut kasvattaja ei koskaan sähköpostiini vastannut ja toisella ei ollut pentueita tulossa vähään aikaan. Lisäksi sain "selän takana" gööttiharrastajilta viestejä, joissa neuvottiin miltä kasvattajilta EI ainakaan kannata ottaa koiraa. Sopivaa kasvattajaa ja pentuetta ei oikein tuntunut löytyvän, joten aloin jälleen miettiä rotuvaihtoehtoja. Ja hyvä niin, kuten tulevaisuus osoitti :)

Tässä vaiheessa asuin jo yhdessä avopuolisoni Markon kanssa. Puoliskokin taisi jo tajuta, ettei saisi enää mieltäni muutettua toisen koiran otot suhteen, joten rotuja alettiin miettiä myös yhdessä. Markoa miellytti enemmän isommat "koiran kokoiset" koirat, joten kävimme läpi niitäkin ykkösryhmästä. Australian paimenkoira ja kelpie kävivät mielessäni, mutta jotenkin en tuntenut niitä omaksi rodukseni. Käyttölinjan sakemannit puolestaan koin itselleni turhan haastaviksi ja kookkaiksi, belgialaisia en juuri ollut tavannut mutta ainakin malinoisit tuntuivat turhan energisiltä meille ensikertaa pk-rotuista harkitseville. Muista belgimuunnoksista tiesin vielä vähemmän, ne eivät koskaan ole omaan silmääni oikein iskeneet tai vakuuttaneet harrastusominaisuuksiltaan. Myöskään briardia, suursnautseria tms emme edes harkinneet: karkeakarvaiset partasuut eivät ole meidän juttu. Sitten kerran taisin joskus sattumalta törmätä netissä lyhytkarvaisen hollanninpaimenkoiran kuvaan, rotu itsessään ei ollut kummallekaan meistä yhtään tuttu. Liioittelematon rakenne, kaunis yksilöllinen väritys, hyvät harrastusominaisuudet ja sopiva koko. Tähän rotuun halusimme tutustua paremmin! Rotuyhdistys, kasvattajien nettisivut (joita ei onneksi ole liian monta Suomessa etteikö niitä jaksaisi kaikkia lukea läpi) ja muut rotuun liittyvä info kaivettiin esiin googlen avustuksella. Karvamuunnoksista minua kiinnosti eniten lyhytkarva, kun taas Marko ihastui enemmän pitkäkarvaiseen tyyppiin. Rotu kuulosti meille kaikinpuolin todella lupaavalta siitäkin huolimatta, että paikoin netin foorumeilla rotu sai osakseen myös melkoista loanheittoa.

Kaikesta huolimatta otin jälleen pariin kasvattajaan yhteyttä ja kyselin kaikenmoista roduista. Holsku alkoi yhä enemmään vaikuttaa mielessä olevista rotuvaihtoehdoista parhaimmalta ja ennen pitkää huomasimmekin olevamme matkalla tutustumaan erään kasvattajan koiriin livenä, siellä kun olis sattumoisin myös pentuja nähtävillä. Vietimme kasvattajan luona monta tuntia tutustuen niin aikuisiin koiriin kuin pentuihinkin. Olimme netin välityksellä seurailleet pentujen kehitystä ja aikuisetkin koirat vastasivat odotuksiamme. Palailimme kotiin mietteliäinä ja vielä muutaman päivän pohdimme rodun plussia ja miinuksia. Harkinnan jälkeen tulimme lopulta siihen tulokseen, että pitkäkarvainen holsku meille voisi todella tulla seuraavaksi koiraksi Nuutin rinnalle. Kasvattajan kanssa olimme samalla aaltopituudella ja pentueessakin oli kasvattajan mielestä parikin pentua, jotka meille passaisivat ominaisuuksiltaan (sekä käyttöön että näyttöön). Mietimme parin pennun välillä vielä aivan viime hetkiin. Lopulta muistaakseni ilmoitimme samalla viikolla, kun olimme pentua menossa hakemaan, kumman pennuista ottaisimme. Ja loppu onkin historiaa, vaikea vieläkään uskoa että saimme käsiimme tämmöisen kulta(tai siis hopea!)kimpaleen! Kaida on jo nyt ylittänyt odotuksemme pk holskuista, mitään niitä negatiivista puolista, joilla nettifoorumeilla peloteltiin, ei ole näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan Kaida on päinvastoin monesti saanut vierailta kommentteja "Kylläpä se on tervepäinen holsku" ja "Onpa mukava nähdä näin kivaluontoinen hollantilainen".

