Houston, we have a problem

Koiraharrastuksessa voi tulla eteen monenlaisia haasteita. Palveluskoiralajien treenamisessa on monta liikkuvaa osaa ja treenattavaa riittää niin koiralle kuin ohjaajallekin. Kaidankin kanssa tuli tehtyä paljon virheitä treenauksessa, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta koulutuksessa on edetty. Kun sitten alkaa treenata seuraavaa koiraa alusta, sitä voi välttää tekemästä samoja virheitä. Mutta aina sitä ei kuitenkaan osaa varautua siihen, minkälaisia uusia ongelmia eteen tuleekaan!

Baskervillen kuonokoppa testissä (ei pysy satavarmasti)

Olemme edenneet Minan kanssa pk-haussa varsin lupaavasti ja Mina selvästi nauttii henkilöhausta. Se on innokas, vietikäs ja sinnikäs treenaaja. Isoin ongelma junnulla on turha vauhdikkuus ja ylimääräinen into juosta metsässä kierroksia ennen kuin se hoksaa avata nokkansa. Jopa haukkuilmaisu on lähtenyt rullaamaan hyvin, ja maalimiehillä Mina on korrektisti haukkuen kauempana. Maaston osalta se voisi olla jo tänä vuonna valmis pk-kokeisiin. Silti joudun pohtimaan vakavasti, joudummeko lopettamaan haun treenauksen ja vaihtamaan lajia johonkin, jossa ei tule niin paljon autossa oloa omaa vuoroa odotellessa. Ongelman nimi on nimittäin pakonomaisesti autosta ulos pyrkivä koira. Minalle autoilu on jostain kumman niin kiihdyttävää, että se ei pysty autossa rauhoittumaan vaan vinkuu, haukkuu ja pyörii hyrränä sekä silppuaa kaiken irtotavaran mitä sille konttiin jättää. Ihan sama kuinka väsynyt koira on aluksi, autoon päästyään se ei rentoudu. Mina ei siis vihaa autoilua, päin vastoin se nimenomaan pyrkii joka välissä konttiin toiveikkaana jos kuljemme auton ohi tai auton ovia pitää muusta syystä aukoa. Se siis on intopiukeana aina lähdössä auton kyytiin. Ruoka, lelut, kehut, kiellot, ingnooraus ja moni muu keino on kokeiltu, mutta mikään ei ole auttanut kun Mina pitäisi sitten saada autossa rauhoittumaan.

Jo viime vuonnahan ongelma kärjistyi siihen, että Mina rikkoi hampaitaan purressaan auton koiraveräjän kaltereita, sekä järsi vanerista väliseinää. Vaikeinta Minalle on odottaa autossa, jos Kaida on myös mukana ja Mina jää autoon Kaidan treenin ajaksi. Tai sitten se, jos treenin ajaksi yritän jättää auton takaluukun auki jotta ilma vaihtuisi: Mina näkee tien ulos eikä lepää ennen kuin on päässyt kontista pois. Veräjää on kiristetty, siihen on lisätty tukevoittavia rautaputkia ja Minalle hankittiin myös tukeva Baskerville-kuonokoppa estämään järsiminen. Tottistreenien aikana tämä kombo toimi, kun saatoin valvoa Minaa ja käydä tiheään palkkaamassa sitä avoimeen konttiin. Silloin voin myös vahtia, ettei Mina yritä riisua kuonokoppaa pois. Mutta hakutreenien ajan joudun väkisinkin jättämään Minan itsekseen pidemmäksi aikaa ja se ehtii touhuilla omiaan kiihdyksissään kun tietää että on pääsemässä hakumetsään.

Viime sunnuntain treeneissä luotin liikaa kuonokoppaan ja jätin takakontin auki viilennykseksi kuumalla kelillä. Tuloksena oli se, että kun aloitimme tallaamaan aiottua hakualuetta, Mina kirmasi yhtäkkiä paikalle koppa päässään. Tämä taisi olla jo kolmas kerta että se pääsee luikertelemaan ulos autosta ja tulee ominpäin perässäni metsään. Kulkukoira-merkkisen takakontin veräjän sivutapit eivät näytä olevan Minalle vastus eikä mikään, kun se haluaa autosta pois. Kopan kanssa se ei voinut kiskoa tappeja sisään, joten tällä kertaa Mina oli kai vain puskenut itsepäisesti sivutappeja vasten umpiluupäällään, kunnes ne ovat taittuneet ulospäin. Ja siitä kolosta, josta Mina saa päänsä läpi, se punkeaa kyllä loput kropastaankin. Treeni piti hoitaa loppuun niin, että pidin kontin kiinni, kävin vain toisten koirien treenien välissä välissä aukaisemassa kontin ja päästin ilman vaihtumaan. Onneksi investoimme jo aiemmin koko auton peittävään folio-peittoon, joka estää autoa lämpenemästä, ja takaikkunat voi jättää auki lisäämään ilmastointia. Toki jossain vaiheessa Mina myös sai kuonokopan kiskottua päästään kun ei muutakaan keksinyt, mutta ei sentään ehtinyt purra sitä palasiksi ennen kuin tulin tarkistamaan tilanteen.

