sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Vuoristorata nimeltä koiraharrastus!

Välillä tuntuu, että bloggaaminen koiraharrastuksesta on aivan mahdotonta. Välillä tuntuu ettei mitään sanomisen arvoista tapahtu, välillä kaikki on vain vanhan toistoa ja välillä taas sanat eivät riitä kuvaamaan sitä vuoristorataa, mitä elämä koirien kanssa pahimmillaan ja parhaimmillaan voi olla. Viime aikoina fiilikset on olleet lähinnä viimeksi mainittua! Kesän näyttelyissä on menestystä tullut vain Kaidalle, mikä ei ole ollut kovinkaan yllättävää, mutta harrastuslajeissa sitten onkin saatu Minan kanssa ylläreitä senkin edestä. Pähkinän kuoressa: yhtenä viikonloppuna Mina karkaa pk-tottiksessa paikkiksesta suorittavan koiran kapulalle tasamaannoudossa, syntyy rähinä ja meidän koko koesuoritus hylätään tottelemattomuuden vuoksi. Viikkoa myöhemmin Mina tekee parhaan toko-suorituksensa avo-luokassa ja saa ykköstuloksella luokkavoiton ja  kunniapalkinnon tuomarin kehujen kera😳

Ja sitten vähän laajempi selostus. Tässä kesän mittaan olen treenaillut Minan kanssa tottiksia ja hakua tähtäimessä vihdoin päästä yrittämään HK1 koulutustunnusta tänä vuonna. Maastotreeniä ei olla saatu niin säännöllisesti kuin toivoisin treeniryhmän puuttuessa, mutta yllättävän hyvällä mallilla koira on alkanut henkilöhaussa siitä huolimatta olla. Näinpä uskaltauduin Minan kanssa kahden vuoden tauon jälkeen hakukokeeseen elokuun lopulla. Kaksi vuotta sittenhän meillä koe tyssäsi viimeisenä suoritettuun henkilöetsintään: Mina löysi vain yhden maalimiehen ja keskeytti haukkuilmaisun kahdesti, joten koesuoritus loppui siihen. Hyvin menneen tottiksen jälkeen se oli iso pettymys, ja ehkä siksi en vielä viime kesänä tuntenut oloa kyllin varmaksi että olisimme yrittäneet uudelleen. Mutta nyt tänä syksynä sitten yritettiin! Koe järjestettiin suht tutussa maastossa, jossa olemme Minan kanssa aiemmin päässeet tekemään treenejä. Olo oli jännittynyt, mutta toisaalta ei ollut mitään menetettävää, sillä paljon edellistä kertaa huonommin ei voisi mennä. 