Holskussa saimme siis kaiken mitä halusimmekin: Kaida on helppo koira, joka on kotona suht rauhallinen ja siisti (karvanlähtökin on erittäin maltillista corgiin verrattuna), mutta ulkona ja treenatessa siitä saa irti virtaa vaikka kuinka ilman että tarvii pelätä sen lähtevän lapasesta! Vieraitakin ihmisiä kohtaan avoimen sosiaalinen koira, joka ei arastele uusia tilanteita tai paikkoja. Se on oppinut nopeasti koulutuskentillä eikä ota nokkiinsa ohjaajan virheistä, epäjohdonmukaisuuksista, hitaudesta jne vaan jaksaa tsempata ja yrittää aina uudelleen ja uudelleen, eli on myös sitkeä työskentelijä. Motivointiin riittää namit, lelu tai ihan vaan kehuminenkin. Sillä ei hajoa pääkoppa vaikka ollaan useampi päivä ilman kummempaa aktivointia ja kuitenkin se on aina valmiina toimintaan yhdessä ohjaajan kanssa.  Pyörälenkeillä 20 km menee kuin huomaamatta eikä hakumetsässä tai tottiskentällä rankka sadekaan lannista koiran intoa.

Yllämainituista syistä on välillä vaikea ymmärtää, miksi joku ihmettelee rotuvalintaamme. Eihän Kaidaa parempaa koiraa voisi olla näin aloittelevalle pk-harrastajalle? :D Toisaalta itselläni ei ollut mitään ennakkokokemuksia holskuista, joten kaikki nyt löytyvät positiiviset piirteet koirassa vain vahvistavat käsitystäni siitä, että rotuvalintamme oli oikea. Toki se olisi voinut mennä pieleenkin, jos olisimme saaneet sellaisen hermoheikon, säikyn ja pehmeän tai vastaavasti ylivietikkään, epäluuloisen ja rauhoittumiskyvyttömän holskun, joita rotu ilmeisesti myös pitää sisällään jos nettiä uskoo. Ehkä meillä vain kävi äärimmäisen hyvä tuuri yksilöä, pentuetta, kasvattajaa ja rotua valitessa? Ehkä niin, mutta tällä hetkellä en kyllä voisi olla tyytyväisempi holskuuni :)

4 kommenttia:

  1. Tämä on mulle aina mielenkiintoinen aihealue (syystä että..?), hyvä teksti! Mulle on käynyt vähän samanlailla tuon holskun maineen ja todellisuuden kohtaamisen kanssa, tosin niin päin että tuosta maineesta en tiennyt yhtään mitään koiraa ottaessa, vaan olen saanut kuulla siitä vasta myöhemmin. Ja se kyllä hämmästytti alkujaan, että mitä ihmeen koiria porukka on sitten tavannut, kun ne niin sekoja on.. Mutta nyt kun on vähän tutustunut rodun historiaan suomessa, niin ymmärrän ihan hyvin. Nyt asiat rodun kannalta (tai ainakin oman muunnoksen, eli lyhtkarvojen, joilla se huonoin maine onkin) on kuitenkin mennyt kovin nopeasti huimasti eteenpäin ja varmaan nuo "kokemukset" alkaa pikkuhiljaa väistyä ja tilalle tulee uutta kerrottavaa rotua harkitseville :D Vaan eipä ne asiat koskaan mene niin hyväksi missään rodussa, että toisen rodun harrastaja tai etenkään kasvattaja tykkäisi toisesta rodusta enemmän kuin omastaan.. Ja aina niitä uusiakin "hulluja" koiria tulee, mutta jos pikkuhiljaa alkaisi tulemaan sellainen ero, että pääosassa omistajan mielestä se oma koira ei ole niin hullu, kuin muut sen kokee.

    VastaaPoista
  2. Minä olen tavannut ainoastaan niitä huonoluonteisia holskuja. Onneksi näistä toisenlaisistakin esimerkeistä saa lukea. Valkkareillakin oli äärimmäisen huono maine jokin aika sitten. Nyt se on pikkuhiljaa alkanut parantua, kun kasvattajat ovat alkaneet kiinnittää siihen enemmän huomiota. Joskus sen rodun vain pitää käväistä kunnon allikossa ja menettää koko maine ennen kuin sen harrastajien silmät aukeavat ja asiat alkavat muuttua.

    VastaaPoista
  3. Miten corgin ja holskupennun (ja etenkin nuoren holskun) yhteiselo sujui? Haaveilen holskusta ja meillä on hyvin diplomaattinen ja rauhaa rakastava göötti joka ei aina oikein pidä puoliaan muiden koirien kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä yhteiselo lähti alusta asti sopuisasti käyntiin! Nuutti oli hyvin herrasmiesmäinen ja kärsivällinen "isoveli", jolla oli onnekseen paksu ja venyvä nahka (kun pieni holskunpentu tykkäsi roikkua naskalihampailla kaverin kaulanahoissa). Lelut jaettiin auliisti, ja toisaalta raitapentukin kyllä uskoi kun corgi välillä sanoi painavamman sanan kun kyllästyi pennun riekkumiseen. Pentu myös oppi hyvin corgimaisen leikkityylin ja vaikka Kaida pian kasvoi Nuutista ohi, se vanhempanakin leikki Nuutin kanssa heittäytymällä kyljelleen tai selälleen -eli corgin tasolle -painimaan :D Meillä ei muistaakseni tarvinnut erityisesti erottaa noita kahta, vaan elo oli tosiaan molemmille sopivaa, ehkä Kaida jopa oppi vähän rauhoittumisen jaloa taitoa corgilta? Ja toki aina oli mahdollisuus viedä Nuutti yökylään anoppilaan, jotta se sai lomaa pennusta.

      Poista