Juniori Haudini teki taas katoamistempun takakontista

Ongelmaan auttaisi toki, jos olisi varaa vaihtaa kalliin veräjän tilalle vielä kalliimpi umpinainen kuljetushäkki Minalle. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole mahdollista alkaa muuttaa kuljetuskalustoa. Se ei myöskään poistaisi sitä ongelmaa, että ajon aikana (tai viimeistään silloin kun auto pysähtyy parkkiin) voi joutua kuuntelemaan hermoja koettelevia räkytyskonsertteja. Helpompi ja halvempi ratkaisu olisi siis vain olla ottamatta Minaa treeneihin mukaan. Joka tapauksessa on ollut idea alkaa opettaa sille jäljestystä. Sitä voisi tehdä ihan kotikulmillakin lähimetsissä ja nurmialueilla, ilman tarvetta aina ajaa treenimaastoihin ja etenkin ilman pitkiä odotteluja autossa yksin. Ehkä nenätyöskentely rauhoittaisi sitä? Jatkamme eloa siinä toivossa, että iänkin myötä Mina oppii rauhoittumaan autossa ja sitä voisi joskus kuskata kodin ulkopuolelle rennoin mielin. Kun ei tälläisen ongelman  kanssa ole aiemmin ollut tekemisissä, niin edessä voi kuitenkin olla vielä paljon lisää aivan uusia "yritys ja erehdys" kokemuksia, valitettavasti.

Parempaan päin koti- ja koerintamalla

Minan ja kyyn kohtaamisesta näytetään selvinneen säikähdyksellä (ja lovella lompakossa). Kävimme puremaa seuranneena päivänä (noin 24 h puremasta siis) vielä ottamassa kontrolliverikokeet eläinlääkärillä. Kaikki arvot näyttivät edelleen hyviltä, olivat muutama rajalla kiikkunut arvokin parantunut edellisestä päivästä. Mina sai kuitenkin varuiksi nestettä suonensisäisesti, se kun on lähinnä nukkunut kotona, joten veden juonti on ollut vähäistä muutoin. Muutenkin juniorin vointi ja käytös normalisoitui nopeasti, jalassa oleva turvotus katosi muutaman päivän aikana asteittain varpaista lähtien. Nyt muistona tapauskesta on enää kalju tassu ja muut sheivatut läntit koirassa. Itselle toki jäi astetta vainoharhaisempi mielikuvitus lenkkeilyyn, nyt ihan kaikkia mahdollisia pientareita pitää potentiaalisina kyykeskittyminä...mutta kun koiria ei voi pumpulissa pitää eikä pelkästään keskellä asfalttitietä lenkittää, niin ei auta kuin yrittää päästä tästäkin pelosta yli (mitä nyt pitää sormet ristissä ettei samaa satu meidän kohdalle toiste).

Kyytapaturma vei toisaalta oman hermoilun tulevista hakukokeista. Selvisimme kuitenkin Kaidan kanssa la-aamuna koepaikalle. Kaikeksi onneksi pahin helle väistyi juuri lauantaina, ja koe saatiin läpi mukavasti pienessä tuulessa lämpötilan pysytellessä max 20 Celsiuksen tietämillä. Väsyneenä mutta ehkä aavistuksen vähemmän stressaantuneena valmistauduin kokeen aloittavaan tottisosuuteen. Liekö sitten keskittymiseni herpaantuminen sai Kaidan taas olemaan ylivirittyneellä päällä. Saimme tehdä ensin paikkiksen, mikä sujui nyt ongelmitta. Tottiskaaviota vuorollamme suorittaessa Kaida toisti vanhan temppunsa: se piippasi jo lähdössä, mutta ampumisten myötä se aloitti taas haukkumisen ja räkytti minulle temponvaihteluihin asti. Seuraamisessa oli muutenkin taas tuttua väljyyttä. Noudoissa sen sijaan yllätti, kun estehypyssä Kaidalla hipaisi tassut ylärimaan mennessä ja vielä selvemmin paluuhypyssä, vaikka tällä kertaa muistin jättää reilusti vauhdinottotilaa koiralle ennen estettä. Myös A-este meni vähän takellellen: Kaida takaisin päin tullessa joutui tosissaan punnertamaan itsensä esteen harjalle. Kävimme ennen koetta osteopaatilla, joten selän ei pitäisi olla jumissa, mutta jotenkin sen reidet tuntuivat nyt olevan heikossa kunnossa. Lisää hyppy/kiipeilytreeniä siis ohjelmistoon tälle kesälle! Jäävät ja eteenlähetys menivät ok. Saimme tottiksesta 83 pistettä sentään raavittua kasaan, mutta mieli oli kyllä täynnä ankeilua koko matkan maastoon. Ehdin moneen kertaan päässäni ajatella, että "miksi tätä pitää harrastaa kun en tästä kokeissa olosta nauti sitten yhtään, eikö voisi harrastaa vaikka jotain oikeasti kivaa?".