 
Kokeessa haku alkoi hieman takellellen, sillä hakuradan oikealla puoliskolla radalla oli ensimmäisenä umpipiilo. Tuurilla lähetin Minan ensin sille puolelle ja Mina bongais piilon ja alkoi haukkua. En ehtinyt edetä kuin ehkä 15 metriä, kun Mina taas hiljeni. Pysähdyin hermostuksissani, sillä minulle on joltain kouluttajalta tai tuomarilta iskostunut mieleen, että haussa näytöllä ei saa edetä, jos koira on hiljaa. Piilolle oli enää 20 metriä ja näin sen selvästi ja Minakin näki minut ja ihmetteli seisahtumistani ja tuli luokseni. En oikein tiennyt olisinko voinut jotenkin korjata tilannetta, ja tuomari näytti olevan ihan yhtä ihmeissään toiminnastani, joten otin Minan hallintaan ja palasimme keskilinjalle, mielessäni olin jo hyvästelemässä mahdollisuuden hakutulokseen. Hieman riskillä siirryin hieman eteenpäin keskilinjalla ja lähetin uudelleen kohti umpparia. Nyt Mina meni sinne suoraan, ja aloitti haukun, jolloin juoksin piilolle asti niin nopsaan kuin pääsin. Hallintaanotossa oli pientä vaikeutta, kun Mina olisi halunnut maalimieheltä saada edes jotain palkkaa..ei tarvinne sanoa, että palkattomia treenejä emme tänä kesänä ole juurikaan ehtineet tekemään! Saatiin kuitenkin hyväksytty umpipiilon ilmaisu, joten olin jo paljon luottavaisemmalla mielellä palaamassa keskilinjalle. Nopean juoton jälkeen lähetin Minan vasemmalle puolelle. Vasen etukulma oli oletettavasti tyhjä, ja pienen lenkin jälkeen Mina bongasikin maastossa radan keskivaiheilta makaavan maalimiehen ja alkoi haukkua pontevasti. Ryntäsin taas vauhdilla paikalle, ja sain nyt Minan hieman helpommin hallintaan, mitä nyt en tajunnut kiertää koiran kanssa samalle puolelle maalimiestä joten koirahan noudatti kutsuani loikkimalla maalimiehen yli vierelleni. Olin jo huomattavan helpottunut kun palasimme keskilinjalle ja laskelmoidusti lähetin koiran taas oikealle radan loppupäätä kohti. Mina taisi käydä tsekkailemassa radan etukulman uudestaan, mutta pinkaisi sitten radan perälle ja pian alkoi taas kuulua hyvän kuuloinen ilmaisu haukku. Taas pinkaisu koiran luo ja koira haltuun, jälleen hieman jouduin toistelemaan kutsua ennen kuin Mina uskoi, että tältäkään molarilta palkkioita heru. Nyt vihdoin pääsin kuitenkin palkkaamaan Minaa itse, kun tuomari kiitti ja antoi luvan palkata koiran suorituksen päättymisen merkiksi. 

Jestas että olinkin onnellinen! Vaikka umpipiilolla sekoilu hävetti, etenkin kun keskilinjalla tilannetta käytiin tuomarin ja hakuradan talkoilijoiden kanssa läpi. Tuomari selvensi, että saan kyllä edetä näytöllä niin kauan, kunnes tuomari sanoisi, että pitää pysähtyä, jos koiran ilmaisu keskeytyy liian pitkäksi aikaa. Olin siis ihan itse sössinyt ekan näytön "virheilmaisuksi" koiralle, josta vähennettiin suorituksen yleisvaikutelmapisteitä. Mutta en välittänyt liiaksi, oli niin upeaa että saimme henkilöhausta hyväksytyt pisteet, jesjesjes! Sen jälkeen päästiinkin sitten jännittämään esineruutua. Sitäkään emme ole koko kesänä treenailleet kuin max 5 kertaa, ja omaa suoritusta odotellessa preppailin Minaa helpoilla esine-etsintätreeneillä: Mina etsi kyllä hyvin, mutta saattoi sitten lähteä juoksentelemaan esine suussaan etsimään seuraavaa esinettä jne omituisuuksia. Onneksi kokeen esineruudun maasto oli suht helppoa, tasaista eikä erityisen vaikeaa kasvillisuuttakaan ollut alueella. Kaksi vuotta sitten esineruudussakin Minalla oli haasteita ja se rallatteli vauhdilla alueella ja vähän sen ulkopuolellakin ja kesti tuskastuttavan kauan ennen kuin se löysi ekan esineen. Nyt kokeessa olikin helpotus, kun Mina taisi jo ekan minuutin aikana löytyy ekan esineen ja toi sen oikein nätisti minulle kouraan. Innolla se lähti hakemaan seuraavaa esinettä, eikä tainnut yhteensä 2-3 minuuttia, kun minulla oli kaksi esinettä käsissä. Toisen esineen, pienen crocs-sandaalin, Mina tosin tipautti jalkoihini käteen luovuttamisen sijaan, joten siitä meni piste. Mutta muutoin oli kyllä syytä juhlaan, saimme maastot läpi ihan hyvin pistein, hurraa! Minalla ei ole tottiksessa ollut kummemmin ongelmia (satunnaisesti sillä on ollut esteen kiertoa paluumatkalla hyppynoudossa, ja eteenlähetyksessä on tarvinnut pari käskyä maahanmenoon), joten olin melko onnessani kun lähdimme ajelemaan kohti Muhosta, jossa tottikset pidettäisiin. Kävin matkalla myös uittamassa Minaa, sillä päivä oli elokuun loppuun nähden ihmeen lämmin. 

Tottista tuli suorittamaan vain 4 koiraa, ja me olimme toisessa parissa. Se oli minusta hyvä, sillä ehdin Minan kanssa kuunnella kentän lähellä ensimmäisen parin tottisten aikana ammutut laukaukset. Vähemmän yllättäen paukkujakaan emme ole kesällä saaneet kuin kertaalleen otettua tottistreeneihin mukaan. Mina ei tuntunut nyt välittävän paukuista ja muutenkin se oli virkeän oloinen lämpimistä maastohommista huolimatta. Olimme päässeet aiemmin samalla viikolla treenaamaan kertaalleen tuolla koekentällä, joten senkin puolesta olin suht luottavaisella mielellä. Parimme oli nuori tervu belgi, jonka ohjaajan kanssa ennen omaa suoritustamme valmistelimme koiria yhdessä, jotta tuomarille ilmoittautumiset menisivät hyvin. Ja eikä niissä sitten ollut mitään ongelmaa. Minan vuoro oli mennä ensin paikkamakuuseen. Mieluummin olisin toki suorittanut ensin tottisliikkeet, niin olisin päässyt takaisin hiipineestä koejännityksestä. Koirien paikallamakuupaikat olivat kuitenkin reilulla etäisyydellä kentän sivussa, joten en uskonut sen olevan ongelma. Selin koiraan seisominen koko sen ajan, kun parimme suoritti omaa tottelevaisuuskaaviotaan, oli silti kuumottavaa seisoa auringon porottaessa. Pari kertaa vilkaisin olkani yli ja Mina näytti makaavan aloillaan rauhassa, myös parimme luoksetulo liikkeen aikana, joka olisi voinut toki laukaista Minassa istumaan nousun tms. 

Ehdin jo vähän huokaista helpotuksessa, kun parimme pääsi noutoliikkeisiin: ei siis kestäisi enää kauaan, kun pääsisin hakemaan Minan ja saisimme tehdä oman tottiksemme. Kuulin kuitenkin jälkikäteen, että Mina oli todellisuudessa ollut jo tovin levoton paikkiksessa: se oli välillä jo noussut istumaan ja oli siirtynyt ryömien paikaltaan hieman minua kohti ja nuuhkinut paljon ympärilleen. En voikaan vieläkään kuvailla sitä järkytyksen määrää, kun toisen koirakon ohjaaja heitti koiralleen kapulan (joka lensi todella kauas ja arvasin että noudosta tulee pitkä ja vauhdikas) ja näen silmäkulmastani liikettä ja tajuan että Minakin on noutokäskyllä ampaissut paikaltaan kohti kapulaa. Koirat päättyivät yhtäaikaa kapulan luo ja kaksi narttua hämmentyvät varmaan itsekin tilanteesta niin paljon, että kumpikaan ei kuule enää ohjaajiensa huutoja vaan alkavat rähistä keskenään ja juoksennella yhtenä mylläkkänä pitkin tottiskenttää. Koko koetta seurannut talkooporukka yrittää olla apuna koirien pyytämisessä, mutta kumpikaan ei anna kiinni eikä myöskään halua luopua rähinästä. Lopulta Mina haluaa lähteä hipsimään mieluummin autoa kohden, ja saamme sen kiinni. Se paniikin ja epätoivon määrä tuolloin oli ihan murskaava: miksi koirani noin teki, eihän toiseen koiraan vaan sattunut, saadaanko me elinikäinen koekielto nyt, mitä olen tehnyt koulutuksessa väärin jne jne! Täristen tsekkaan nopeasti Minan, joka on vähän kuolainen, mutta reikiä ei ole, minkä tuomarikin käy kysymässä. Myös toinen koira on ehjä, ei puremia. Tuomari käy jututtamassa pariamme ja he vaikuttavat siltä että voivat jatkaa. Nopeasti heille sovitaan nollakoira pariksi heidän paikkamakuunsa ajaksi. Minä ja Mina määrätään odottamaan kentän ulkopuolella. 