Maastossa piti keskittyä pitämään koira viileänä. Autot saatiin kuitenkin hyvin varjostettua ja tuuli viilensi ilmaa, ja piti sopivasti hyttysetkin pois kimpustamme! Olimme onneksi toisena suoritusvuorossa, joten odottelua ei ihan tuntikausia tullut. Hakurata oli tällä kertaa tehty niin, että keskilinjana oli tie, ja oikealle nousi rinteeseen avointa kangasmetsää, kun taas radan vasenpuoli oli alaspäin laskeutuvaa sakeampaa sekametsää. Etukulmiin Kaida ei uponnut loppuun asti, vaan kaarsi hyvin nopeasti etenemään alueella. Sillä tuntui lämpimällä kelillä olevan aika laiska juoksutahti, joten annoin sen tehdä aika itsenäisesti töitä. Tyhjien etukulmien jälkeen eka umpipiilo olikin vasemmalla puoliskolla alo-avo alueen rajalla. Ekan löydön jälkeen koiralla oli suht hyvä into jatkaa hakua, mutta oikealle puolelle ylämäkeen se ei uponnut hirveän hyvin. Teimme muutaman tyhjän piston ja näin jo kauempana edessäpäin tiellä häämöttävän 300 m kyltin. Olin jo melkein varma että oikealta olevan maalimiehen ohi on jo menty. Kaida ilmaisi seuraavaksi vasemmasta takakulmasta toisen umpipiilon. Saatoin päätellä, että vasen alue on tyhjä, joten vielä pitäisi jotenkin saada haravoitua oikealta puolen rinne läpi. Palasimme avo-voi alueiden rajalle ja mietin miten koiran saisi motivoitua vielä, jos edessä oleva alue on tyhjää. Kaida oli jo selvästi väsyneempi, ja minun piti toistaa keskilinjalla hakukäsky että koira lähti jolkottamaan ylämäkeen. Nyt se kuitenkin kaikeksi onneksi juoksi suoraan 50 m syvyyteen, kääntyi kaatuneen puunrungon taa - ja aloitti ilmaisuhaukun. Ohjaajalla kaikki stressi katosi samantien, olin niin tyytyväinen että koira tsemppasi vielä viimeisen piston ja saisi nyt palkan kovasta työstä! Kävimme nostamassa viimeisenkin maalimiehen pressun alta ja vaikka saimme vain 150 pistettä (työskentelypisteistä menetettiin roimasti uusintakäskyjen vuoksi yms), niin maastopisteet tulokseen olivat nyt jo kasassa. Ei tarvinne kertoa että olin nyt hyvin eri fiiliksissä kuin tottiksen jälkeen, tämähän olikin sittenkin kiva harrastus!

Esine-etsinnästä en jaksanut ottaa paineita, ajattelin että jos se 3 sieltä nousee, niin tyytyväinen voin olla. Mutta mitäpä Kaida teki? Se tempaisikin ensimmäistä kertaa ikinä täydellisen esineruudun: heti ekalla lähetyksellä nousi ensimmäinen esine, ja sen jälkeen alle minuutin välein toiset, ja 4 minuutin kohdalla minulla oli jo kaikki neljä esinettä käsissäni. Tuomari antoi esine-etsinnästä Kaidalle täydet 30 pistettä, jes! Raitapaita teki hienon läpivedon maastossa, lämpimällä kelillä ja näin vähällä treenauksella tälle kesälle en olisi odottanut näin hyvää suoriutumista. Inasen toki jäi ketuttamaan, että loppupistesaldomme 263 jäi siis vain 7 pisteen päähän ykköstuloksen rajasta...mutta onneksi kokeita on tänä vuonna vielä tulossa. Jos niihin valmistautuisi kunnolla ja saisi tottiksen toimimaan, niin ei ole mahdoton ajatus kerätä tälle vuotta taskuun vielä ykköstulosta haun kolmosluokasta.

Tällä kertaa emme hakeneet tulosburgeria, vaan Kaidalle mieluisin palkka oli heti kokeen jälkeen päästä kahlailemaan läheiseen lampeen: samalla sai sekä viilennyksen että pään nollauksen keppien sukeltelun myötä. On se vain melekonen tiimikaveri tuo Kaida <3

Tottiksen jälkeen viilentelyä

Maastossa viilennystakki oli pop!

Kokeen jälkeen otettiin kunnon pulahdus lampeen