Se häpeän ja epäuskon määrä tuolloin. Olisin halunnut vajota maan alle. Tai heittää koiran autoon ja ajaa äkkiä kotiin. Onneksemme parin koira suoritti oman tottiksensa loppuun (eli noudot, eteenlähetyksen ja paikkiksen) täysin ongelmitta, vaikka ohjaaja kertoikin jälkikäteen että hällä meni täysin pasmat sekaisin. Mutta koirakko teki kuitenkin upean 95 pisteen tottiksen tuosta Minan aiheuttamasta välikohtauksesta huolimatta! Olin siitä onnellinen, että emme pilanneet heidän suoritustaan koiran ensimmäisessä pk-kokeessa. Oloni oli aivan kauhea, mutta kyynelehtimisestä huolimatta sain pidettyä jotenkin itseni kasassa siihen asti, että koe päätettiin ja saimme kilpailukirjat takaisin. Yleisöä ja kisaajia haastateltuaan tuomari päätti, että koska koirissa ei ole reikiä, Minan katsottiin tähdänneen vain kapulalle, eikä toiseen koiraan. Molemmat koirat kuumuivat siitä, mutta onneksi mylläkkä oli enemmän vain ääntä ja uhoamista, kuin hampaiden käyttöä. Meidän koesuoritus siis vain hylättiin, mikä oli tavallaan helpotus, koska ehdin jo pelätä kilpailukieltoakin. Kisakirjani saatuani minun oli kuitenkin pakko kiiruhtaa autolle ja pakata kamat. Olisin halunnut kiittää tuomaria ja kaikkia paikalla olijoita tsempeistä ja sympatiasta, jota tilanteessa sain. Mutta en vain pystynyt avaamaan suuta, koska tiesin että alkaisin samantien itkeä. Sillä hetkellä en näet lainkaan tuntenut ansainneeni myötätuntoa. Kun vihdoin sain auton keulan kohti kotimatkaa, kyynelvirrat aukesivat ja vollotin ajaessani lähes koko puoli tuntia kestäneen ajon (ei huolta, olin kuitenkin ajokunnossa, ja noudatin tavallistakin tarkemmin liikennesääntöjä yms vaikka kyyneleet valuivatkin!). Päässä pyöri vain kysymys "miksi?!". Miksi Mina teki noin, miksi en osaa kouluttaa koiraani, miksi edes yritän kokeissa kun aina tulee tälläisiä ikäviä yllätyksiä yms. Se, että Mina olisi voinut pilata jonkun toisen huolellisesti valmistaudutun kokeen, oli ajatuksena ihan liikaa. Kaksi vuotta olin kerännyt rohkeutta lähteä taas kokeeseen, ja sitten aivan puskista koira keksii toteuttaa pahimman painajaiseni. Silloin heti kokeen jälkeen tuntui, että tämmöisestä luottamuksen rikkoutumisesta ei vaan voi toipua, joten ehkä olisi parempi vaan haudata Minan kohdalta haaveet pk-urasta.

Oli ehkä hyvä että olin sen viikonlopun yksin kotona. Lauantai meni ihan shokissa, ja sain omassa rauhassani itkeskellä suruni pois. Halusin kuitenkin kertoa tapahtuneesta somessa mahd pian, jakaa edes jonkun kanssa vähän sitä järkytystä itkun lomassa. Taas vain saamani tsemppiviestit tuntuivat niin väärältä: en ole ansainnut niitä, vaan minun oli syytäkin hävetä tapahtunutta. Seuraavana päivänä mieli oli jo hieman rauhoittunut ja saatoin alkaa pohtia tapahtunutta analyyttisemmin. Mikä oli voinut olla syynä Minan käytökseen ja olisiko se korjattavissa? Miten tätä voitaisiin treenata pois? Sitähän ei voi vielä tietää, saako Minan paikkista pomminvarmaksi, mutta ainakin sain rohkaisevia vinkkejä ja kannustusta tuleviin treeneihin. Myös koetottiksemme pari, tervu belgin ohjaaja oli minuun yhteydessä messengerillä ja kävimme vielä yhdessä vähän tilannetta läpi. Hän jopa tarjoutui maksamaan eläinlääkärikuluja, jos Minasta löytyisi jälkikäteen haavoja, ja pahoitteli omasta puolestaan koirien kähinöintiä. Taas minua hävetti, kun Minan aloittamaa konfliktia joutui "uhrikin" pahoittelemaan, mutta myöhemmin olin toisaalta iloinen siitä, että hän oli yhteydessä ja sain tietää että hän ei kantanut kaunaa ja että hänen koiransa oli tilanteen jälkeen aivan fine. Vaikka itse olin polkemassa itseäni suohon tapahtuneen johdosta, olihan se lohduttavaa, etteivät muut olleet samalla mielellä. Muutama päivä siinä epätoivon alhossa tuli kieriskeltyä, mutta vähitellen aloin yhä enemmän vain miettiä tulevia treenejä ja pähkäillä, mites tästä nyt lähtisi sitten paikkista opettamaan Minalle uusiksi. Työtä on luvassa, sillä toki heti tämän kuun lopulla on Oulussa holskujen (+hoffien) pk haun ja -jäljen rotumestaruudet. Aloin niitä aiemmin kesällä puuhaamaan Ouluun, jotta pääsisin ottamaan niihin osaa Minan kanssa. Nyt onkin sitten edessä mielenkiintoiset pari viikkoa, saapa nähdä ehdinkö tässä ajassa palauttaa luottamusta siihen, että Mina pysyisi paikkiksessa, vaiko ei! 

 Vain viikko tuon pk-hakukokeen jälkeen meillä olikin tokokoe. Ehkä tavallaan hyvä, että oli pakko tarttua härkää sarvista ja alkaa viimeistellä avoluokan tokoliikkeiden treenimme. Ruutua ja jääviä tuli käytyä treenaamassa yksin ja porukassa pitkin viikkoa. Tokossa on sentään se helpottava asia, että siinä suoritukset tehdään yksi koira kerrallaan ja ryhmäpaikkiksessa kaikki ovat liikkumatta. Ei siis pitäisi olla mitään syytä Minalla karata rivistöstä. Vaikka minulla on aina kauhea koejännitys, nyt tuon pk-tottiksen jälkeen olin jo niin kauhuissani toko-kokeen suoritusvuoroamme odottaessa, että olisin voinut pyörtyä. Mahani oli tavallistakin enemmän sekaisin ja jo edellisenä iltana olo oli oksettava. Onneksi tokokokeessakaan ei ollut kuin 4 avo-luokan koiraa (joista me toki viimeisenä, eih!) joten odotus ei ollut ihan tuntikausia kestävä. Paikkiksessa Mina oli lisäks reunimmaisena. Pieni jännitysmomentti iski, kun koirat jätettiin istumaan riviin ja kävelimme seisomaan ja näin että siinä vaiheessa rivin keskeltä oli yksi koirista hiippailemassa ohjaajansa perään. Kaikeksi onneksi Mina vain pienesti vilkaisi tuota hiipparoijaa, mutta keskittyi lähinnä katsomaan minuun. Tokossa kaikeksi onneksi seistään kasvot koiraan päin, joten ei tarvinnut nyt jännittää mitä selän takana tapahtuu. Mina sai paikkiksesta täyden kympin, hyvä aloitus kokeelle siis. Lopulta, kun meidän suoritusvuoro koitti yksilöliikkeissä, olin ihan puupökkelö kun kävelin kehään. Hyvä että muistin hengittää ja ekana liikkeenä oli toki seuraaminen, jossa liikkeenohjaajan sanomien suuntien tajuaminen tuntui vievän koko aivokapasiteetin. En muista suorituksesta hirveästi, mutta kokeen lopuksi toko-tuomarimme kehui Minan seuraamista erityisesti: hän oli siitä jopa kateellinen, siinä ei kuulemma ollut mitään korjattavaa, täyden kympin suoritus sekin! Muista liikkeistä selvisimme myös isommitta ongelmitta. Liikkeestä jäävänä asentona oli tässä kokeessa maahan meno: huh, se on ehkä Minalla varmin. Siinä kuitenkin liikkeelle lähtiessä olin taas aivan kankea ja liikuin jotenkin robottimaisesti, enkä yhtäkkiä muistanut, pitääkö odottaa että liikkuri kertoo milloin annan käskyn ja annanko sen itse. Kävelystäni tuli siis vähintäänkin oudon nykivää ja niin oli Minan maahanmenokin. Mutta se kuitenkin meni maihin, jes! Kaikkein epävarmin liike meillä oli ruutu: siinä on treenatessa tullut jos jonkinmoista suoritusta Minalta nähtyä. Nyt kokeessa se kuitenkin fokusoi aivan oikein ruutua kohti ja juoksi sen takareunalle, kuten on treenattukin. Kuten pelkäsin, se ei kuitenkaan pysähtynyt seisomaan ekalla käskyllä ja toisellakin käskyllä se vielä näytti aikovan ottaa askelia, joten komensin sen maahan, ja siinäkin taisin ehtiä antaa kaksi käskyä. Mutta Mina meni maahan ruutuun, joten tällä kertaa se ei mennyt meiltä nollille, hurraa! Myöskin edellisessä kokeessa rotumestaruus-tokoissa epäonnistunut hyppynouto meni nyt ongelmitta, vaikka kapula tipahtikin heitostani turhan lähelle estettä. Ja lopuksi merkin kierto, Minan lempiliike ehkä kaikista, meni myös kuten kuului. Olipa ihana saada antaa viimeinen vierelle-siirtymis-käsky ja koe oli osaltamme ohi. Tuomari kävi vielä pisteet läpi ja olin liikuttua siitä miten paljon hän kehui Minan suoritusta. Edellisen viikon epätoivon kyynelistä hypättiin nyt onnenkyyneleihin, kun tokokoe meni paremmin kuin olin uskaltanut toivoa, mikään liike ei mennyt nollille! Olin vielä pudota jakkaralta, kun pian pääsimme päättämään avoimen luokan kokeen ja jaettiin palkinnot: Mina tienasi pisteitä ykköstuloksen verran ja vieläpä oli luokkansa paras ja tuomari myönsi sille kunniapalkinnonkin. Ensimmäinen kp minun tokourallani ikinä  <3

Viime viikkoina on siis saatu seilailla koiraharrastajan tunneskaalalla ääripäästä toiseen. Välillä kyllä miettii, että onko tämä koiraharrastus ihan tervepäistä hommaa, että mille kaikelle tässä itsensä oikein vapaaehtoisesti altistaakaan. Jopa kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä kai se koirien kanssa on, aina voi tulla ylläreitä. Joskus yllättyy iloisesti ja joskus taas pettyy karvaasti. Mutta,  kuten eräs viisas koiranohjaaja minulle sanoi, "näistä voidaan oppia ja koittaa kouluttaa vieläkin paremmalle tasolle koirat". Kiitos vielä kaikille rohkaisevista sanoista ja tsempistä. Ne tuli tarpeeseen <3

Loppuun vielä kuvituskuviksi pari otosta Minan toko-suorituksesta heinäkuun rotumestis-kokeestamme (josta saimme raavittua kasaan vain kolmostuloksen avoimessa luokassa):